FH1 pöne

Mudien ensimmäinen varsinainen FH-rotumestaruuskoe järjestettiin 22.10.2016 Maskussa Varsinaiset Hoffit ry:n toimesta. Parina aiempana vuonna FH-mestaruudet on olleet muiden rotujen ja/tai muiden lajien ohessa. Kokeeseen oli ilmoitettu neljä mudia, ja loput kaksi paikkaa annettiin muun rotuisille.

Minä vein Sienen hoitoon, ja varasin junaliput pe Mli-Hki ja su Hki-Mli. Pönen kanssa on nuorempana jokunen junamatka tehty, mutta nykyisellään stressasi etukäteen kyllä hirveästi. Jos juna olisi kovin täynnä, pöne vetäisi kauheat kierrokset ja paheksuisi koko matkan kaikkia kanssamatkustavia koiria ja ja ja.. ennen asemalle lähtöä käytiin lenkillä kotona, ja irtokoirakohtaamisessa koira sai hirveät kilarit. Asemalla vieressämme puhelinta räpeltävä nainen alkoi yhtäkkiä puhua, kysyi koiran turkista ja astui kohti tullakseen kokeilemaan, kun kerkesin parahtaa että älä vaan koske ja napata räyhäämään puhjennutta koiraa valjaista. Näihin nähden junamatka meni paremmin kuin hyvin. Koira ummisti silmiään ehkä jossain Tikkurilan kohdilla, mutta oli kuitenkin ihan suht rento, vaikka pystyssä pönöttikin. Paluumatkalla se oli btw niin väsynyt että alkoi myös Tikkurilan kohdalla nukkua, sieltä suunnasta se on vaan aiiika paljon nopeammin kuin täältä! Syötin sitä toki kaikki pysähdykset ja aina kun joku meni käytävällä meidän ohi. Ihmiset ei aina oikein usko kun yritän kertoa millainen se on, mutta tuo asemalla vain yhtäkkiä puhumaan tulleelle naiselle saatu raivari kuvaa sitä hyvin. Se istui siinä ihan lunkina ja sitten ihan "pienestä" se kilahtaa, ja sen kilahdus ei tosiaan ole vain ruma sana, vaan kunnon raivo. Ymmärrättekö, miksi musta on äärimmäisen stressaavaa mennä sen kanssa mihinkään? Siitä ei voi koskaan tietää, ja saa olla jatkuvasti silmät selässä. Tai sanotaan, että koirasta kyllä tietää, sen käytös on hyvin ennustettavissa, mutta ihmisistä ei! Jos kukaan ei kiinnitä meihin mitään huomiota, mitään ongelmaa ei ole. Se nainen vähän pelästyi ja sanoin, että anteeksi mutta tämä on tarkka kiharoistaan eikä niitä saa koskea. Koira istui siinä vaiheessa ihan hiljaa paikoillaan. Nainen oli sitten ihan ok ja kysyi vielä, olisiko koira purrut oikeasti, ja vastasin että jos olisit koskenut, varmasti olisi. No, hän varmasti jatkossa muistaa kysyä ensin ennen kuin ojentaa kättä yhtään mitään koiraa kohti...

Oltiin ekaa kertaa porukoiden uudessä kämpässä, ja stressaavien junamatkojen lisäksi kokeeseen mentiin isän autolla (johon oli jo kuukausi sitten mökkireissulla siirretty mudin metallihäkki, että on jotain tuttua, ja että saan koiran häkin täysin peitettyä. Valtoimenaan autossa on täysin nou-nou...). Tässä kaikessa oli jo ei-niin-hyvähermoisen koiran kannalta ainekset katastrofiin, mutta pöne pysyi yllättävän ei-stressaatuneena eikä olosuhteet oikeastaan painaneet sen jäljestämisessä. Pe-la yöksi häkki otettiin sisään ja koira nukkui yönsä siellä. Sehän nukkuu kotonakin tosi kevyttä unta, vaihtaa paikkaa, käy tarkistuskierroksella, rapsuttelee ja nuolee itseään, milloin mitäkin. Koskaan se ei kuitenkaan montaa tuntia samassa paikassa nuku, toisin kuin Sieni joka yleensä löytyy just siitä mihin nukkumaan käydessä meni, ehkä juuri ja juuri eri kyljellä saattaa olla. Häkitys oli hyvä ratkaisu, en herännyt yöllä edes mihinkään kapsutusääniin. La-su yön oli vapaana kämpässä ja silloin se vaelsi normaaliin tapaansa.

Lauantaina starttasimme aamulla 8.30 kohti Maskua. Kuosmanen oli kauhean mukava tuomari, ja kertoi kaikenlaisia juttuja, kokeista sekä Suomessa että maailmalla. Sain myös kysellä ummet ja lammet ja siinä alussa vähän jännityskin sitten heltisi. Kokeen järjestäjälle Varsinaiset Hoffit ry myös kiitokset sujuvasta päivästä! Pelto oli yllättävän harmaata ja kuivaa ja ei me sellaisella olla treenattu, samoin kuulin vasta koepaikalla että jäljellä on maastonmuutos eli nyt metsäsaarekkeen ylitys, mitään sellaisia ole koskaan treenattu... paniikin tehdessä tuloaan sisuunnuin ja sanoin itselleni, että jos ja kun koira osaa jäljestää, jäljestäköön perkele sitten vaan, meni se jälki sitten missä tahansa!

Koe alkoi hyvin kun arvoin itselleni jäljen numero kolme, eli ykkösluokan vikan, ja saisin katsoa kaksi muuta ensin. Siruntarkastuskin meni ok, koira otti kyllä aika kierrokset kaikista muista koirista ja rääkyi ympäriinsä, eikä siinä sitten kerinnyt siruntarkastajaa paheksua erikseen lainkaan. Olin käynyt etukäteen tarkistamassa sirun itse ja tiesin sanoa missä se on, joten löytyi hyvin nopeasti. Siitä sitten ruvettiin aloittelemaan, kokeen järjestäjä huolehti tosi kivasti missä yleisö sai olla, jotta suorittava koirakko saa työskentelyrauhan mutta näkisi kuitenkin jotakin. Jokainen jälki oli kävelymatkan päässä parkkipaikalta, mikä oli myös tosi kivaa. Paalulle alkuun hallinnassa vienti sai tosiaan olla hyvin vapaamuotoista ja tuomari oli kauhean korrekti muutenkin, pysytteli ohjaajan takaviistossa eikä mennyt pyllistelemään esineilmaisujakaan puolen metrin päähän (asioita, jotka superterävän, epäsosiaalisen koiran kanssa jännittää aina, ehkä vähän turhaan. Uskon että monessa tilanteessa koirani olisi ihan ok ja käyttäytyisi siivosti, jos itse en ahdistuisi sen puolesta, mutta mulla on niin monta kokemusta miten se ihan "pienestä" vetää hirveät kilarit ja pelkään sitä alitajuisesti vähän koko ajan). Oikeastaan mua koko kokeen jännitti eniten se, ettei tule mitään tilanteita tuomarin kanssa, siruntarkastuksessa, ilmottautumisessa tai jäljellä, jos tuomari kovin lähellä kulkee. Kyllä niitä kaikkia oli treenattu ihan reilusti, mutta kun koiraan ei voi täysin luottaa, ei vaan voi. Mun ehkä oikeasti pitäisi työstää tätä asiaa ja suhtautua siihen vähän vähemmän tunteella, löytää sellainen vähän kovempi "nämä nyt vaan tehdään ja se on sun siedettävä" -asenne sen sijaan että olen pyörtyä pelkästä ajatuksesta että ou mai gaad mitä jos se nyt ahdistuu ja alkaa murista ja meidät hylätään :P Noita on treenattu siis vain palkkaamalla, enkä mä tarkoita että "sietäminen" tarkoittaisi jatkossakaan mitään koiran kurittamista, kyse on vaan omasta asenteesta. Siitä varmuudesta, minkä voisin siirtää koiraan, ja mistä olisi enemmän hyötyä kun pahimman pelkäämisestä.

No sitten oli meidän vuoro, pyörrytti, yrjötti ja kaikki muut kuoleman merkit. Hain "JEE MUN VUORO IHANAA PARASTA!!!" -koiran autolta yrittäen ajatella, miten hienoa on, että ollaan täällä, ja miten hienoa on se, että kaikkien näiden vuosien, paskojen treenien jne jälkeenkin edelleen hää ei meinaa nahoissaan kestää kun pääsee tekemään. Ja oikeasti oli kyllä ihan helvetin hienoa olla kokeessa koiran kanssa, kun tiesin, että se ei mun jännityksestä lamaannu - Sienen jälkeen se oli niin terapeuttista <3 Käveltiin pellolle, mutta pitikin vielä odottaa 8min, joten käskin sen maahan. Se oli ehkä ihan hyvä juttu, koira kerkesi rauhoittua siinä hyvin. Se olisi sen 8min myös voinut kiljua ja lietsoa itsensä vielä huonompaan tilaan - enkä mä oikein edes tiedä miksi se joskus pystyy rauhoittumaan ja joskus ei, mutta onneksi nyt kävi näin päin.

Ilmo meni ok, en edes yrittänyt viedä sitä hallinnassa vaan roikotin liinalla haluamallani paikalla ja tuomarin luona käskin "istu". Paalun se olisi saanut tarkistaa vähän huolellisemmin, mutta lähti muuten tosi kivasti ja ajoi ekan suoran seesteisemmin kuin treeneissä koskaan. Vauhtikin oli sellainen maltillinen, ei lainkaan epävarman oloinen, enemmänkin se vain oikeasti jotenkin keskittyi asiaan. Kolme tuntia vanha, ruoaton jälki tuulisella säällä kuivassa pellossa oli siis riittävän vaikea :) Eka kulma meni pitkäksi ja siinä se sitten repesi, tuli vauhtia niin että sain rystyset valkoisina pidättää liinasta. En tiennyt, kuinka kovaa saan pidättää, periaatteessa koiran ohjaaminen kun on kielletty, mutta enhän mä voinut antaa sen juostakaan, siinä nousisi nenä, jäisi esineet ja kulmat menisi vielä hirveämmiksi. Ihan jumalaton puuskittainen tuuli toi suuria haasteita ja välillä joutui vähän hakemaan jälkeä, yhdellä suoralla ainakin tuli sanomista seilaamisesta, mutta minusta se selvisi tosi kivasti. Ja sieltä ne vaan esineet nousi, rumasti mutta nousi kuitenkin. Esineelle tullessaan koira nappasi sekunniksi esineen suuhun, meni maahan ja kääntyi mua kohti, ja varsinkin tokalla vauhti oli niin suuri että esine lensi jonkun 20cm koirasta :D Ekan esineen jälkeen keskellä suoraa pysähtyi ja tarkisti jotain, kääntyi muistaakseni ihan itsensä ympäri muuten paikallaan pysyen, mutta jälkeen päin selvisi että siinä ei ollut harhaakaan, en tiedä mitä se sääti. Jänikset tms ei sitä kiinnosta lainkaan, joten en usko sellaisenkaan maanneen meidän jäljen päällä tms. Kumpaankaan harhaan se ei reagoinut yhtään mitenkään, kaksi ekaa ykkösluokkalaista jäivät molemmat tuloksetta harhalle lähtemisen takia. Siinä ne kulmat sitten tuli ja meni ja suorilla oli välillä tosi hienoa työskentelyä, ainakin yksi erinomainen ja yksi korkea erittäin hyvä, sitten oli yksi ehkä joku 30-40 askeleen suora jossa koira ei oikeastaan kerinnyt jäljestää lainkaan kulmien säädön takia, se puutteellinen. Metsäsaarekkeesta mentiin kuin ei mitään, ei tarkistanut ennen (pelkäsin, että olettaa siinä olevan kulman koska "eihän se voi mennä tonne"), ja jälkeen päin ei mitään ongelmia jatkaa, kuten toisella ykkösluokan koiralla oli ollut. Kerkesin mä siellä välillä hymyillä, ja ne esineiden erittäin vakuuttavat kolminkertaiset ilmaisut lähinnä nauratti. Se johtuu paineesta, joten onnistuin olemaan ärsyyntymättä, sehän olisi vain pahentanut asiaa. Kun me vikalle esineelle sitten tultiin, niin kyllä oli tippa linssissä, jumaliste me tehtiin se! Vähän se loppua kohti oli väsyneemmän (paineistuneemman) oloinen, palkattomuudesta ei ollut millänsäkään, ja olisi kyllä varmasti vielä jonkun matkaa jatkanutkin. Lopussa tehdään vielä tosiaan loppuilmoittautuminen, eli koira perusasentoon ja omaan taskuun kerätyt esineet luovutetaan tuomarille. Tässä koira oli menossa hyppäämään tuomaria ja jäljen tekijää päin, ja istu-käskyllä putosi jonnekin tosi kauas, niin toistin "eikun sivulle" ja sitten uudestaan "istu". Kiva, että ainakaan ei jännittänyt tuomaria. Sitten saatiin kävellä yleisön luokse, tuomari jättäytyi taakse kirjoittamaan arvostelua, siinä meni pieni hetki. Tässä vaiheessa (= ennen arvostelua) koiran kaikenlainen palkkaaminen on ehdottomasti kielletty, jos tuomari näkee että palkataan, hylky tulla tupsahtaa. Mä olin jättänyt eväät autoon asti, mutta olin kysynyt saako koiraa kehua, ja kyllä kuulemma sai vähän enemmän kuin esineiden "hillitysti". No minä sitten kehaisin ja mudihan se heitti volttia sen kummemmin yllyttämättä, yleisössä joku oli kuulemma sanonut, että ei noin riehakkaasti saa palkata. No hitto, jos se nyt vaan loikkii niin no can do? :D

