Pönen kuulumisia

Pöne kävi tuossa tosiaan paikkakunnan uudella osteopaatilla. Hän on ihmispuolelta vasta koiriin erikoistunut mies. Huikeaa, että täällä on nyt saatavilla oma osteopaatti, aiemmin on vain ollut x kertaa vuodessa vierailevia, jotka ei tietenkään ikinä ole silloin tulossa kun heitä tarvittaisiin. Surkeaa, että pöne pelkäsi niin, ettei hommasta tullut oikein mitään. :(

Tyyppi vaikutti oikeasti tosi osaavalta, kertoi ihmispuolen välilevynpullistumasta ja mitä tekisi ja miksi tekisi, ja yritti sitten toteuttaa ajatuksiaan kauhusta kankealle koiralleni. En ole vielä päättänyt, yritänkö vielä toisen kerran. Pöne ei ole vuosiin ollut näin vaikea missään käsittelyssä tai lääkärissä, vaan on aina ollut alkuepäilyjen jälkeen tosikin nätisti, mutta toisaalta ne kaikki on olleet naisia. Nuorempana sillä kyllä useinkin oli kuonokoppa, mutta nyt se on jotenkin vähän pehmennyt. Tähän se ei kuitenkaan kantanut ja yritti useampaan kertaan napata, niin tosi kiva oli kaikkien kannalta kun minä sitten roikuin sen poskivilloissa koko tunnin. :( Hetken kyllä harkitsin että ei käsitellä väkisin ja annetaan sen vaan hengailla se maksamani aika, mutta en usko että sekään olisi auttanut. Se on vähän sellainen eläin, että jos se päättää jotain inhota, ihmistä tai tilannetta, sen mielipidettä ei tunnissa muuta mikään. Silloin on parasta vaan ottaa ohjat omiin käsiin ja pakottaa se, jolloin se ehkä alistuu kohtaloonsa ja lopulta pystyisi rentoutumaan, kun tajuaa, että ei tässä nyt mitään pahaa tapahdu. No, ei tällä yhdellä kertaa kyllä pystynyt ja paha mieli jäi itselle, ja tuskin käsittelystäkään kauheasti on mitään hyötyä, kun hoidettava ei pysty rentoutumaan. Toisaalta silloin lopuksi se kuitenkin hyppäsi osteopaattia vasten ja kävi nuolemassa tätä, joten sen takia on toivoa, että toinen kerta voisi olla helpompi. Katsotaan nyt.

(Joskus olen miettinyt, että kaikkien koirahierojien ym kannattaisi myydä vaikka 15min tutustumisaikoja erikseen. Voisi käydä vaan treenaamassa kyseisissä tiloissa, kyseisen ihmisen läsnä ollessa, ilman että koiraan kuitenkaan olisi tarkoituskaan koskea. Näin ensivaikutelma olisi kauhean kiva ja seuraavalla kerralla koira olisi tosi paljon vastaanottavaisempi. Voisihan sen varsinaisen tunnin ajankin toki käyttää näin, mutta jos maksaa 60e, niin aika kalliit treenit on...)

Noin muuten pöne on taas murehdituttanut. Alkuviikon treeneissä se oli todella, todella kummallinen, suorastaan haluton tekemään mitään. Se oli sille niin epätyypillistä, että hyvä etten itkua vääntänyt ja varannut sille tyyliin lopetusaikaa. Se on sellainen koira, että se treenaisi vaikka jalka poikki, joten sen täytyy olla ihan hirveän kipeä. Toisaalta mitenkään muuten se kyllä ei oireillut ja oli kotona normaali. No, loppuviikosta sitten yksi päivä kotiin tultuani eteisessä oli kiljuva pöne ja kämpässä haisi kakka. Vein koiran samalla oven avauksella suoraan ulos, missä se kyllä ensin ryntäsi pitkälle pissalle ja sitten kyykkäsi pari kertaa ilman että mitään enää tuli. Hassua, että jos on jo ripuloinut koko kämpän ja sen isoimman maton, ei sitten voinut myös kusta perään? :D Kylppärin se oli varmaan eka paskonut ja jatkoi sitten matolle, kun kylppäriin ei enää mahtunut sekaan. Pöne nimittäin oikeasti osaa mennä kylppäriin (Sieni ei tod). Se onneksi loppui siihen, sen illan sai vaan piimää ja Inupektia, seuraavana päivänä lisäksi Hills i/d-purkkiruokaa mitä sattui olemaan kotona ja sitten jo normaalia ruokaa. Toivon, että mahatauti oli jo aiemmin tuloillaan ja vaisuus treeneissä johtui siitä. Viikonloppuna oltiin nimittäin mökillä ja koirassa oli taas virtaa aivan loputtomiin. Eikä se kyllä sitä selkää itse varo yhtään, kyllä vetää sellaista rallia Sienen kanssa, hyppii penkkien yli, kävi uimassa, heittelee lelua itsekseen ja tuo sitä ihmiselle pompaten korkealle vasten.

