Vie mut täältä johonkin pois

Olen niin helvetin vihainen, pettynyt, turhautunut ja masentunut.

Sienen osalta mua harmittaa aivan erillisinä asioina sen terveys sen itsensä kannalta ja toisaalta jalostuspläänien peruuntuminen. Viime päivinä olen ollut kovasti pahoillani siitä, että koskaan ei tulekaan pieniä sieviä sieniä. Olin niin nähnyt mielessäni kuinka ajelen katsomaan niitä Sannalle, miten Sieni heiluttaa mulle häntää ja pentujen ollessa ihan pieniä sen katse sanoo että kiva kun kävit mutta mulla on vielä täällä työt kesken. Se ei edes yrittäisi tulla mun matkassa kotiin. Toisella kerralla se tietäisi että nyt olen tullut hakemaan sitä ja olisi ihan erilainen. Olin jo hahmotellut jotain "käyttökokemuksia" joita olisin halunnut antaa pennun ostajille paperille mukaan, vähän jotain sellaista niin kuin tuoreimmassa Holsku-lehdessä olevassa artikkelissani on. Tosin sille piti käyttää sen verta tujua urosta että ehkä mitään sellaisia ongelmia mitä meillä on ollut, ei olisi koskaan ollutkaan. No ihan vitun sama, tuhosin koko typerän tiedoston. Olen vain yksi pelle, joka on olettanut aivan liikaa sellaisia asioita, joista ei ole ollut mitään takeita. Käteen jää vain karvas pettymys ja typerä olo siitä, miten saatoin olla niin... naiivi?

Luksin osalta päätös jättää se pois jalostuskäytöstä ei ole ollut mikään iso juttu. No, se nyt on alusta asti ollut luonteelta osalta minusta niin rajatapaus, että mitään isoja ajatuksia ei ole koskaan ollutkaan. Nyt kun selästä todettiin se palikka puuttuvaksi, päätös oli sillä sinetöity. Pentua ottaessani nämä jutut ei ylipäänsä olleet mun mielessä lainkaan, olin vasta niin aloittelija kaikessa.

Sieni taas tuli alusta asti sillä ajatuksella, että se on tuleva jalostuskoira. Toisen ihmisen jalostuskoira, joka menee ilman minua astutusmatkalle ulkomaille (minähän kysyin jo ennen sopparia tehdessä että luomuna vai pakasteella ja asennoiduin alusta asti siihen, että kerta luomuna, niin se sitten käy reissullansa missä käykään) ja synnytys tapahtuu omistajan luona niin, että koira siirtyy todella hyvissä ajoin ennakkoon sinne. Mä tein sen ajatustyön että pystyn antamaan sen siksi aikaa pois. Mä kasvatin sen huolella ja tein kaikkeni että siitä tulisi hieno rotunsa edustaja, että sillä olisi tuloksia sen harrastuksista ja että sen hyvyys tulisi varmasti ilmi, eikä olisi vain mun päässäni. Että voisin olla siitä kamalan ylpeä ja omistajan olisi aikanaan hienoa käyttää sitä jalostukseen. Se kasvoi alusta asti niin, että oltiin paljon yhteydessä ja raportoin kaiken mikä voisi yhtään olla oleellista niin terveyden, luonteen, arjen kuin harrastustenkin alalta. En koskaan tosissani ajatellut, että entä jos mitään pentuja ei tulekaan. Röntgeniä stressattiin yhdessä etukäteen, mutta jotenkin sekin oli kai enemmän sellaista hyvää jännitystä, "A vai B". En koskaan tosissani miettinyt että se on totaalisen paskana koko koira, en koskaan. En ole pitkään aikaan ollut niin kertakaikkisen järkyttynyt ja tuijottanut vain monttu auki kuin mitä klinikalla olin kun sieltä röntgentaululta alkoi kuulua että voi voi, nyt ei ole hyvä. Näin käy jollekin muille. Ei minulle. Ei minulle!