Arvostelu on erittäin pitkä ja perusteellinen, kun lähtö, jokainen suora, kulma ja esine käydään erikseen läpi. Mutsin oli tarkoitus videoida se, mutta puhelin simahti kylmyyden takia. Mulla se meni pitkälti ohi, mutta saisi jäljestää osin nenä alempana, esitti toki myös erinomaista jäljestystä. Esineilmaisut puutteelliset, hyvin pontevasti hän ne löysi ja usealla tavalla osoitti mutta vähempikin riittäisi tässä lajissa. Puutteellinen ei tarkoita kuitenkaan automaattisesti nollaa, vaan saatiin esineistä yhteensä huikeat 8p (max 21p)! Samoin kulmista yksi oli aika nätti mutta muut enempi vähempi pyörimistä. Tulee liian vauhdilla ja huolettomasti ja sitten kun jälki katoaa, ei haistele maata, vaan nostaa pään ja alkaa juosta. Hyvin se kuitenkin aina saa jäljen uudelleen ylös ja on erittäin aktiivinen. Vielä kokonaisuutena "hyvä" 81p. Olin sanonut etukäteen, että rehellisesti en ylläty, vaikka se saisi tuloksen, toisaalta en ylläty myöskään jos ei saa. Noinkin hyvistä pisteistä mä kuitenkin yllätyin täysin. Tuomari ei säälipisteitä jakanut, joten tulos oli varmasti erittäinkin ansaittu! Ei riitä sanat kuvailemaan miten ihailen ton koiran asennetta, se on niin sinnikäs ja koulutusta kestävä, että vain 5kk treenillä vanha metsäjälkikoira saatiin taipumaan tällaiseen<3

Esineilmaisua pitää nyt miettiä, vaihtaisiko sen kuitenkin suuhun ottamiseksi. Muutenkin on ihan hirveästi treenattavaa, mutta nyt ei ole enää mikään kiire, joten mikäs meillä treenatessa :) Kyllä me kakkoseen ainakin mennään, ja uskon että koulari sieltä on ihan saavutettavissa. Koska hullua on kiva yllyttää, voisihan tuota ottaa sellainen pienen tavoitteen valioitua myös FH-jäljeltä (mahtaako olla montaa koiraa, jotka on ensin KVA metsäjäljeltä ja sitten pellolta? Toisin päin varmasti on.), mutta yhden koepäivän perusteella ne yli 90p tulokset ei todellakaan tule vain ottamalla, niin saattaa olla täysin tekemätön paikka. Toisaalta jos se olisi saanut esineistä edes jonkun "hyvä", olisi saatu 9p lisää ja yhteensä se 90p... kakkosluokka on toki paljon vaativampi itsessään, mutta laji on kyllä siitä kiva, että se sopii vanhallekin koiralle. Toivotaan paljon terveitä vuosia.

Tulokset:

2-luokka
Takkutukan Vinka "Vinka" 71p, FH2, rotumestari 2016
Kilvan Kis Páva "Pava" 49p
Takkutukan Teräsmies "Veikko" 11p

1-luokka
Takkutukan Uudet Kujeet "Luksi" 81p, FH1

Vaikka se puree silittäjiä ja sen kanssa junamatkustaminen ei ole kovin kivaa, mikään maailmassa ei poista sitä faktaa, että se on aivan huikea käyttökoira. FI TVA & KVA JK3 FH1 RTK3 BH AD agi3 "lupaan kokeilla sen kanssa eri lajeja ja harrastaa niitä mistä me molemmat tykätään, kisoista en tiedä mitään" -kokeilukappaleeni. Pöne. Se ensimmäinen, jonka kanssa on päästy pitemmälle kuin koskaan osasin edes kuvitella, lajeissa, joiden koko olemassaolosta en edes tiennyt pentua ottaessani. Harmi, niin harmi, että sen selkä on paskana, mä olisin ottanut siitä itselleni pennun kasvamaan suuriin saappaisiin.

Jotkut tekee mitä ne pystyy, toiset tekee mitä haluaa <3

believe you can and you're halfway there

Harmi, kun pöne on niin mörrimöykky, että sitä ei voi monellekaan kimppalenkille ottaa mukaan. Urosten kanssa sitä voi yrittää vain mikäli uros on pieni ja "kiltti" (= ei hypi, riehu, hauku, hillu), tai sitten minkä kokoinen vaan mutta aivan jäätävän itsevarma ja provosoitumaton, jolloin pöne alkuahdtuksesta päästyään saattaa pystyä keräämään itsensä ja olemaan itsekin kohteliaan välinpitämätön. Käytännössä kuitenkaan niin ei tapahdu, että se sallisi Sienen leikkiä jonkun muun uroksen kanssa, niin pöne pitäisi sitten vähintäänkin pitää hihnassa koko ajan. Narttujen kanssa menee paremmin, mutta usein kuitenkin ongelma on pönen yliseksuaalisuus: se sekoaa tyystin ja kellään ei ole kivaa un yksi kitisee ja vinkuu ja ahdistelee koko ajan, narttukin saattaa suuttua jolloin pöne suuttuu takaisin, että älä sä mulle ala. Voi huoh, olen tässä vähän pohtinut, että harmi kun en aiemmin tullut kastroineeksi sitä. Nyt se on jo niin vanha ja noi tavat on niin juurtuneet siihen. Vuosia katsoin sitä vähän läpi sormien että se nyt on tollanen, mutta ei ole kyllä normaalia että uros pimahtaa täysin vain siitä että narttu, vaikkei ole juoksuja mailla tahi halmeilla.

Tänään oltiin sitten aamulla ensin kolmen vartin remmilenkillä ja sitten pöne jäi kotimieheksi, kun lähdin Sienen kanssa. Oli sovittu, että ensin treenataan ja sitten ajetaan metsään. Yli kolme tuntia meillä siellä reissussa kaikkineen meni, mutta olipas hyvin uuvutettuja koiriakin! Kiitos seurasta S&N :)

Sieni teki kehään menoja / uuden liikkeen aloituspaikkaan siirtymisiä, pari toistoa tunnaria ja ruutua. Ruutu on nyt sellaisessa yleistämisvaiheessa: otin ihan kynän ja paperin ja merkkaan ylös eri paikkoja ja eri näköisiä ruutuja. Tavoite on ainakin 20 eri paikkaa ja 10 eri näköistä ruutua, joten nyt kaikki kaverit pliis ruutukamat autoon, että saan kimppatreeneissä erilaisia merkkejä ja nauhoja! Paikoissa ollaan menossa luvussa 5, joten ensi viikoille luvassa paljon uusia treenimestoja tämän asian takia. Teen joka kerralla myös lähetyssivun vaihtoa, jotta oppi todella menee periin siinä muodossa kuin haluan: mene keskelle ja hieman taakse lähetyspaikasta katsottuna.

Tunnari jumittaa edelleen samassa: kaksi toistoa tekee hyvin, kolmannella ei edes yritä haistella. Mä en tajua mikä tässä on, ja nyt kun pinnaa meinaa alkaa kiristää, olen tämän viikon treeneissä tehnytkin aina vaan sen kaksi. Ympyrä on sille tosi paljon vaikeampi kuin rivi tai jono, se menee usein keskelle kapuloiden päälle seisomaan eikä havainnoi kaikkia. Jos seisoo oman päällä, mua meinaa alkaa ahdistaa että liiku nyt tai et ikinä löydä sitä...

Kehään menot taas.. jotenkin se oli aluksi autosta otettaessa aika nukuksissa. Meillä on ollut aika rankka viikko, onneksi huomenna tulee ansaittu vapaapäivä, kun itse olen hakukokeessa ja meinasin jättää omat koirat tyystin matkasta, kotiin nukkumaan siis. Se kuitenkin heräsi tosi kivasti ja oli taas vieraassa paikassa niin hieno, että mä niin haluaisin tietää miten tämä fiilis lukitaan. Mietin tänään, että meillä oli tiukka "kaikki ruoka tulee treeneissä" -kausi ja jolloin pidin ongelmaa motivaation puutteena. Oli siinä ehkä ihan perääkin, mutta kyllä se nykyään aika usein syö kotonakin eikä silti ole mitään motivaatio-ongelmaa treeneissä, päin vastoin tuntuu että parin vuoden takaiseen ollaan kuitenkin koko ajan oltu noususuunnassa.

Viikolla mulle sanottiin tosi nätisti: "Sieni on oikeasti yksi parhaiten koulutettu koira mitä oon nähnyt." Ja onhan se, se osaa hirveästi sanoja ja asioita ja haluaa tehdä niin kuin siltä pyydetään. Sitä ei ole vain hetsattu eikä se juokse reikä päässä tekemässä jotain mikä vahingossa saattaa onnistua. Tietyissä piireissä olevat ihmiset näkee siinä juuri sen, taitavasti koulutetun, osaavan, äärimmäisen kauniisti suorittavan koiran, joka keskittyy ohjaajaan ja sulkee muun maailman mielestään. Toiset piirit taas näkee siinä vaan hitaan, matalavireisen koiran, jolta puuttuu vauhtia, intensiivisyyttä ja näyttävyyttä. Mä keskityn edelleen aivan liikaa siihen, mitä muut ajattelee, ja olen aika kameleontti. Siksi meillä on niitä hyviä treenejä ja huonoja treenejä. Ehkä mun pitäisi joskus mennä kokeeseen niin, että siellä olisi niitä ihmisiä, jotka ajattelee meistä noin kuin alun lainauksessa. Ehkä niiden läsnäolo saisi minutkin enemmän siihen tunteeseen, ja se valuisi koiraankin?

Toi on Se Ilme millä se seuraa vaikka maailman ääriin ja tietää olevansa maailman parhain tatti<3

***

Syksy tulee, mutta älkää masentuko, elämä on niin ihanaa!

Sit me niinku juostiin

..ja juostiin..

..kunnes ei enää jaksettu!

Se ilme kun alkaa kiristää kun samassa kepissä roikkuu joku

Puhtain oja mitä löydettiin

Sieni on myös peltojäljestänyt aika monena päivänä viime viikolla. Se alkaa kehittää aika isoa asennetta, viimeisimmässä treenissä sain ihan tosissaan pidellä vetävää koiraa! Esineilmaisu pellolla on suora, mutta äärimmäisen hidas. Nyt kun sillä on tosi paljon ruokaa askeleissa, esine on tietenkin viettikatko ja mälsä juttu. Vaihdoin viime treenit niin, että esineen sijaan lopussa on vain kasa ruokaa. Siinä on vaan se riski, että joku lintu käy tyhjentämässä kasan ja sitten jälki ei lopu oikein mihinkään.