Pliis vielä kerran -ilme!

Peltojälkeä on aika laiskasti treenattu. Rotumestikset olisi 22.10. Turun seudulla, täältä tulee vajaa 400km yhteen suuntaan. Onhan tässä vielä aikaa treenata, ja sääli ettei meinaa olla osallistujia kun nyt järkätään ja mahdetaanko ensi vuonna enää järkätä lainkaan, sanotaan. Joo, on toki aikaa, mutta 8v metsäjälkikoira ei kuukaudessa tai kahdessa oleellisesti muutu valmiimmaksi, kyse on vuosista. Vastahan me ollaan toukokuusta treenattu, ja on se kyllä kolmessa kuukaudessa kehittynyt paljon verrattuna siihen mitä alussa oli. Aivan alussa silti edelleen ollaan, ja esim. ne kulmat on karmeat. Jos ruokaa on läpi kulman ja tuuli ja alusta otollinen, ja lisäksi olen lähellä enkä anna sille liinaa niin että se pitkälle pääsisi ylikään, nehän näyttää menevän ihan hienostikin. Viikolla tein kokeeksi jäljen, jossa oli pari kulmaa eikä kummassakaan murustakaan ruokaa, lisäksi olin itse jossain 4-5 metrissä enkä edes ihan persuksisssa vahtimassa. Se meni niin päin v****a että itkettäisi jos kokeeseen olisi jo ilmonnut. Eihän se sitä jälkeä täysin hukkaa eikä jätä ajamatta, mutta koska mä en ole ikinä nähnyt yhtäkään koetta enkä tiedä millainen on vielä juuri ja juuri hyväksyttävä suoritus, nyt tuntuu pahasti siltä että en todellakaan lähde heittämään 800km reissua jotta koe päättyy ekaan kulmaan. :D Peltojäljellä siis koira tuomitaan hukanneeksi jäljen jos ollaan liinan mitan verran yli, vaikka se kuinka aktiivisesti siellä etsisi sitä ja löytäisikin jos saisi hetken aikaa. Ei saa, koska se on vaan niin epätarkkaa työskentelyä ja koe päättyy sitten osaamattomuuden nimissä siihen.

Tyhjiä paaluja ollaan nyt kanssa treenattu, alkuun oli jotenkin vaikeaa kun oli vissiin vähän hämillään kun ei ollutkaan ruokaa missään, tutkaili tosi pitkään ennen kuin tajusi että siitä lähtee jälki. Nyt se jäljen nosto on jo suvujampaa, mutta edelleen vähän takkuaa se paalulle meno. Eikä aina ihan vähääkään... Mun pitäisi ehkä tehdä erikseen joskus pelkkää lähestymistä, nyt se on sellaista tappelua että tässä-käskyllä pää pidetään ylhäällä eikä yritetä rynniä, ja vasta jälki-käskyllä saa laittaa nenän alas ja lähteä mun ohi. Se on aina hyvä tunnelma lähteä jäljelle kun molemmilla nousee savu korvista jo valmiiksi, not! Toissa kerralla seurautin sitä aika monta täyskäännöstä edestakaisin ennen kuin mentiin paalulle niin kuin minä halusin. Ei se kyllä mitään auttanut, koska tänään se oli taas ihan tyhmä ja minä yhtä tyhmänä karjaisin sille kerran oikeen peräsuoli pitkällä, että jo nyt on jumalauta. Se kyllä auttoi sikäli että loppui rynniminen ja mentiin niin nätisti paalulle, ja se oli oikein keskittynyt, tarkka mutta sähläämättä ja kivassa tilassa koko jäljen, mutta ei se sille mitään kyllä opettanut ja hävettää aina kun pitää sortua karjumaan. Ehkäpä nyt tosiaan voisi tehdä sellaisen treenin, että on pari paalua ja jokaiselta lähtee 10 askeleen jälki, lopussa kasa ruokaa. Sitten treenataan sitä lähestymistä ja joka kerta kun koira mokaa, vien sen kunnolla pois. Uskon, että palkkion mahdollisuuden poistaminen on tehokkain opettaja, mun ärtymisestähän se vaan ärtyy itsekin ja pitää vielä enemmän kiinni omasta toimintamallistaan. Parempi olisi vaan neutraalisti viedä se pois. Tässä vaan saattaa olla sama ongelma kun hajutunnistusjutuissa aikoinaan oli: sille ei mitään minuutin tai tunninkaan "jäähy" merkkaa mitään ja se tulee kahta kauheammalla raivolla kun sitten pääsee. Yksi kouluttaja silloin sanoi, että näille tapauksille tauon on sitten oltava suoraan 24h tms, eli jos koira säätää, sen päivän treeni sitten kerta kaikkiaan oli siinä, ei mitään uusia mahdollisuuksia. Eh, kyllä mua vähän saattaa alkaa vituttaa kun tonne yhdistyksen pelloille on se 15km, niin ajaa sinne, tehdä jälki, yrittää lähestyä ja heittää koira heti autoon ja ajaa takas. Mutta en mä tiedä mikä muukaan siinä auttaisi. Se toki auttaa, jos palkkaan sitä taskusta siinä kävellessä, mutta se taas on täysin ongelman kiertämistä eikä opeta koiralle, että jos et kulje tässä-käskyllä kuten on opetettu, et pääse jäljelle.