Sannan osalta en voi kuin kiittää kaikesta, kaikki on mennyt oikein hyvin ja ottaisin koska tahansa toisenkin sijoituskoiran samoilla ehdoilla. Sienen osalta ei olla vielä purettu sijoitussopimusta, mutta ollaan yhtä mieltä siitä, että D-lonkkainen koira ei ole jalostuskoira, ja mitä enemmän Sanna on tutkinut niitä kuvia, sen varmempaa on että ne ei todellakaan ole mitään B:tä ellei lausuja ole oikeasti sokea. Odotellaan nyt joka tapauksessa ne viralliset tulokset ennen kuin päätetään mitään lopullista. Kun soppari puretaan, varaan sille meinaan steriloinnin saman tien, ja se on sitten siinä, lopullisesti.

Elämä on karvas koulu. Mun pitää ainakin oppia kaikki kantapään kautta ja pudota korkealta joka vitun asiassa erikseen. Ei jokainen koira ole jalostuskoira. Pääasia, että se itse elää mahdollisimman terveen elämän. Hyvä tietää tilanne jo nuoresta, niin sitä on helpompi seurata ja hoitaa ja tehdä päätöksiä ajoissa. Niin mä lohduttaisin ketä tahansa muuta, mutta nyt omalla kohdallani tekee mieli kirkua, että haistakaa vittu. Olen niin helvetin vihainen jollekin tuntemattomalle. Kun katselin viime viikolla nukutuksesta toipuvaa kännistä Sientä, vajaa 2v ikäistä nuorta koiraa, itkin silmät päästäni ja mietin kuoleeko se ennen kesää niihin lonkkiinsa, saako se enää kauaa juosta kuin tuuli, elää täysillä ja olla onnellinen, vai alkaako nivelrikkoa pian kehittyä, rikkoa joka tuo kivut ja vie vasta elämänsä alussa olevan maailman kultaisimman koiran hautaan. Mä en pysty ymmärtämään miten kukaan maailmassa voi hyvällä omatunnolla jalostaa sairaita koiria olkoon niillä mitä hiton titteleitä tahansa. Ehkä joku Sienen esiesiesiesivanhempi on ollut juuri sellaisen ihmisen koira, ei sillä ole väliä että se vähän prakaa sieltä ja täältä ja tuolta. Joo tiedän, että ei ne jutut periydy ihan niin helposti, mutta olen vain niin helvetin vihainen jollekin. Jollekin, jonka olisi pitänyt aikanaan välittää enemmän, että mun koiralle ei olisi käynyt näin.

Kyllä mä tiedän että se ei ole mun vika, mutta olen silti ihan hirveän vihainen myös itselleni. Jos sitä olisi rakastettu vielä enemmän, olisiko asiat menneet toisin? Miksi mä en pysty korjaamaan sitä? Olen aina ollut huono sietämään sellaisia juttuja joille en mahda mitään. Mikään asia ei ole niin paha jos siihen voi tarttua raivolla ja tehdä kaikkensa sen eteen. Pahinta on kun ei ole mitään.

Ja Luksi taasen. Se on taas ollut kovin ärhäkkä (kipeä?) ja olen pyöritellyt päässäni senkin kohtaloa. Hieronta? Fysioterapia? Akupunktio? Kipulääkekuuri kokeeksi? On myös mahdollista että se peilaa vaan mun mielialoja ja on siksi niin vihainen, kun mäkin olen ihan hermoromahduksen partaalla koko ajan. Välillä tuntuu että en vaan jaksa enkä ikinä tule enää nousemaan täältä. Mitä helvettiä on sellainen normaali onnellisuus ja koiranomistajan ilo... muistan monta kertaa vuodenvaihteessa tehneeni "kuinkas kävi tänä vuonna ja tavoitteet ensi vuodelle" -listaukset ja muodon vuoksi laittanut sinne tavoitteisiin terveenä pysymisen. Kun kaikki muutkin laittaa, ja onhan se nyt oikeasti hyvä tavoite ja tärkeä asia. Jep jep. Sekin piti kyllä kunnolla menettää ennen kuin oikeasti olen osannut ajatella sitä ihan eri tavalla ja nähdä sen ihan helvetin isona juttuna. Ensi vuoden lista voi olla aika karu. Säilyä vain hengissä?

Azuricoyotes 2012 -pentueen luona kylässä, (c) Sanna. Sä oisit ollu niin hyvä äiti.