Pönen jäljen osalta kokeilin sille nyt vihdoin sitä ns. Kuosmasen oppia: suora jälki, vika askel pitää olla ohjaajan tiedossa, astutaan takaviistoon pois jäljeltä. Koiran tullessa tähän kohtaan ja sen mennessä vikan askeleen yli, ohjaaja heittää koiran huomaamatta viimeiseen askeleeseen kasan ruokaa. Koira palaa tähän, luultavasti parasta olisi jos ei ehdi tehdä isoa lenkkiä ja vaikka ihan peruuttaisi kääntymisen sijaan (eli ei ole mennyt kuin yhden askeleen verran yli), saa isot kehut ja syö eväät ja sitten se loppui siihen. Opettaa, että jos jälki ei jatku eteenpäin, ei pyöritä ja rynnätä vaan palataan edelliseen askeleeseen ja jatko on ihan siinä jossain. Ensimmäisellä kerralla tein kolme jälkeä, ja se meni ihan tosi hyvin. Toisessa treenissä mulla oli kanssa kolme jälkeä, mutta nyt alusta oli huonompi enkä ihan tarkkaan sitten kuitenkaan nähnyt sitä viimeistä askelta, niin oma keskittyminen meni siihen "missä hitossa se nyt on" -etsimiseen ja koiran ohjaaminen vähän kärsi. Uskon, että tämä olisi kuitenkin hyvä tyyli, joten kokeillaan nyt kuuri tällä. Pitää sitten välillä tehdä oikeita pitkiä jälkiä kanssa, nämä on olleet 30-70 askelta pitkiä ja äkkiäkös siitä saa koiran oppimaan vaan poukkoilua.

Mietin tuossa tätä pönen jäljestystä muutenkin, ja selasin vähän treenipäiväkirjaa kanssa muistin virkistykseksi. Kyllä totuus on, että tässä kesän aikana se on kehittynyt aivan huimasti! Aloittaessamme toukokuussa se ryntäili ihan hulluna ja koko jäljestys oli sellaista vauhti korvaa tekniikan -meininkiä. Esineilmaisut oli tosi vinot ja usein koira maahan mennessä nappasi esinettä suuhun kanssa ja kääntyi vähän mua kohti, paineessa saattoi mälvätä esinettä enemmänkin. Nyt ne on aivan sairaan paljon suoremmat ja rauhallisemmat eikä se aikoihin ole enää ottanut esinettä suuhun! Ruuan kylväminen on auttanut nenän alas saamiseen, ja yllättävän vähällä tekniikka kantaa kuitenkin myös tyhjille jäljille. Kulmat on edelleen isoin ongelma, mutta olen toiveikas että ehkä nekin on ihan hieman rauhoittuneet ja sillä on välillä ollut selvästi ajatusta "ei tarvii juosta, se löytyy kyllä tästä".

Selvisi myös, että olen aivan turhaan tapellut siitä paalulle menosta :D "Hallinnassa" tarkoittaa siis sitä, että koira tulee ohjaajan vierellä, mutta liina saa olla tuntumalla ja elukka haistella jo valmiiksi, sen ei tartte siis todellakaan mitenkään seurata pää ylhäällä, kunhan nyt ei ihan ryntäile niin että näyttää että jos ei olisi liinaa, se karkaisi. Eli ilmoittautuminen jäljestysvalmiin koiran (välineet päällä, liina jalkojen välissä) kanssa, tuomari on usein parin metrin päässä paalulta, sitten siirtymä sinne paalulle ja siitä lennosta jäljelle lähetys. Mä olen aina tehnyt niin, että olen vienyt koiran parin metrin päähän paalusta, siinä käskenyt sen pysähtyä seisomaan, siirtänyt liinan valjaiden yläpuolelta alapuolen kiinnityslenkkiin, laittanut liinan jalkojen alle, sitten yrittänyt seurauttaa sen siihen paalulle. Nyt muutan rutiinia niin, että laitan välineet kuntoon jo selvästi aiemmin, vaikka vaihdellen autolla tai jossain pellon reunassa tms, vien sen mielikuvitustuomarille (mulla ei ole kovin paljoa innokkaita avustajia niin treenaan tosi usein yksin... saisipa edes muutaman treenin nyt niin, missä olisi se tuomari oikeasti), otan perusasennon, höpötän ilmoittautumisen ja ojennan käteni tyhjälle, ja sitten vien sen koiran paalulle. Lakkaan nyt myös tappelemasta siitä paalulle kävelystä, haistelkoon mennessä. Jälkeähän se imppaa jo, ei se mitään kuseskella meinaa, niin yritän nyt suhtautua siihen vaikkapa suuren motivaation merkkinä.

Kuukauden päästä olisi sitten varmaan se Turun reissu. Menköön oppirahoina, ainakin näen samalla niiden muiden suoritukset niin tietää vähän mihin tähtää itse!

Pönen kuulumisia

Pöne kävi tuossa tosiaan paikkakunnan uudella osteopaatilla. Hän on ihmispuolelta vasta koiriin erikoistunut mies. Huikeaa, että täällä on nyt saatavilla oma osteopaatti, aiemmin on vain ollut x kertaa vuodessa vierailevia, jotka ei tietenkään ikinä ole silloin tulossa kun heitä tarvittaisiin. Surkeaa, että pöne pelkäsi niin, ettei hommasta tullut oikein mitään. :(

Tyyppi vaikutti oikeasti tosi osaavalta, kertoi ihmispuolen välilevynpullistumasta ja mitä tekisi ja miksi tekisi, ja yritti sitten toteuttaa ajatuksiaan kauhusta kankealle koiralleni. En ole vielä päättänyt, yritänkö vielä toisen kerran. Pöne ei ole vuosiin ollut näin vaikea missään käsittelyssä tai lääkärissä, vaan on aina ollut alkuepäilyjen jälkeen tosikin nätisti, mutta toisaalta ne kaikki on olleet naisia. Nuorempana sillä kyllä useinkin oli kuonokoppa, mutta nyt se on jotenkin vähän pehmennyt. Tähän se ei kuitenkaan kantanut ja yritti useampaan kertaan napata, niin tosi kiva oli kaikkien kannalta kun minä sitten roikuin sen poskivilloissa koko tunnin. :( Hetken kyllä harkitsin että ei käsitellä väkisin ja annetaan sen vaan hengailla se maksamani aika, mutta en usko että sekään olisi auttanut. Se on vähän sellainen eläin, että jos se päättää jotain inhota, ihmistä tai tilannetta, sen mielipidettä ei tunnissa muuta mikään. Silloin on parasta vaan ottaa ohjat omiin käsiin ja pakottaa se, jolloin se ehkä alistuu kohtaloonsa ja lopulta pystyisi rentoutumaan, kun tajuaa, että ei tässä nyt mitään pahaa tapahdu. No, ei tällä yhdellä kertaa kyllä pystynyt ja paha mieli jäi itselle, ja tuskin käsittelystäkään kauheasti on mitään hyötyä, kun hoidettava ei pysty rentoutumaan. Toisaalta silloin lopuksi se kuitenkin hyppäsi osteopaattia vasten ja kävi nuolemassa tätä, joten sen takia on toivoa, että toinen kerta voisi olla helpompi. Katsotaan nyt.

(Joskus olen miettinyt, että kaikkien koirahierojien ym kannattaisi myydä vaikka 15min tutustumisaikoja erikseen. Voisi käydä vaan treenaamassa kyseisissä tiloissa, kyseisen ihmisen läsnä ollessa, ilman että koiraan kuitenkaan olisi tarkoituskaan koskea. Näin ensivaikutelma olisi kauhean kiva ja seuraavalla kerralla koira olisi tosi paljon vastaanottavaisempi. Voisihan sen varsinaisen tunnin ajankin toki käyttää näin, mutta jos maksaa 60e, niin aika kalliit treenit on...)

Noin muuten pöne on taas murehdituttanut. Alkuviikon treeneissä se oli todella, todella kummallinen, suorastaan haluton tekemään mitään. Se oli sille niin epätyypillistä, että hyvä etten itkua vääntänyt ja varannut sille tyyliin lopetusaikaa. Se on sellainen koira, että se treenaisi vaikka jalka poikki, joten sen täytyy olla ihan hirveän kipeä. Toisaalta mitenkään muuten se kyllä ei oireillut ja oli kotona normaali. No, loppuviikosta sitten yksi päivä kotiin tultuani eteisessä oli kiljuva pöne ja kämpässä haisi kakka. Vein koiran samalla oven avauksella suoraan ulos, missä se kyllä ensin ryntäsi pitkälle pissalle ja sitten kyykkäsi pari kertaa ilman että mitään enää tuli. Hassua, että jos on jo ripuloinut koko kämpän ja sen isoimman maton, ei sitten voinut myös kusta perään? :D Kylppärin se oli varmaan eka paskonut ja jatkoi sitten matolle, kun kylppäriin ei enää mahtunut sekaan. Pöne nimittäin oikeasti osaa mennä kylppäriin (Sieni ei tod). Se onneksi loppui siihen, sen illan sai vaan piimää ja Inupektia, seuraavana päivänä lisäksi Hills i/d-purkkiruokaa mitä sattui olemaan kotona ja sitten jo normaalia ruokaa. Toivon, että mahatauti oli jo aiemmin tuloillaan ja vaisuus treeneissä johtui siitä. Viikonloppuna oltiin nimittäin mökillä ja koirassa oli taas virtaa aivan loputtomiin. Eikä se kyllä sitä selkää itse varo yhtään, kyllä vetää sellaista rallia Sienen kanssa, hyppii penkkien yli, kävi uimassa, heittelee lelua itsekseen ja tuo sitä ihmiselle pompaten korkealle vasten.

Pliis vielä kerran -ilme!

Peltojälkeä on aika laiskasti treenattu. Rotumestikset olisi 22.10. Turun seudulla, täältä tulee vajaa 400km yhteen suuntaan. Onhan tässä vielä aikaa treenata, ja sääli ettei meinaa olla osallistujia kun nyt järkätään ja mahdetaanko ensi vuonna enää järkätä lainkaan, sanotaan. Joo, on toki aikaa, mutta 8v metsäjälkikoira ei kuukaudessa tai kahdessa oleellisesti muutu valmiimmaksi, kyse on vuosista. Vastahan me ollaan toukokuusta treenattu, ja on se kyllä kolmessa kuukaudessa kehittynyt paljon verrattuna siihen mitä alussa oli. Aivan alussa silti edelleen ollaan, ja esim. ne kulmat on karmeat. Jos ruokaa on läpi kulman ja tuuli ja alusta otollinen, ja lisäksi olen lähellä enkä anna sille liinaa niin että se pitkälle pääsisi ylikään, nehän näyttää menevän ihan hienostikin. Viikolla tein kokeeksi jäljen, jossa oli pari kulmaa eikä kummassakaan murustakaan ruokaa, lisäksi olin itse jossain 4-5 metrissä enkä edes ihan persuksisssa vahtimassa. Se meni niin päin v****a että itkettäisi jos kokeeseen olisi jo ilmonnut. Eihän se sitä jälkeä täysin hukkaa eikä jätä ajamatta, mutta koska mä en ole ikinä nähnyt yhtäkään koetta enkä tiedä millainen on vielä juuri ja juuri hyväksyttävä suoritus, nyt tuntuu pahasti siltä että en todellakaan lähde heittämään 800km reissua jotta koe päättyy ekaan kulmaan. :D Peltojäljellä siis koira tuomitaan hukanneeksi jäljen jos ollaan liinan mitan verran yli, vaikka se kuinka aktiivisesti siellä etsisi sitä ja löytäisikin jos saisi hetken aikaa. Ei saa, koska se on vaan niin epätarkkaa työskentelyä ja koe päättyy sitten osaamattomuuden nimissä siihen.