Tänään oli siis M:n porukoiden tutun pellolla 500 askeleen jälki, jossa tosi vähän ruokaa (yhteensä joku 20-30 palaa: tyhjän paalun jälkeen 8. askeleessa yksi muru, sitten pari palaa sillä ekalla 200 askeleen suoralla, ekan kulman jälkeen, 100 askeleen suoralla muutama pala, tokan kulman jälkeen, ja lopussa joku 10-15 askelta putkeen juuri vähän ennen ainoaa esinettä). Tunnin vanha, kova tuuli, enempi vähempi pitkä heinä. Nenä pysyi tuulesta ja heinästä huolimatta (tässä luki ensin hyvin, mutta vaihdoin sen, kun ei tosiaan ole mitään mihin verrata) mulle riittävän alhaalla ja vauhtikin ihan hallittavana, mutta ne kulmat, ne kulmat... samoin esineilmaisu saisi olla nopeampi, ne on hidastuneet, joskin kyllä myös suoristuneet.

Kyllä kaikkinensa olisi viisasta treenata vuosi ja miettiä sitten sitä koetta. Kyse on nyt enemmän siitä, onko matkasta huolimatta mentävä keskeneräisellä koiralla ihan siitä ilosta, että näitä järjestetään. Tapaamaan taas tuttuja, näyttämään minun muria, nauttimaan sen kanssa kokeesta nyt kun vielä voidaan. Ehkä sitä vuoden päästä ei ole enää lainkaan tai ehkä selkä ei silloin kestä enää minkäänlaista treeniä. Harmittaako silloin, jos en mennyt nyt?

Silmät kiinni seinän läpi <3

Hirviö

Minä tiedän, että sun selässä on jotain hirveää. Joku rappeuma tai pullistuma tai joku hirviö, mikä tulee etenemään ja vie sulta lopulta jalat alta. Intuitio ei kerro koska tämä tapahtuu, ja voihan olla, että pysyt vielä vuosia ihan hyvissä voimissa. Mun on silti valmistauduttava asiaan ja sitten kun on aika, päätös on voitava tehdä nopeasti. En ikinä, ikinä, ikinä voisi antaa itselleni anteeksi, jos päästäisin tilanteen siihen, että sä et voisi enää kävellä kunnolla.

Sä olet jotenkin sellainen mysteerien koira. Tuo jalat alta -kohtaus, samoin selittämättömäksi jäänyt nenäverenvuoto ja nyt tämä. Ehkä nämä kaikki jollain tavalla alitajuisesti vaikuttavat siihen, etten halua viedä sua magneettiinkaan. No, henkimaailmaa todellisempi syy on ihan vain se, että mä en näe isoa selkäleikkausta tällaiselle koiralle edullisena ratkaisuna, ja olen edelleen sillä kannalla, että jos leikkaustarve tulisi, koira pääsisi vain mullan alle.