Tyhjiä paaluja ollaan nyt kanssa treenattu, alkuun oli jotenkin vaikeaa kun oli vissiin vähän hämillään kun ei ollutkaan ruokaa missään, tutkaili tosi pitkään ennen kuin tajusi että siitä lähtee jälki. Nyt se jäljen nosto on jo suvujampaa, mutta edelleen vähän takkuaa se paalulle meno. Eikä aina ihan vähääkään... Mun pitäisi ehkä tehdä erikseen joskus pelkkää lähestymistä, nyt se on sellaista tappelua että tässä-käskyllä pää pidetään ylhäällä eikä yritetä rynniä, ja vasta jälki-käskyllä saa laittaa nenän alas ja lähteä mun ohi. Se on aina hyvä tunnelma lähteä jäljelle kun molemmilla nousee savu korvista jo valmiiksi, not! Toissa kerralla seurautin sitä aika monta täyskäännöstä edestakaisin ennen kuin mentiin paalulle niin kuin minä halusin. Ei se kyllä mitään auttanut, koska tänään se oli taas ihan tyhmä ja minä yhtä tyhmänä karjaisin sille kerran oikeen peräsuoli pitkällä, että jo nyt on jumalauta. Se kyllä auttoi sikäli että loppui rynniminen ja mentiin niin nätisti paalulle, ja se oli oikein keskittynyt, tarkka mutta sähläämättä ja kivassa tilassa koko jäljen, mutta ei se sille mitään kyllä opettanut ja hävettää aina kun pitää sortua karjumaan. Ehkäpä nyt tosiaan voisi tehdä sellaisen treenin, että on pari paalua ja jokaiselta lähtee 10 askeleen jälki, lopussa kasa ruokaa. Sitten treenataan sitä lähestymistä ja joka kerta kun koira mokaa, vien sen kunnolla pois. Uskon, että palkkion mahdollisuuden poistaminen on tehokkain opettaja, mun ärtymisestähän se vaan ärtyy itsekin ja pitää vielä enemmän kiinni omasta toimintamallistaan. Parempi olisi vaan neutraalisti viedä se pois. Tässä vaan saattaa olla sama ongelma kun hajutunnistusjutuissa aikoinaan oli: sille ei mitään minuutin tai tunninkaan "jäähy" merkkaa mitään ja se tulee kahta kauheammalla raivolla kun sitten pääsee. Yksi kouluttaja silloin sanoi, että näille tapauksille tauon on sitten oltava suoraan 24h tms, eli jos koira säätää, sen päivän treeni sitten kerta kaikkiaan oli siinä, ei mitään uusia mahdollisuuksia. Eh, kyllä mua vähän saattaa alkaa vituttaa kun tonne yhdistyksen pelloille on se 15km, niin ajaa sinne, tehdä jälki, yrittää lähestyä ja heittää koira heti autoon ja ajaa takas. Mutta en mä tiedä mikä muukaan siinä auttaisi. Se toki auttaa, jos palkkaan sitä taskusta siinä kävellessä, mutta se taas on täysin ongelman kiertämistä eikä opeta koiralle, että jos et kulje tässä-käskyllä kuten on opetettu, et pääse jäljelle.

Tänään oli siis M:n porukoiden tutun pellolla 500 askeleen jälki, jossa tosi vähän ruokaa (yhteensä joku 20-30 palaa: tyhjän paalun jälkeen 8. askeleessa yksi muru, sitten pari palaa sillä ekalla 200 askeleen suoralla, ekan kulman jälkeen, 100 askeleen suoralla muutama pala, tokan kulman jälkeen, ja lopussa joku 10-15 askelta putkeen juuri vähän ennen ainoaa esinettä). Tunnin vanha, kova tuuli, enempi vähempi pitkä heinä. Nenä pysyi tuulesta ja heinästä huolimatta (tässä luki ensin hyvin, mutta vaihdoin sen, kun ei tosiaan ole mitään mihin verrata) mulle riittävän alhaalla ja vauhtikin ihan hallittavana, mutta ne kulmat, ne kulmat... samoin esineilmaisu saisi olla nopeampi, ne on hidastuneet, joskin kyllä myös suoristuneet.

Kyllä kaikkinensa olisi viisasta treenata vuosi ja miettiä sitten sitä koetta. Kyse on nyt enemmän siitä, onko matkasta huolimatta mentävä keskeneräisellä koiralla ihan siitä ilosta, että näitä järjestetään. Tapaamaan taas tuttuja, näyttämään minun muria, nauttimaan sen kanssa kokeesta nyt kun vielä voidaan. Ehkä sitä vuoden päästä ei ole enää lainkaan tai ehkä selkä ei silloin kestä enää minkäänlaista treeniä. Harmittaako silloin, jos en mennyt nyt?

Silmät kiinni seinän läpi <3

Hirviö

Minä tiedän, että sun selässä on jotain hirveää. Joku rappeuma tai pullistuma tai joku hirviö, mikä tulee etenemään ja vie sulta lopulta jalat alta. Intuitio ei kerro koska tämä tapahtuu, ja voihan olla, että pysyt vielä vuosia ihan hyvissä voimissa. Mun on silti valmistauduttava asiaan ja sitten kun on aika, päätös on voitava tehdä nopeasti. En ikinä, ikinä, ikinä voisi antaa itselleni anteeksi, jos päästäisin tilanteen siihen, että sä et voisi enää kävellä kunnolla.

Sä olet jotenkin sellainen mysteerien koira. Tuo jalat alta -kohtaus, samoin selittämättömäksi jäänyt nenäverenvuoto ja nyt tämä. Ehkä nämä kaikki jollain tavalla alitajuisesti vaikuttavat siihen, etten halua viedä sua magneettiinkaan. No, henkimaailmaa todellisempi syy on ihan vain se, että mä en näe isoa selkäleikkausta tällaiselle koiralle edullisena ratkaisuna, ja olen edelleen sillä kannalla, että jos leikkaustarve tulisi, koira pääsisi vain mullan alle.

Viime viikolla käytiin hierojalla. Totaalisen jumissa koko koira, mutta ei kipeän oloinen, vaan ihmeen rento koko käsittelyn ajan. Vasemmassa takajalassa vastaanotolla hieman alentunut asentotunto, mutta sain käskyn testailla asiaa kotona aloittaen aina eri kerroilla eri jalasta, ja myöhemmin en kyllä mitään enää huomannut. Voi olla, että se nyt vaan oli siis sattumaa. Vasen puoli oli muutenkin enemmän jumissa takaa. Kaipa se jotenkin sitä vammaista selkää sitten varoo ja siksi menee niin jumiin. Huomenna vielä osteopaatille, uudelle ihmiselle. En varmasti muista edes selittää järjestyksessä kaikkea mitä on tapahtunut.

Hieronnasta kotiin tullessa kerkesin miettiä, että nyt susta on tullut vanha. Ei se, että isä eli 17-vuotiaaksi ja emä täytti keväällä 15v, takaa mitään. En usko, että sulla parhaassakaan tapauksessa on kovin montaa vuotta jäljellä. Nyt sitten on loppuelämän hissikyyti autoon. Metsässä pitää aina miettiä pääsetkö sä tästä vai pitääkö kiertää tai nostaa. Lumikenkäretket on epäilemättä retkeilty, ja uimaan saat mennä varovasti kävellen, et hypi enää ikinä laiturilta tai kiviltä. Voi pöne, en mä olisi halunnut, että asiat menee näin. Ehdin siinä sitten muistella kaikkea mitä ollaan yhdessä koettu. Parempaa ensimmäistä harrastuskoiraa en olisi voinut saada, sä olet aina ollut niin huikea ja täysillä mukana kaikessa mitä keksittiin kokeilla. Nyt vaan toivotaan sulle vielä kivuttomia ja antoisia eläkepäiviä. Kyllähän sä taas viikonloppuna mökillä painelit menemään ihan viimeistä päivää eikä mikään metsäryteikkö ollut ongelma, mutta sut tuntien en mä tiedä voiko siihen luottaa. Jos et vingu niin kovaa että kuulen, mistä sen tietää sattuuko ne loikat sua silti? Ahdistaako tajuta oma vajavaisuutensa ja odottaa että nostetaan autoon?

Kaiken tämän surun keskellä motivaatio hoitaa mitään muita juttuja on pyöreä nolla. Yhdistystoiminta vie tosi paljon aikaa ja energiaa ja olen jotenkin nyt äärimmäisen täynnä sitä, miten paljon järjestän, säädän, sovin, teen lomakkeita, perun, poistan, vaihdan, ja lopputuloksena on usein vaan paskaa niskaan siitä miksei ole sitä ja miksi kurssi x on maanantaisin eikä tiistaisin. Olen kouluttanut tänä vuonna ainakin 6 eri kurssia ja lisäksi tehnyt normaalit talkoot, tosin niissäkään en saa mitään "kahdeksi tunniksi paikalle ja sitten kotiin"-henkilöryhmähommia vaan olen joku helkkarin ratamestari jolla menee kymmeniä tunteja hommansa hoitamiseen jo ennen kuin koe on lähelläkään. Tätäkään ei varmaan kannattaisi edes kirjoittaa, koska joku vetää kuitenkin herneet perseeseen "ei oo pakko jos on noin vaikeaa!!" (ja siihen voin vastata, että ihanko totta - vielä keväällä mä olin tosi motivoitunut, mutta nyt oman elämän murheet vähän muuttaa kaikkea). Sitten kun vielä kuulin kylillä jotain jeesustelua siitä, millainen itsekäs, omahyväinen sika olin lopettaessani haun ja jättäessäni ryhmän ja yhdistyksen selviämään ilman minua, niin kaikessa absurdiudessa se lähinnä nauratti vaikka olisi kai pitänyt itkeä. Mikään ei todellakaan ikinä riitä. Mä niin haluaisin palata siihen mitä oli joskus alussa, jolloin minä olin pelkkä nobody, joka osallistuin toisten järjestämiin juttuihin toisten koulutettavana ja oli vilpittömän onnellinen kun koira oppi menemään käskystä maahan. Mä olen saavuttanut liikaa liian lyhyessä ajassa, nyt kahdeksan vuoden koiraharrastuksen jälkeen jatkuvan nousun sijaan olen niin pohjalla. En nyt oikeastaan ole kenenkään sääliä tai edes sympatiaa vailla, mutta vittu että olen niin täynnä sitä arvosteluakin. Jokainen harrastaa tätä kuitenkin ensisijaisesti itseään varten ja sitten kun ei ole enää kivaa, on täysi oikeus pistää peli poikki.

Pennun hankintaa olen viime aikoina miettinyt lähinnä siltä kannalta, haluanko mä että pöne ehtii nähdä sen, vai säästänkö pönen moiselta kiusalta. Mä vaan luulen, että varsinkin jos se on mudi, pöne salaa kuitenkin tykkäisi siitä. En tiedä, luultavasti tässä käy niin, että hautaudun suruun, lopetan nämä harrastukset eikä mulle edelleenkään vuosiin tule mitään uutta harrastuskoiraa. Jos koskaan.

Haluaisin vaan että pöne olisi terve.

Saavuttamaton

Kesäloman jälkimmäinen pätkä alkoi koirattomalla Flowparkkauksella, sitten oltiin pari päivää mökillä ja lähdin pohjoisiin. Sieni oli ilmoitettu 30.7. hakukokeeseen Kemiin. Koska treenit oli menneet hyvin ja koska mulla oli suuri luotto koiraan, että se valesekoilu oli vaan joku aivopieru. Tietenkin tuli ihan saakelin kuuma, aurinkoinen päivä. Kokeessa oli vain neljä koiraa: 2x voi ja yksi kummassakin alemmassa luokassa.

Siruntarkastukseen Sieni tuli iloisesti ja heitti volttia. Vähän mua jännitti, mutta aika hyvin onnistuin ajattelemaan, että nyt tää on Sienen päivä ja pidetään vaan hauskaa. Riittää, että yrittää.

Koe alkoi haulla. Voittajaluokan koirat oli aika nopeasti suorittaneet ja sitten oli meidän vuoro. Mua ei jännittänyt todellakaan mitenkään suuresti, vähän nyt tietysti aina, mutta paljon vähemmän kuin esim. vuosi sitten ekassa kokeessa. Jo autosta otettaessa Sieni oli tosi vaisu. Epänormaali. Sitten muakin alkoi ahdistaa. Maasto oli aika kivaa mäntykangasta, hieman kumpuilevaa ja paikoin vähän peitteistä, mutta helpohkoa kuitenkin. Laitoin eka vasemmalle, kun koira sinne päin katseli (miten niin piti aina aloittaa oikealta?). Lähti tosi nihkeästi ja eteni ehkä 20-30m, kaarsi eteenpäin, tuli pois. Tiesin jo että peli on menetetty. Jos koira normaalisti laukkoo kovaa, korvat hörössä ja innoissaan, ja sitten lähtee vaikeana ja tosi hitaasti, niin ei siitä vaan tule mitään. Olin kuitenkin iloinen ettei ottanut rullaa, joten pistin sen oikeaan etukulmaan. Sinne oli aika kiva baana ja irtosikin paremmin. Sieltäkin tuli ilman rullaa, joten kehuin aika reippaasti ja koitin tsempata. Sitten siihen tuli joko vielä 2 tyhjää tai nosti jo seuraavalla vasemmalta ukon. Ilmaisu ja näyttö aika ok:t. Umpparilla hallintaan otto kusi täysin, koira ei totellut, väisti varmaan mua jo? Sen jälkeen alkoi sitten ne valeet. Teki oikealle aika laajan laatikon ja tuli rullan kanssa, olin itse jo valmistautunut lähettämään sen vasemmalle ja toi rullan mun sivulle niin että mä olin väärään suuntaan. En tajunnut tässäkään mitään, vaan sanoin "näytä!" ja koira lähti sinne minne meidän naamat näytti, väärälle puolelle... luulin että se oli oikeasti löytänyt ukon toiselta puolelta. Koira meni sinne auki jätetylle tyhjälle umpparille. Palasin keskilinjalle ja lähetin uudestaan. Siinä sitten vielä jokunen pisto mistä kaikilta tuli rullan kanssa, osaa rullan tuonneista en hyväksynyt mutta pakkohan sitten oli, mistä sen tietää mitkä on valeita ja mitkä ei ja fiilis oli tosiaan se, että ihan paskan sama. Tuomari keskeytti ja kertoi että sinne vasempaan etukulmaan oli jo jäänyt yksi. Mun oli tarkoitus laittaa koira uudestaan sinne sen käytyä oikealla välissä, joko ihan kulmasta tai sitten vinottain vähän peremmältä, mutta surkean vireen takia en sitten viitsinyt valeiden pelossa painostaa. Aivan sama, se koko homma meni käsille jo ennen kuin alkoi. Tuomari sitten halusi että koska koira selvästi yrittää "päästä pahasta" tuomalla rullaa, sitä ei saa viedä autoon ja antaa sen päästä pois. Laitettiin se tekemään pari tyhjää, ensin toi rullaa mutta lopulta tuli ilman, mistä sitten porukalla kehuttiin. Sitten ne vielä kertoi että oikeassa takakulmassa on vika ukko, niin käytiin nostamassa se. Ekalla lähetyksellä ei ollut edes saanut hajua ja tuli ilman rullaa, kehuin ja laitoin uudestaan vähän eri kohdasta. Se oli hauska "kuoppa" joka oli kompostikehikoilla katettu eli toinen umppari. Etukulman ukko oli ison kiven päällä. Kiva maasto ja kivat piilot!

Esineet oli seuraavaksi ja siinä ehdin aika paljon puhua ihmisten kanssa. Ehkä mä olen treenannut turhan mukavuusalueella ja ehkä siinä ainakin oli perää, että valeita tekemällä ei saa päästä autoon. Aina ei kokeessa tietysti saa treenata, mutta kannattaisi itse heti keskeyttää ja kysyä saako ottaa pari pistoa ja lopettaa kun koira tulee tyhjältä ilman rullaa ja viedä se vaikka siitä autoon. Sisuunnuin ja totesin että nostakoon ne esineet, huvitti tai ei. Ei mua enää jännittänyt tietenkään yhtään, oli se vähän vaisu silti mutta ekaan lähiesineeseen juoksi vahingossa suoraan ja toista haki oikeasta takakulmasta, alle minuutissa homma tehty. Toista tuodessa kehuin oikein hullun överisti ja koira sitten heitti volttia kuten normaalisti, siitä olisi pitänyt mennä pisteitä mutta saatiin 30 silti. Tästä oli kiva mennä palkkaamaan koira.

Toinen voi-koira keskeytti yliajalle menneen haun takia, ja meinasin ensin että koska kolmen parissa on niin vammasta tehdä tottis, en mene turhaan kiusaamaan omalla treenilläni niitä kahta muuta, jolla on vielä mahikset koulareihin. Sitten joku siinä sanoi, että olen mä maksanut saman kuin ne ja vaikka ei ole enää tulosmahista, on täysi oikeus tehdä kaikki osat. Siispä päätin mennä. Ei varmasti koiraa hakiessa taas jännittänyt yhtään, mutta koiraapa jännitti ja sitten alkoi muakin ahdistaa. Ilmoon meno jo aika vaisua, sitten me oltiin ensin lepovuorossa (sai mennä minne halusi), sitten liikkeet, vikana paikkis. Vein Sienen puun varjoon makuulle, sää oli siis suora paahde ja joku +30. Se läähätti ja makasi ja sanoi että ei mennä tonne. Juttelin sille, että voi Sieni, ei se niin kamalaa ole, mutta se pysyi kannassaan. Siispä me sitten hiihdettiin sellainen surkea tottis. Seuruussa henkilöryhmään mennessä kävelin yksin, koira oli jo jäänyt täysin kelkasta. Jäävissä kauheat seuruut, mutta tämä herra tuomari on sellainen vanhan kansan mies ja riittää että koira tekee oleellisen. Maahan menossa jäi matkasta jossain 7 askeleen jälkeen ja luoksetuloon kaksi käskyä, silti joku hyvä, muut erinomaiset. Tasamaanouto hidas kuin kuolema, mutta ote ym ok, eri. Hyppynouto samoin. A-estenoudossa toi hypyn kautta takaisin vaikka heitto oli kyllä ihan suora?! Luovutus vino ja seisten, siitä vissiin kanssa hyvä tms vaikka olisi pitänyt olla puutteellinen. Eteenmeno hiiiidasta luimulaukkaa ja ennakoi vähän maahanmenoa, "laitetaan vauhti helteen piikkiin, eri". Paikalla olossa nousi vasta tokalla, silti eri. Yhteensä 88p. Tuomari on aivan ihana, kannustava ja hänelle todellakin riittää että tapahtuu se mikä liikkeen nimi on, yksityiskohdista viis, mutta ei se nyt ihan realistinen arvostelu ole keskivertotiukkuuteen verrattuna... samanlaista ahdistunutta paskaa tämä siis oli kuin ennenkin.

Jos, jos, jos se olisi nostanut sen etukulman ukon eli saanut kaksi ukkoa ennen valeita, en olisi ihmetellyt vaikka tuomari olisi virponut siitä 120p jolloin täysien esineiden kanssa se olisi ollut tulos. En tiedä olisiko, mutta ainakin tottiksessa alokasluokan aivan ihanalla :) koiralla oli paljon enemmän intoa kuin taitoa, ja se sai kaikesta tyydyttävää-puutteellista ja jännityksellä odotin jääkö siitä jotain reilu 50p, niin lopputulos oli kuitenkin taktisesti tasan 70p. :D Sai siis koularin. Enkä mä nyt oikeasti sano että tämä tuomari on välttämättä ihan väärässäkään, vastustan sitä nipotustakin että kyläkokeissa pitäisi olla täydellinen että voi saada edes "hyvän" 85p tms. Mutta ehkä tämä vähän kuitenkin turhan paljon katsoo läpi sormien...

Se oli nyt sitten tässä. Mä en enää tiedä mitä treenaisin, ongelma ei tule esiin vieraissa paikoissa eikä kokeenomaisissa treeneissä. Ihan sama miten hyvin treenit on menneet, se vire ja luotto ei kanna kokeeseen. Koiralla on nyt jo niin vahva rutiini noista kokeistakin niin en mä vaan usko, että se tottiskaan koskaan miksikään muuttuisi. Passivoituminen on sille ratkaisu ja sille mä en voi mitään. Jos se ei olisi niin herkkä, mun jännitys ei haittaisi. Tai jos osaisin olla jännittämättä, sen herkkyys ei haittaisi. Nyt me pyöritään sellaista umpikujaa että ei tähän ole mitään ratkaisua. Paljon kertoo jo se, että jostain syystä paine on nyt valunut myös Sienen niin rakastamaan hakuun, eikä ole vain tottiksessa. Sen kanssa voisi vielä elää, että koetottis nyt vaan on pakollinen paha ja se tehdään vaikkei huvittaisi. Jos koko homma alkaa olla pakollista pahaa, mitä järkeä siinä enää on? Vain jotta minä saisin tietyt tittelit koiran nimen eteen? Koirahan ei itse niistä ymmärrä mitään, ja minkä arvoisia ne on, jos ne on oikeasti ihan kauhealla suorituksella saatuja?

Tottahan sitä voisi jatkaa treenejä. Vain huvin vuoksi treenaaminen ilman mitään tavotteita on ihan ookoo, jos on alusta asti tehnyt niin. Mutta kun mulla on ollut ne tavoitteet ja me ollaan treeneissä menty niitä kohti, mutta nyt on tullut selvästi ilmi ettei me tulla niitä koskaan kokeissa saavuttamaan, niin tuntuisi tosi tekopyhältä jatkaa vaan sitä muutenvaan-hälläväliä-treenaamista. Sehän on silkkaa veitsen kiertämistä haavassa. Jokainen hyvin mennyt treeni on vain isku vasten kasvoja ja muistuttaa mua epäonnistumisestani. Mä olen niin väsynyt siihen: neuvoja, kokeile sitä, tätä ja tota, analyyseja, yrittämistä, oivalluksia, muutoksia, edistymistä, kunnes kaikki paska taas palaa siihen mihin aina: minä olen epäonnistunut. Minä en voi muuksi muuttua. En voi lopettaa jännittämistä käskystä. Tilanne on ihan sama kuin kymmenen vuotta sitten nuoruuden parisuhteessa: luoja miten kovasti mä yritin muuttua sellaiseksi kuin mun haluttiin olevan. Niissä tarinoissa vaan ei ikinä ole voittajia, ja siksi mun ja Sienen hakutarina loppuu tähän. Luoja miten mun tulee ikävä meidän ihanaa ryhmää, miten paljon hyviä muistoja jää, miten kovasti mä vielä haluaisin voida tehdä tätä. Anteeksi etten pystynyt oppimaan arvoiseksesi ohjaajaksi. Mä haluan muistaa sut tällaisena, kun me tehtiin saumatonta yhteistyötä eikä ketään ahdistanut yhtään mikään:

***

Kemistä (550km) jatkoin Kemijärvelle ja siitä Pyhä-Luostolle (+250km). Olin päättänyt, että meni koe miten tahansa, sitten unohdan kaiken ja nautin vaelluksesta. Koska inhoan ihmisiä, oli tarkoitus mennä kartan ja kompassin kanssa poissa reiteiltä. Sääennuste ei luvannut kovin hyvää säätä, mutta ehtisihän se vielä muuttua. Alueen kartalla oli Sienioja ja Sieniselkä-niminen alue. Sieniojan varrella oli osin helppokulkuista suota ja osin metsää, ja sinne pääsisi kätevästi esim. pienemmän ojan vartta pitkin. Mulla on karvas kokemus vuoden takaa noista soista: jos alue on merkattu vaikeakulkuiseksi suoksi, siitä ei sitten mennä läpi vaikka kuinka tahtoisi. Tämän piti olla helppoa ja sitäkin vain pieni osa. Sienioja olisi siis loistava paikka aloittaa, kävelisin vain sinne ja laittaisin teltan pystyyn. Mulla oli visio kuvasta nimeltä "Sieni Sieniojassa" ja jossain visiossa olin myös miettinyt juovani kuohuviiniä hyvän koetuloksen kunniaksi, mutta nyt jäi Alkossa käymättä. Aurinko kyllä paistoi edelleen joten ei muuta kuin Sieniojan törmälle istuksimaan. Rinkkakaan ei painanut läheskään niin paljoa kuin pelkäsin. Siis painaa toki, kun yksin joutuu kaikki laitteet kantamaan, mutta sain sen ihan itse selkään mikä on jo saavutus (viime kesän 15vrk reissun alussa en saanut :D).