Viime viikolla käytiin hierojalla. Totaalisen jumissa koko koira, mutta ei kipeän oloinen, vaan ihmeen rento koko käsittelyn ajan. Vasemmassa takajalassa vastaanotolla hieman alentunut asentotunto, mutta sain käskyn testailla asiaa kotona aloittaen aina eri kerroilla eri jalasta, ja myöhemmin en kyllä mitään enää huomannut. Voi olla, että se nyt vaan oli siis sattumaa. Vasen puoli oli muutenkin enemmän jumissa takaa. Kaipa se jotenkin sitä vammaista selkää sitten varoo ja siksi menee niin jumiin. Huomenna vielä osteopaatille, uudelle ihmiselle. En varmasti muista edes selittää järjestyksessä kaikkea mitä on tapahtunut.

Hieronnasta kotiin tullessa kerkesin miettiä, että nyt susta on tullut vanha. Ei se, että isä eli 17-vuotiaaksi ja emä täytti keväällä 15v, takaa mitään. En usko, että sulla parhaassakaan tapauksessa on kovin montaa vuotta jäljellä. Nyt sitten on loppuelämän hissikyyti autoon. Metsässä pitää aina miettiä pääsetkö sä tästä vai pitääkö kiertää tai nostaa. Lumikenkäretket on epäilemättä retkeilty, ja uimaan saat mennä varovasti kävellen, et hypi enää ikinä laiturilta tai kiviltä. Voi pöne, en mä olisi halunnut, että asiat menee näin. Ehdin siinä sitten muistella kaikkea mitä ollaan yhdessä koettu. Parempaa ensimmäistä harrastuskoiraa en olisi voinut saada, sä olet aina ollut niin huikea ja täysillä mukana kaikessa mitä keksittiin kokeilla. Nyt vaan toivotaan sulle vielä kivuttomia ja antoisia eläkepäiviä. Kyllähän sä taas viikonloppuna mökillä painelit menemään ihan viimeistä päivää eikä mikään metsäryteikkö ollut ongelma, mutta sut tuntien en mä tiedä voiko siihen luottaa. Jos et vingu niin kovaa että kuulen, mistä sen tietää sattuuko ne loikat sua silti? Ahdistaako tajuta oma vajavaisuutensa ja odottaa että nostetaan autoon?

Kaiken tämän surun keskellä motivaatio hoitaa mitään muita juttuja on pyöreä nolla. Yhdistystoiminta vie tosi paljon aikaa ja energiaa ja olen jotenkin nyt äärimmäisen täynnä sitä, miten paljon järjestän, säädän, sovin, teen lomakkeita, perun, poistan, vaihdan, ja lopputuloksena on usein vaan paskaa niskaan siitä miksei ole sitä ja miksi kurssi x on maanantaisin eikä tiistaisin. Olen kouluttanut tänä vuonna ainakin 6 eri kurssia ja lisäksi tehnyt normaalit talkoot, tosin niissäkään en saa mitään "kahdeksi tunniksi paikalle ja sitten kotiin"-henkilöryhmähommia vaan olen joku helkkarin ratamestari jolla menee kymmeniä tunteja hommansa hoitamiseen jo ennen kuin koe on lähelläkään. Tätäkään ei varmaan kannattaisi edes kirjoittaa, koska joku vetää kuitenkin herneet perseeseen "ei oo pakko jos on noin vaikeaa!!" (ja siihen voin vastata, että ihanko totta - vielä keväällä mä olin tosi motivoitunut, mutta nyt oman elämän murheet vähän muuttaa kaikkea). Sitten kun vielä kuulin kylillä jotain jeesustelua siitä, millainen itsekäs, omahyväinen sika olin lopettaessani haun ja jättäessäni ryhmän ja yhdistyksen selviämään ilman minua, niin kaikessa absurdiudessa se lähinnä nauratti vaikka olisi kai pitänyt itkeä. Mikään ei todellakaan ikinä riitä. Mä niin haluaisin palata siihen mitä oli joskus alussa, jolloin minä olin pelkkä nobody, joka osallistuin toisten järjestämiin juttuihin toisten koulutettavana ja oli vilpittömän onnellinen kun koira oppi menemään käskystä maahan. Mä olen saavuttanut liikaa liian lyhyessä ajassa, nyt kahdeksan vuoden koiraharrastuksen jälkeen jatkuvan nousun sijaan olen niin pohjalla. En nyt oikeastaan ole kenenkään sääliä tai edes sympatiaa vailla, mutta vittu että olen niin täynnä sitä arvosteluakin. Jokainen harrastaa tätä kuitenkin ensisijaisesti itseään varten ja sitten kun ei ole enää kivaa, on täysi oikeus pistää peli poikki.