No. Kävelin pari kilsaa teitä myöten ja sitten lähti se pikkuoja, joka veisi Sieniojalle. Siinä piti olla sitä helppokulkuista suota ehkä reilu 50m ja sitten metsää. Saattoi päästä kirosana poikineen: se oli sellanen saatanan lillukko koko paska suo, että ekana päästin pönen irti ja rämmin vain koiran rinkkaa kantavan Sienen ja oman rinkkani kanssa. Selkeän ojan lisäksi siellä oli sellaisia vetisiä kuoppia pitkin poikin. Kyllä se kohta loppuu. Vitut kun ei vaan lopu, päin vastoin sen kun pahenee vaan. Jos suo upottaa niin että olet siellä polvia myöten, ei sinne kukaan rinkan kanssa mene, ei vaikka mikä kultaoja odottaisi. Alkoi siinä sitten sitä "metsää" olla eli suossa kasvavia kitukasvuisia koivuja, joiden välissä niitä vetisiä kuoppia riitti. Pysähdyin miettimään ja katselemaan kiertotietä karttaa ja maastoa zoomaillen.

Sitten tulee jostain pöne. Paskassa kierinyt pöne, joka haisee kuolemalle. Kukaan ei ilahdu paskaisesta koirasta, ei sellaista ole kiva autossa viedä kotiin kuumaan suihkuun pesulle, mutta arvatkaa onko vielä tuhat kertaa kivempaa yrittää pestä sitä luonnossa kylmällä vedellä käsikopelolla ja ottaa se sitten edelleen likaisena ja märkänä telttaan yöksi sotkemaan kaikki kolmensadan makuupussit jne? Siinä sitä on sellainen maailmanlopun fiilis ja tekisi mieli räjäyttää koko koira. Ja mihin hittoon me mennään, ei tähänkään voi jäädä seisomaan kun jalat vajoaa koko ajan? Rämmittiin takaisin sinne hiekkatielle, heitin siellä rinkan selästä ja yritin rauhoitella itseäni. Keksi jotain, kyllä tämä tästä.

Istuin siinä pitkään ja lopulta päätin palata autolle, P-paikan vieressä oli lampi missä pesisin koiran. Siellä sitten soistuneessa sammalrannassa yritin pestä koiran pyykkipulverilla, kyllä se pahin haju ehkä lähti, joten sitten oli jäljellä märkä ja vain vähän paskalle haiseva mudi. Heitin koiran autoon ja sitten tein kaikkeni etten lähtenyt suoraan hittoon sieltä. Minkä takia maailmassa on paikka nimeltä Sienioja ja sitten en pysty menemään sinne? Miten mikään voi olla niin julmaa ja epäreilua? Mitä mä nyt teen, en todellakaan halua mihinkään reitille ihmisten keskelle? Yritin katsella kartasta jotain lampea keskeltä-ei-mitään niin että voisin siirtää vaikka autoa ja sitten kävellä lyhyen matkaa ja leiriytyä sinne. Ei löytynyt.

Lopulta ajelin Luontokeskukselle mistä lähti reittejä, mutta siellä oli lauantai-illalla klo 21 jälkeen edelleen niin paljon (=kymmenkunta) väkeä, että vihasin niitä kaikkia ja sinne reiteille nyt en ainakaan lähtisi. Nuku yön yli, kyllä se siitä. Tee aamulla uusi reittisuunnitelma. Ihmisiä on aina lähellä keskuksia ja kyllä ne siitä vähenee kun peremmälle pääsee. Autoa on nyt siirrettävä johonkin, koska mulla oli vain yhden litran verran vettä, olin ajatellut ottaa sitä Sieniojasta lisää. Litralla ei tee aamu- ja iltapalaa.

Ajoin iso tietä vähän kauemmas levikkeelle. Ei ollut vettä, mutta eipä ollut yhtään nälkäkään, joten en syönyt mitään. Yön haistelin sitä edelleen paskaista koiraa, mutta ihan hyvin sain silti nukuttua. Aamulla heräsin ja hetken ehdin miettiä missä olen ja mitä teen. Sitten muistin eilisen kokeen ja päätös lopettaa tuntui vielä vahvemmalta. Tiedän, että moni on edelleen sitä mieltä, että älä luovuta, yritä vielä sitä ja tätä. Niin kauan kun on elämää, on toivoa, onhan se niinkin. Mutta mä en vaan enää jaksa yrittää ja se on mun oikeus. Siinä sitten itkin päätöstä Sienen haku-uran loppumisesta, se van kaikesta huolimatta tuntuu samalla niin pahalta ja toisaalta niin oikealta. En mä tiedä miksi mun pitää olla niin ehdoton, mutta mikään "no, katsellaan" ei ainakaan sovi mulle yhtään ja se vaan tuntuisi löysältä hirreltä. Mä epäonnistuin, suren sen asian ja sitten se on siinä. Parempi niin, kuin jäädä roikkumaan.

Sienioja todella masensi mua. Miksi maailmassa on asioita, joille ei voi mitään? Miksi mä en pääse jonnekin minne niin kovasti olisin halunnut? Sienioja ja Sienen haku-ura sekoittui toisiinsa ja päätös oli siinä. Tämä oli tässä. Torkuin Sieni kainalossa varmaan jonkun tunnin vielä. Havahtuessani kymmenen maissa siinä sateen ripsiessa tarkistin vielä sääennusteen. Mustaa pilveä ja kaatosadetta koko viikolle. Tämä todella on tässä, mua ei huvita. Jos käyn päiväseltään ilman kamoja Pyhätunturin laella ja ajan sitten pois? Toisaalta - kenelle mun tarvii selittää? Miksi muka pitää jos ei vaan huvita? Mitä sitten, että kaikki pitää mua idioottina, se on hei mun elämä ja nyt en jaksa enää selitellä kellekään mitään. Hittoako missään tunturilla edes näkee kun vaan sataa? Tuli vaan niin vahva tunne siitä, että tämä on nyt tässä. Sienen hakuilut, mun vaellus, saavuttamaton Sienioja. Kaikki. Ajoin kotiin. 1700km viikonlopun aikana vain epäonnistumisten takia. Mahtavin loma hei ikinä!

(Eikä se paska autokaan levinnyt matkalle vaikka menomatkalla pelkäsin ja paluumatkalla toivoin. Sillähän siitä olisi päästy, nythän en tartte sitä enää kun maastolajit loppu tähän. Luultavasti päädyn myymään sen pois, tosin moisesta romusta kukaan ei maksa mitään, mutta eipähän ole enää mun vaivoina.)

Mudiyhdistyksen leiri

Olen ollut useamman vuoden täysin telakalla harrastavien mudien piireistä, oikeastaan siitä saakka, kun töppönen valioitui jäljeltä ja "eläköityi" (2014). SUMUn leirillä en ole ollut koskaan lukuun ottamatta sitä mudi- ja holskuleiriä jonka itse järjestin Kiteellä, vuosi taisi olla 2012. Tänä vuonna oli tarjolla yhdistetty haku- ja peltojälkileiri, ja kun sattui vielä, että sain Sienen hoitoon, mehän lähdettiin pönen kanssa kahdestaan jäljestämään. Matkaa oli pienet 300km mutta edes vanha autoni ei lahonnut matkalle, vaan vei meidät kiltisti sinne ja takaisin :)

Siellä niitä on, mudeja pellossa!

Jälkikouluttajan auto sen sijaan oli hajonnut eikä hän päässyt paikalle, joten yksi leiriläinen sitten joutui vaihtamaan koulutettavasta itse kouluttajaksi. Mudeja oli hänen koiriensa lisäksi lauantaina 6, sunnuntaina 5. Perjantaina osa kävi jo vähän aloittelemassa jälkihommia. Me ei, saavuttiin 19 jälkeen ja satoi kuin saavista kaatamalla, joten ekan illan saavutus oli roudata kamat ja koira sisälle.

Pullervo oli kotia vailla

Lauantaina oli tosi hieno, jopa hieman liian kuuma, sää. Aloitettiin tekemällä sellainen "mitä tekisit itse nyt" -jälki lyhyehkönä versiona. Tein pönelle 300 askelta niin, että jälki oli U:n muotoinen, pitkät sivut 125 ja lyhyt 50 askelta. Esine lyhyen sivun keskellä ja lopussa, esineiden jälkeen seuraavissa askeleissa purkit. Ruokaa enemmän kuin olisin itse laittanut (käskettiin laittaa paljon, kerta vauhti on ongelma), sekä suoralla että molemmat kulmat namitettu, myös paalulla ruokaa. Jälki taisi vanhentua reilun tunnin. Pöne ajoi ihan suht tyypilliseen tapaansa, paikoin olisi voinut olla hieman intensiivisempi ja keskittyä vielä enemmän (nosti pari kertaa päätä mikä siis on virhe), esineet ihan ok. Alkuun se veti kuin hullu, mutta kouluttajan ohjeilla annoin sille vaan löysää silti ja koira vastasi siihen toivotusti, kiihdytti vain vähän minkä jälkeen vauhti tasaantui. Jotkut kuulemma lähtee sitten oikeasti juoksemaan, jolloin on iso ongelma, mutta koska pöne lakkaa rynnimästä hyvin pian kun sen ei tartte enää vetää vastaan, sen saa kyllä löysille liinoille. Mun pitää nyt treeneissä pitkillä suorilla harjoitella tuota löysäämistä. Alkuun siellä kannattaa olla paljon ruokaa jarruttamassa koiraa, mutta kun tulee lisää rutiinia, sitä pitää toki vähentää. Tällaisella suorituksella se olisi kuulemma vielä saanut kokeesta sen 70p.

Paalulle roikotus

"Jälki!"

Peltojäljellä ohjaajan tulee näyttää että hyväksyy koiran ilmaiseman esineen, eli nostaa se ilmaan

Yleisöä

Jälkiesineitä

Toinen jälki oli vieraan tekemä arviolta reilu 400 askelta. Tavoitteena oli "flow" suorilla. Kaksi lyhyttä suoraa ja kaksi pitkää suoraa, kolme kulmaa, kolme esinettä jälleen samalla tavalla että palkat on valmiiksi esineen jälkeen (=palkan suunta, suoristanut koiraa kovasti), ruokaa myös suht paljon. Vanheni taas reilun tunnin. Pöne ajoi aika täydellisen harmonisen jäljen, tälläisella suorituksella olisi tullut yli 90p. No, ei tartte kun häivyttää ne ruuat enää :P ... no ei mutta oikeasti se oli hieno, keskittyi tosi paljon paremmin kuin aamun jäljellä, osoittaa suurta halua jäljestää, on intensiivinen ja voimakas (toki mudi on aina sen +-15kg, eli voimakas mudi ei näytä samalta kuin voimakas 40kg sakemanni, tätä ei kuulemma kaikki tuomarit sitten ymmärrä) ja se myös nimenomaan aktiivisesti jäljestää, ei vain etsi ruokaa. Huippu pöne! Siinä sitten harmiteltiin taas porukalla sitä selkää, pönellä oli käyttöominaisuuksineen jalostukseen annettavaa, mutta minkäs teet. Hää itse heti perjantaina näki ekan mudin ja tiesi olevansa kaltaistensa joukossa, ja joka jäljen päätteeksi söi kissanruuat mutta leikkiä ei voinut, koska oli kiire naisiin. Hää vaan niin kovasti olisi tahtonut isäksi justnytheti!