Pennun hankintaa olen viime aikoina miettinyt lähinnä siltä kannalta, haluanko mä että pöne ehtii nähdä sen, vai säästänkö pönen moiselta kiusalta. Mä vaan luulen, että varsinkin jos se on mudi, pöne salaa kuitenkin tykkäisi siitä. En tiedä, luultavasti tässä käy niin, että hautaudun suruun, lopetan nämä harrastukset eikä mulle edelleenkään vuosiin tule mitään uutta harrastuskoiraa. Jos koskaan.

Haluaisin vaan että pöne olisi terve.

Pöne

Pöne juhli lauantaina 8-vuotissynttäreitään. Se sai paketin, sitten oltiin kolme tuntia metsässä, missä se kävi myös uimassa. Iltapäivä mökin pihalla pyöriskelyä ja kesästä nauttimista, aurinkokin vaihteeksi näyttäytyi. Lisää uimista, veneilemässäkin käytiin. Illalla meinasin pestä pönen, ja helpointa on kastella koira laittamalla se uimaan. Sitten aineiden levitys ja huuhtelu lämpimällä vedellä saunan edessä. Uimalelun heitin laiturilta. Laiturin pää oli liukas edellisistä uinneista, ja pöne siinä jotenkin steppaili ja sitten hyppyyn ponnistaessa sen askel hieman lipesi. Koira vinkaisi. Se kuitenkin pystyi uimaan normaalisti ja haki lelun. Oli tulossa rannasta korkean penkan kohdalta ylös, kun alkoi kiljua. Karjaisin sille että odota, ja siellä se sitten seisoi etujalat penkalla, takajalat vedessä, kykenemättä nousemaan. Ohjasin sen tulemaan matalammasta kohdasta, siitä se pääsi itse hyvin. Sen jälkeen ei taas mitään, kipu siis on hyvin hetkellinen eikä jää päälle, mutta kyllä se aika sydäntä raastavalta näytti siellä vettä valuvana, kykenemättömänä nousemaan rantaan :(

Sen piti parantua, mutta eipä se nyt siltä taas näytä. Johan se tässä yli kuukauden olikin kunnossa. Hirveintä on se, etten tiedä mikä sillä on.

Koli 2016

Kesäloman ensimmäinen viikko vietetty Kolilla. Parasta reissussa oli kyllä se, että etukäteen murehtimani töppösen selkä kesti hyvin. Mikä ikinä sillä olikaan, vaikuttaa siltä, että nyt se on täysin toipunut. Koira veti, hyppi ja kiipeili kuin heikkopäinen eikä mitään ongelmia missään vaiheessa. :)

-> reissutarina

Mielenrauhan hinta

Pöne kävi perjantaina akupunktiossa, ja juteltiin siinä lääkärin kanssa samalla. Kysyin magneettikuvauksesta.  Ell sanoi, että koska koira kävelee ja riehuu ja on noin muuten aivan normaali, sillä on korkeintaan joku ihan pieni välilevynpullistuma tms. Sellaisia ei yksikään lääkäri lähde leikkaamaan, joten hoito-ohjeeksi tulisi rauhallista koiran ehdoilla liikkumista, kipua aiheuttavien asioiden välttämistä ja tarvittaessa kipulääkettä, ihan niinkuin nytkin eletään. Sitten puhuttiin siitä, että tonnilla saa sen kuvan ja mahdollisesti diagnoosin, mutta hoitoa se ei ole, eikä kuva tee koirasta sen sairaampaa tai terveempää kuin se nytkään on. Että magneetti on nykyään suosittu juttu, aika uusi asia ja sitä on voimakkaasti markkinoitu, koska ne firmat joilla sellaiset laitteet on, haluaa tietysti tehdä bisnestä eli saada asiakkailta rahat. Ja että sillä tonnilla saa koiralle aika helkkarin paljon oireenmukaista hoitoa (hieronta, akupunktio, laser, osteopaatti ym.), mikä oikeasti auttaa, ei ole vain yksi kuva tuloksineen. Jos olisi rahaa kuin roskaa, ell sanoi että kyllä itsekin veisi, mutta kokonaisuutena ei pönen tapauksessa tällä hetkellä pitänyt sitä mitenkään kovin oleellisena tai ainakaan kiireellisenä. Hän oli edelleen toiveikas että koira kyllä kuntoutuu vielä täysin. Se on vain itse päätettävä, haluaako kokeilla, saako sillä tonnilla ostettua mielenrauhaa, vai yrittääkö elää epävarmuudessa.