Lauantai-illan valoilmiö

Iltapöne

Masentavaa

Sunnuntaina satoi, ei niin kovaa kun perjantaina, mutta ihan riittävästi silti. Päivää kohti mennessä se onneksi lakkasi. Tehtiin vain yksi kierros. Pönen eilisestä ei jäänyt mitään parannettavaa, joten otettiin sille teemaksi harhat. Jälki oli taas vieraan tekemä ja varmaan suht saman pituinen, sen 300-400 askelta. Jälki oli "portaan" muotoinen, lopussa pitkä suora mihin tuli 4 harhaa, sitten vielä kulma ja loppusuora ennen vikaa esinettä. Joka toisen harhan jälkeen oli esine ja joka toisen jälkeen ruokaa, eli esineitä yhteensä 3, kulmia 5. Jälki vanheni 3h ja harhat oli tunnin ikäisiä, kun lähdettiin ajamaan. Ruokaa oli taas jonkun verran, harhojen kohdat kuitenkin täysin tyhjät, ei ole mitään mieltä houkutella koiraa ruualla niiden ohi, eihän se silloin edes huomaa niitä, eikä opi mitään.

Koira oli selvästi jo väsynyt eikä enää parhaassa terässä, mikä näkyi lähinnä keskittymisessä, eikä se tunteen palo ollut muutenkaan ihan sellaista kuin eilen vielä oli ollut. Ilmaisut oli hyvät, mutta kaksi keskellä ollutta kulmaa meni vähän pitkäksi vaikka niissä oli ruokaakin. Kolmeen ekaan harhaan ei reagoinut yhtään mitenkään. Sitten oli esine, ja siitä lähdettäessä joku vanha traktorin ura tms ja aikamoinen ruohotuppo siinä minne jälki meni. Koira joutui etsimään seuraavaa askelta, ja sitä etsiessään se rekisteröi harhan, joka sattui olemaan juuri siinä samassa "risteyksessä". Yritti sinnekin, mutta en antanut yhtään liinaa, niin en tiedä kuinka pitkälle olisi mennyt. Musta se näytti enemmän siltä, että tempoo joka suuntaan etsiessään sitä seuraavaa askelta eikä olisi mennyt harhaa kovin pitkälle, mutta harmi kun en älynnyt katsoa mitä tapahtuu. Toisaalta oli puhetta, että paras keino kouluttaa harhat on juurikin mitään sanomatta vaan olla päästämättä koiraa yhtään etenemään sinne.

Kouluttajan mielestä pöne kaipaa vain hieman lisää rutiinia ja sitten ei muuta kuin kokeeseen. Mudeilla pitäisi olla syksyllä FH-rotumestikset, niin kai se on sinne sitten mentävä kokeilemaan, olkoon ne miten kaukana tahansa. Täällä suunnalla on aika vähän noita kokeita meinaan tarjolla.

Hienoin pöne

Sitten vielä vähän teoriaa:

-treenatessa aina joku teema, esim. tyhjältä paalulta lähtö - 15 askelta - esine (tai pelkkä kasa ruokaa, jotta ilmaisun kanssa ei voi tulla virheitä), kulmat, esineet. Ei kouluteta montaa asiaa kerrallaan, ja jos esim. harjoitellaan kulmia ja mahdollisesti joudutaan puuttumaan koiran tekemisiin, ei tartte välttämättä laittaa yhtään ainoaa esinettä, jotta kulmilta tullut paine ei valu esineille ja huononna esineilmaisua. Tai jos treenaa esineitä, jälki voi olla pelkkä suora, jolloin ei voi tehdä virheitä kulmissa

-toimiva tapa nenän alhaalla pitämiseen on ollut tehdä kaksi suoraa jälkeä (vierekkäin, koira käy välillä autossa siis), joista toisella on tosi vähän tai ei ollenkaan ruokaa, ja toisella on tosi paljon ruokaa. Töppösellä näkyy kanssa hyvin se, että jos koiralla on ollut paljon ruokaa, se kantaa jokusen treenin. Kokeeseen mennessä on siis tiedettävä millaisella "rytmillä" oman koiran kanssa kannattaa treenata, esim. ennen koetta voi olla viimeisenä pari hyvin paljon ruokaa sisältänyttä jälkeä -> koira ajaa syvällä nenällä kokeessakin koska uskoo että täälläkin alkaa juuri ruokasuora.

-alussa voi hyvin tehdä kaksi suoraa jälkeä (30-100 askelta) peräkkäin. Merkkaa ekan lopun kukkakepillä ja laittaa siihen parikymmentä askelta tyhjää, sitten uusi paalu ja toinen jälki alkaa siitä. Tällöin koira saa välillä pitää tauon, leikkiä lelulla tms, ja heti perään toinen treeni -> oppiminen tehostuu verrattuna siihen että tekee vain yhden. Eikä ole niin vaivalloista kuin viedä koira välillä autoon ja ajaa toinen jälki eri kohdassa.

-pellolta ei koskaan saa lähteä paineessa tai pahalla mielellä! Jäljelle kannattaa aina loppuun laittaa helppo suora, jossa voi olla paljon ruokaa, jotta koira kerkiää palautua jo siinä, jos ollut vaikeaa matkalla. Lisäksi loppupalkkaa pitää miettiä: koiralla ei saisi olla liian kiire loppupalkalle (hutiloi matkalla, ei ilmaise esineitä kunnolla koska loppu arvokkaampi jne lieveilmiöt), mutta sillä pitää kuitenkin olla kantava motivaatio jotta se jaksaa ja haluaa taistella jäljen loppuun saakka. Lelun käyttö hyvä myös paineen kannalta, koira saa siis purkaa itsensä siihen. Seurailtava että tasapaino säilyy.

-peltojälki ei ole koiran luontainen tyyli jäljestää, se on tottelevaisuutta. Jos koira jäljestäisi luonnossa niin, se kuolisi nälkään, koska ei saisi saalista ikinä niin hitaalla tekniikalla kiinni. Tämän takia pelkkä jäljestäminen on koiralle kuormittavaa, ei-luontaista toimintaa, jossa sen täytyy toimia eri tavalla kuin se itse toimisi jos saisi vapaasti valita. Painetta siis tahtoo kertyä vaikka ohjaajan rooli olisi täysin neutraali, eikä koiraa mitenkään kuritettaisi. Toisaalta pieni paine luo sen näyttävyyden ja intensiivisyyden mitä lajissa arvostetaan.

-paalulla ensin vähän ennen ilmoittautuminen tuomarille, sitten mennään koira hallinnassa ("seuraa" tai "tässä" riittää) paalulle ja koiran tulee pelkällä sanallisella käskyllä lähteä paalulta jäljestämään. Ei käsimerkkejä eikä valjaista roikottamista. Kokeiltiin vikalla jäljellä eikä ollut ongelmaa, mutta vaihdetaan silti rutiini nyt oikeaksi.

 

***

(Jotain muuta kuin pelkkiä näyttelyitä) harrastavat mudi-ihmiset on sitten kivoja. Ei ole väliä mistä kennelistä koirasi on kotoisin, kyllä innostunut uusi harrastaja otetaan avoimesti mukaan porukkaan ja häntä jaksetaan neuvoa. On varmasti suuri merkitys, millaisia ihmisiä SUMUun alun perin sattui, joten suuri kiitos heille hyvän yhteishengen luomisesta ja ylläpitämisestä :) Porukka on ystävällistä, kannustavaa ja sopivan rentoa.

Lisäksi vielä toinen pointti: mä en jaksa enää yhtään sellaisia tavan pk-leirejä, missä ryypätään ja riehutaan yöt läpeensä niin, että kukaan muukaan ei saa nukuttua siinä mölyssä. Ei mua kiinnosta, jos joku haluaa muutaman ottaa, mutta itse en maksa 120e + aja 300km/suunta päästäkseni katsomaan toisten dokaamista ja sitä aamujen käynnistymisen vaikeutta. Mä haluan kouluttaa koiraa ja jutella ihmisten kanssa, ja koska olen perusluonteeltani varsin epäsosiaalinen introvertti ja tällaiset viikonloput on siksi rankkoja, tulen hulluksi jos en saa yöllä nukuttua! Mudiharrastajat on kiltein porukka mitä olen vuosiin missään leireillä nähnyt (jos ei lasketa kavereiden kanssa pidettyjä omia leirejä, silloin tietenkin samanhenkiset ihmiset lyöttäytyy yhteen eikä mitään dokaamisongelmaa todellakaan ole). Oikeastaan mudiharrastajat on sellaisia joiden kanssa haluan jatkossakin viettää aikaa, niin sehän on samalla yksi loistava syy päättää seuraavan pennun rotu ;) Parin vuoden kuluttua voisin tilata yhden tuollaisen Pullervon kaltaisen pikku pirulaisen!

 

Treeniviikonloppu

Perinteinen holskuporukan treeniviikonloppu pidettiin vaihteeksi meidän mökillä. Paikalle pääsi viime hetken perumisten takia vain kaksi koirakkoa minun lisäksi, mutta ei se mitään, saatiin silti ihan hyvin treenattua ja oli aivan huikean hauskaakin, kuten aina! Ohjelmistossa oli hakua, metsäjälkeä, vepeä ja rallya, lisäksi tietenkin hyvää ruokaa riittävästi :D !

Leirinavajaiskakku on tärkeä asia!

Perjantaina leiriydyttiin ja tehtiin suunnitelmia. Ehdittiin me myös treenata vähän: vepeä ja pihahommia (=tottis ym), pönelle rallyn edestä puolenvaihtoa ym. Pönen häiriönä oli toinen koira kevythäkissä pihalla ihan vieressä, mutta ei se siitä häiriintynyt, liekö edes huomannut. Sieni teki pari vientiä kuivalla maalla, yritettiin myös häiriköitä (houkutella kupilla) mutta ei mennyt lainkaan lankaan. Vedessä otettiin ensin ihan normaalit veneestä hyppy ja veneen haku. Sitten Sieni teki vielä veneestä veneeseen viennin joka meni tosi hienosti.

Lauantai alkoi haulla. Sienen eka kierros kuuden piston rata, kerrankin ihan oikeasti ylisyviä eli varmaan sen 60m ainakin radan alussa. Keskilinja teki mutkan 4. piston jälkeen ja se on niin hankala hahmottaa, että tallaus ei ehkä mennyt ihan samassa kulmassa. Kakkonen vasemmalla oli hakkuuaukion reunassa miestä korkeampi io kuivahtanut kasa niitä oksia ym puista karsittua tavaraa. Nelonen samalla puolella oli aukiolla siinä rajalla, mistä metsä alkoi, vielä aukion puolella. Kutonen oli metsässä aukion ratana. Oikealla puolella parittomat pistot alkoi kolmosen jälkeen vähän laskea pienen rinteen taakse. Sienellä oli kiintorulla kiristettynä kaulassa, kaikilla suorapalkat enkä mennyt hakemaan, vaan koira sai juosta. Ykköselle tuli kaksi lähetystä, kaarsi aluetta niin paljon eteenpäin että otin pois ja laitoin uudestaan. Vitoselle tuli kolme lähetystä, koira ei vain saanut hajua eikä uponnut kunnolla oikeaan kohtaan. Sää oli tosi painostava, raskas ja tuuleton. Juoksemisesta huolimatta koira ei lainkaan ollut hätäinen (jos en hae sitä, sillä jää helposti se juoksumoodi päälle ja saattaa liueta loppupään ukoilta kesken palkkauksen, koska kiire etsiä lisää), vaan oli ukoilla tosi rauhassa ja kauniisti. Noin muuten aivan mahtava vire ja kaikki vaan tuntui niin helpolta ja hyvältä. Siltä, että me tehdään yhteistyötä. Se ei mitään kiintorullan härkkimisiä miettinyt missään vaiheessa.

Mitä luksusta!

Sä oot niin hienoin.

Pöne sai kanssa tehdä etukulmat äänillä ("töppöneeeeeeeeen!") ja se oli hyvin mielissään. Edes risukasassa ollut kakkonen ei ollut lainkaan jännittävä pönestä.