Kaikenlaista murhetta

 Perjantaina treenit, joiden jälkeen Sieni treffasi Nooaa. Tätä vaan niin jaksaisi tuijottaa ikuisuuden:

Lauantaina oltiin koko porukalla munkkikahvien kanssa lenkillä. Pönenkin sai päästää luvan kanssa irti, tosin ehkä olisi pitänyt muistaa vähän hillitympi aloitus... Lauantain metsälenkki uusissa maisemissa oli siis sikäli epäonnistunut, että isoja ojia tuli toinen toisensa perään. Pöne oli juuri aiemmin käynyt jossain paskassa kierimässä, joten en voinut nostaa sitä. En varmaan olisi muutenkaan, alkulenkistä se oli tosi riehakas leikkien Sienen kanssa, hyppien mua päin, ojien yli ym aivan normaalisti. Sitten se vain jossain vaiheessa vinkaisi yhdessä ojaloikassa, ja sen jälkeen ainakin 4-5 seuraavassakin. Se myös silmin nähden arpoi hyppäämistä ja olisi halunnut välttää sen. Kerran se hetken ontui vasenta takajalkaa. Reissun saldona muuten pari sitruunaperhosta, viime talvena hakkuuaukiolle hukattu frisbee, yksi kohmeinen kyy ja hyvät munkit.

Sunnuntaina hillitympi lenkki, edelleen riehakas koira ja hyvin hyppi. Mä en nyt sitten tiedä, eihän ne lihasvaivatkaan kerrasta parane "on" tai "off"- tilasta toiseen. On vaan sellainen huono kutina siitä, että tämä ei ollut tässä. Eiköhän se ole ruvettava säästämään satasia siihen perkeleen magneettiin... :(

Sunnuntaina kävin ennen hakutreenejä tottistelemassa Sienen kanssa, aikomuksena tempaista koko luokka palkatta läpi. Olin kentällä yksin, mutta ensin ilmo mielikuvitustuomarille, sitten paikallaoloon siirtyminen. Ammuin piilosta kahdesti, ja odotin sen jälkeen ehkä minuutin. Koira nousi hyvin sivulle ja oli riehakas sen jälkeen, joten hyvillä mielin siirryimme aloituspaikalle. Hetken odotus ja seuraamaan. Noin kymmenen askeleen jälkeen koira jäi seisomaan ja oli vaan niin sen näköinen, kuin viime kesän kokeissa pahimmillaan. Paitsi että nyt me ei oltu kokeessa, kukaan ei edes katsonut. Mua jännitti se palkkaamattomuus sikäli että mietin mitä tästä mahtaa tulla, ja olin ottanut hihnan taskuun, koska epäilin juuri tätä. Sanoin siis koiralle nätisti, että nyt on kuule seurattava, ja sitten me seurattiin. Tehtiin koko kaavio loppuun. Välissä oli pätkiä, jolloin koira näytti kauhealta, välillä se tsemppasi ja teki jopa ihan kelvollisella ilmeellä. Kehuihin se myös reagoi ihan jotenkin. Mistä hitosta tämä nyt tuli? Miksi se hyytyi? Miksi se ei halua tehdä?

Pönen kanssa onnistunut rallytreeni. Kyltit helppoja (vai vasemmalla), mutta välit lyhyet, ja sain yhdessä välissä äänen tulemaan. Seuraavana oli joku pysähtymisen sisältävä kyltti, missä rauhoituttiin ja kehuin koiraa kunnolla siinä tehtävästä tempusta. Olisko se ollut istu-seiso-istu tai joku. Tämä auttoi, ja sen jälkeen oli taas hiljaista loppuun. Kytkemisen kautta käytösruutuun, jossa edessä maaten n. 10s, mistä purkkipalkka. Oli levollinen. Näitä nyt lisää!