Toinen kierros oli kaksi irtorullailmaisua vain n. 30m matkoilla. Kiintorulla kiristettynä kaulassa. Eka maalimies oli vaan kuusen alla piilossa. Koira tuli toiselta puolelta kuin missä irtorulla oli ollut, ja maalimies ei ollut kokemattomuuttaan tiennyt että rulla kannattaa sitten siirtää koiran puolelle, että se huomaa sen. Ukko oli vain aivan passiivinen kuten oli neuvottu, eikä edes katsonut koiraan. No Sienikin on joskus opetettu kiertämään ukot rullaa ottaessaan, mutta se on kyllä kadonnut ohjelmistosta. Koira ei siis nähnyt irtorullaa ja se alkoi sitten äheltää sitä kiintorullaa suuhunsa. Aikansa se sen kanssa taisteli ennen kuin jotenkin onnistui saamaan sen! Minä katsoin keskilinjalta ja mietin mitä tässä pitäisi tehdä, jos olisi ollut puhelimet, olisin varmaan sanonut siihen, että maalimies anna koiralle irtorulla. Nyt en viitsinyt ruveta huutamaan niin seurasin sitten vain koiran puuhia. Se toi kiintorullan mulle, joten keräsin pokkani ja laitoin koiran näytölle. Koirahan teki kaiken aivan oikein, ei ole sen vika, että mahdottomasta tuli mahdollinen - en vieläkään ymmärrä miten se saattoi saada sen rullan otettua suuhunsa, ihme kumileuka! :D

Toinen ukko oli tyhjän umpparin takana niin, että umppari oli jossain 20m syvällä ja ukko siitä vain joitakin metrejä taaempana. Koira kaarsi umpparin kohdalla selvästi ohi jotenkin vaikean näköisenä ja se näytti siis ihan siltä, että väistää piiloa. Ei olisi ihme sen mun taannoisen karjumisen jälkeen. Alkoi kovasti vippaamaan (vippaaminen = häntä heiluttaa koko koiraa) kun haistoi ukon umpparin takana. Irtorullan tuonti ja näytölle meno ok.

Käytiin syömässä ja sitten jälkihommia. Pöne ajoi jonkun vajaan 500m jäljen, joka oli kolme tuntia vanha. Kaksi keppiä, ihan lopussa jälki tuli hiekkatien yli ja vika keppi oli pari metriä sen jälkeen. Me oltiin ainakin ajettu pois ja takaisin siitä tieltä jäljen yli, luultavasti joku muukin oli kulkenut siinä kolmen tunnin muhimisen aikana. Pönellä olikin sitten tielle tullessa tosi vaikeaa, mutta sinnikkäästi se työsti ongelmaa ja lopulta ratkoi sen. On se vaan sellainen kaikkien alojen asiantuntija <3

Seuraavaksi vuorossa oli jälleen pihajuttuja ja vepeä. Kuivan maan hommista pöne taisi taas tehdä vähän rallya, lähinnä puolenvaihtoa edestä, peruutusta ja kukkaiskäännöksiä, varsinkin niitä mestariluokan uusia puolenvaihtokäännöksiä. Sieni kuivaharjoitteli vepen jonkun ylemmän luokan liikettä, missä koira hyppää veneestä ja ottaa sen saman veneen köydestä kyseisen veneen hinaukseensa vieden sen rantaan. Eka yritys meni nauramiseksi mutta sitten lamppu syttyi kyllä!

"Kyytiin"

"Istu"

"Köysi!"

Avustajan mielipide :D :D

Vedessä tehtiin avoimen luokan "vieraan esineen vienti". Sieni sai viedä lasten pelastusliivit ensin kuivalla maalla, ei ongelmaa. Sitten sen piti viedä ne laiturilta hypäten ja sekös vaikeaksi osoittautui! Koira ei voinut ponnistaa koska liivit oli tiellä. Siinä sitä tehtiin aika monta yritystä, ja muut jo sanoi että pitäisikö sitä jotenkin helpottaa. Mä tiesin, että se tietää mitä "vie!" tarkoittaa, ja koska se pystyy kantamaan niitä liivejä maalla, se nyt vaan saa luvan hypätä ja tehdä mitä pyydetään. Laitoin sen vaan aina uudestaan yrittämään. Kun älysin viedä koiran ihan laiturin reunalle niin, että sen ei tarttenut kävellä vaan se saattoi suoraan hypätä, se lähti. Vienti meni hyvin, ei se kesken kaiken enää sylje esinettä.

Tulossa!

Palkan kanssa maihin

Sitten tehtiin sellainen koe, että minä olin kumiveneessä lähempänä rantaa, koira ja soutaja isossa veneessä kauempana. Kutsuin koiran hyppäämään veneestä ja hakemaan mun veneen köyden, mistä sen piti viedä mut rantaan. Rannassa oleva avustaja vielä auttoi koiraa sinne, mun "rantaan" -käsky ei riitä. No ei siitä muutenkaan meinannut tulla muuta kuin naurua, mutta saatiin me se jotenkin lopulta onnistumaan :D Sitten vaihdettiin vielä osia oikeampaan asetelmaan: minä olin rannassa. Pikkuveneen soutajan täytyy näyttää köyttä koiralle aika selvästi niin sitten onnistui.

Mitähän tästä tulee :D

Tulee tulee!

Vaikeista hommista (veneen haku) saa parempaa palkkaa

Illalla saunaa, ruokaa ja juttelua yön pikkutunneille saakka. Sieni ja Sindi sai vähän aikaa juosta keskenään, ja Sieni oli meidän kanssa, tapansa mukaan, saunassa. Sitten laitettiin koirat nukkumaan ja ihan hyvin ne rauhoittuikin vaikka me vielä istuttiin ulkona.

Sunnuntaina taas ensin hakuilemaan. Sienelle neljä pistoa. Nyt otin vahingosta viisastuneena kiintorullan kokonaan pois. Teemana ne umpparit, kun tuntui, että nyt ehkä olisi joku ongelma mitä voisi ratkoa. Siispä ykkösellä tyhjä umppari n. 20 metrissä, ukko pari metriä sen takana. Kakkosella ukko umpparissa n. 40 metrissä. Kolmosella tyhjä laatikko 30 metrissä ja ukko 50m:ssä. Nelosella ei hämypiiloja ja vain ukko 50m:ssä. Kaikilla irtorullailmaisu.

No, ei väistänyt laatikoita, ei miettinyt mitään kiintorullan härkkimisiä, ei kerta kaikkiaan mitään ongelmaa missään kohdassa. Se pelitti kuin kone. Se oli tosi väsynyt, autosta haettaessa yleensä hyppii ja vinkuu kun on niin ihanaa kun on Sienen vuoro. Nyt ei jaksanut hyppiä, niin se kävi hetkeksi kierimään selälleen siihen keskelle hiekkatietä <3 Väsymyksestä huolimatta se teki ihan kivalla vauhdilla eikä ollut mitenkään yhtään nihkeä. Höh, mä en nyt todella tiedä onko meillä joku ongelma vai ei, ja pitääkö mun nyt jotenkin erikoisesti treenata vai ei. Löisin varmaan ensi treenissä sen kiintorullan jo normaalisti kaulaan (ottaisin toki silti vain suorapalkkaa ja irtorullia ainakin pari treeniä vielä), mutta jotenkin tuntuu että valeilmaisuongelma ei voi olla "näin vähällä" hoidettu?!

Pyörtykse pallo suussa?

Ei nyt sentään, mutta väsynyt ja onnellinen!

Toisen koiran vuorolla hiekkatieltä ajoi joku jumalattoman suuri mönkkäri, ja sillä oli joku hirvikoira tms vapaana. Koira kun huomasi meidät n. 30m syvällä metsässä, se lähti tulemaan kohti, jolloin meidän vuorossa ollut, juuri radalta pois tullut ja kytkettynä jo ollut koira alkoi haukkumaan sille. Tällöin mönkkärin kuski tajusi vissiin vasta että meilläkin on koira siellä, ja alkoi huutaa omallensa, joka ei korvaansa lotkauttanut, tuli vain kohti. Yksi meistä lähti juoksemaan sitä vastaan ja karjui "ei, pois", jolloin koira pysähtyi katsomaan hölmistyneenä. Tässä vaiheessa ihmeen hiljaa ollut pöne alkoi tietenkin myös huutaa kuin hyeena mun autosta, jolloin hirvikoira kääntyi vuorostaan katsomaan sinne. Mä jo ehdin ajatella, että pöne tulee varmaan kaltereista läpi, jos vieras koira menee tunkemaan naamansa mun autoon... sitten se ukko tajusi kaasuttaa sillä laitteellansa ja koira lähti hetken tuumimisen jälkeen sen perään. Mietittiin, että ne tulee varmaan jossain vaiheessa sitten takaisin, ja päätin että pönen ei tartte tehdä tänään mitään, en uskalla ottaa sitä autosta ulos. Se, että haun tekeminen olisi siitä kiva, painoi tosi paljon vähemmän kuin se, että jos sen vuorolla tulisi tollanen tilanne, koira olisi taas seuraavat x kuukautta tosi kiepeillä ohituksissa. Se palautuu noista todella huonosti.

Jälkeä teki vain yksi koira.

Mökillä vähän vielä pihajuttuja ja vepeä: Sieni teki ensin samanlaisen pelastusliivien laiturilta viennin kuin eilenkin. Annoin liivit suuhun, sanoin "vie" ja koira juoksi laiturin päähän, hyppäsi ja vei, aivan kuten olisi miljoona kertaa aiemmin vienyt. Vaikka eilen se vielä oli ihan varma, että ei pysty. Tällainen se juuri on <3 Kun sen saa ymmärtämään mitä halutaan, asia on sillä selvä. Se ei ole erityisen älykäs siinä mielessä, että se esim. yhdistelee tai ketjuttaa asioita paljon hitaammin kuin pöne, mutta sitten se on toisaalta aivan tosi luotettava ja kun se jotain oppii, se tekee sitä kuin juna.

Lopuksi vielä yhteishyppy, minä soudin, yksi piti koiria veneessä ja toinen oli rannassa kutsumassa. Sindi hyppäsi ensin ja Sieni perään. Siihen oli mukavaa lopettaa, tytöt sai jäädä sitten suoraan vielä rallaamaan pihaan ja vauhtiahan niillä riitti!

Oli aivan huikea viikonloppu, samanhenkisten ihmisten kanssa on niin kivaa treenata. Tämä intensiivinen setti tuli meille haun kannalta tosi hyvään saumaan, ja uskon että vepekin edistyi roppakaupalla! Pöneä meinasin aiemmin jättää kokonaan kotiin, mutta se ei sitten onnistunutkaan ja se oli otettava mukaan. Murehdin, että sillä on varmaan tosi raskasta katsella kun meidän pihassa on jotain vieraita koiria ja voisko ne niinku painua helvettiin, mutta ehei. Pöne oli varsin lunki ja sen mielestä oli lähinnä kivaa kun oli vieraiden narttujen pissoja nuuhkittavana... Sagan (7kk) kanssa sitä olisi voinut kokeilla, mutta totesin että pahimmassa tapauksessa pöne joko inhoaa sitä muuten vaan tai sitten sekoaa ja itkee ja haluaa vaan nylkyttää. Parhaassa tapauksessa pöne ei olisi lainkaan kiinnostunut, eihän se enää ole vuosiin vieraiden aikuisten koirien kanssa leikkinyt. Ei sitten oikein tuntunut järkevältä. Jos pöne menisi nylkytysmoodiin, se sitten piippaisi koko viikonlopun. Sindi sai leikkiä Sienen kanssa, se on niin raju että pönen selkä ei ehkä olisi tykännyt hyvää, ja toisaalta Sindi olisi varmasti räjähtänyt jos pöne olisi mennyt nylkyttämään sitä, jolloin pöne olisi räjähtänyt takaisin ja se siitä kivasta leikkimisestä. Pöne sai aika vähän tehdä mitään muihin verrattuna, mutta ihan onnelliselta se vaikutti ja piti molempina aamuina pyyhkärit mun mahalla <3 Se on onnellisen pönen merkki se.