Hakutreeneissä 6 tyhjää, jonka jälkeen 7. ja 8. hetsattuina (ääntä, kun olin lähettänyt koiran) ja 9 valmiina maastonmuutoskohdassa (metsästä hakkuuaukiolle, jossa jo pieniä puita). Oli vähän liian vähän väkeä eikä keskilinjalla ketään, ja mulla oli ongelmia seurata merkkejä, pitää puhelinta ja liinaa kädessä ja ohjata koiraa. En siis keskittynyt ihan täysillä koiraan, joten sinne alkuun tuli vähän kaikenlaista kuviota. Eteni kuitenkin riittävän syvälle ja työskenteli eteenpäin, ja oikeastaan tän treenin pointti oli katsoa hyytyykö se tyhjstä. Ei hyytynyt, yhtään. Mun mielestä sen kanssa on ollut niin kivaa treenata hakua, mutta jos tottis ei kulje, ei tässä ole mitään järkeä.. pekopuoli ei ole edelleenkään herättänyt ohjaajassa sellaista paloa kuin sen pitäisi, jotta sinne jaksaisi sitoutua, joten se ei ole vaihtoehto. Onhan meillä se rally-toko, ja fakta on, että koira ei osaa ajatella onko sillä HK1, HK2 tai peräti HK3, sille on ihan sama. Minusta olisi vaan niin surkeaa nyt luovuttaa, kun me ollaan kuitenkin opittu niin valtavasti yhdessä, ja päästy jo näinkin pitkälle. En vaan enää yhtään tiedä mitä tekisin treeneissäkään. Surku, että mulla on yksi koira joka kamalasti haluaisi, muttei pysty, ja toinen joka pystyisi, muttei aina juuri halua. :(

Erittäin hyvä ellei täydellinen selkä

Siinä on pönen sisukset. Ikäisekseen erittäin siistissä kunnossa oleva selkä, ei pienintäkään viitettä spondyloosista, kaikki symmetrista ja kuten pitää (toki sillä edelleen on vain kuusi lannenikamaa!). Ei viitteitä eturauhasen suurentumasta, virtsaputki, lonkat, kaikki ok. Ainoastaan tuo ristiluun katto hieman madaltunut, mutta sillä ei välttämättä ole mitään merkitystä.

Käytettiin aluksi hyvä tovi siihen, että lääkäri tunnusteli koiran läpi ja keskusteltiin oireista. Pöneä ahdisti, mutta antoi ihan ok käsitellä ilman kuonokoppaa - tässä tapauksessa ikä on tehnyt tehtävänsä eikä se enää, eh, pure kaikkea mikä liikkuu. (Luulen, että sitä on niin paljon hierottu ym, että sillä on paljon mukaviakin kokemuksia vieraan käsittelystä). Liikkeessä koira oli hieman banaanina, ja heti pöydällä nostettaessa lääkäri oli kiinnittänyt huomiota mutkalle menemiseen. Oikeasta etujalasta löytyi aristava kohta, lavat myös aivan jumissa. Nivelten liikeradat kaikki normaalit, ei turvotusta missään, ja päätettiin ottaa röntgenkuva. Vielä ennen röntgeniin menoa lääkäri kokeili koiraa kyljistä takajalkojen edestä, ja sai aikamoisen reaktion aikaiseksi, selvästi löytyi kipeä piste. Ell uskoi, että saadaan ihan hyvä kuva ilman rauhoitusta, joten menin mukaan pitelemään koiraa. Pöne makasi raatona täysin liikkumatta ja otos oli kuulemma onnistuneempi kuin monelta rauhoitetultakaan. :D Sitten sillä kyllä olikin jo kiire alas ja se kiipesi mun olkapäille...

Mutta ei kuvassa tosiaan ihmeitä. Ei mitään, mikä selittäisi ongelmat, eikä kuulemma myöskään mitään, mistä olisi syytä huolestua. Lääkäri on akupunktion ystävä ja oli juuri käynyt jossain koulutuksessa, ja halusi kokeilla sitä pöneen. Kumpikin koira on saanut tuolla aiemminkin sitä, mutta ne on aina olleet silloin muusta syystä rauhoitettuja. Nyt hän oli sitä mieltä, että koska saatiin hereillä niin hyvä kuvakin, niin eiköhän sille saada parit neulatkin laitettua. Ja sitten laitettiin. Pöne oli ehtinyt unohtaa rentoutuneen fiiliksen ja oli röntgenistä toiseen huoneeseen palatessamme taas sitä mieltä, että mudia tapetaan hetkellä millä hyvänsä. Kyttäsi neulojen rapisevia muoveja hyvin huolestuneena ja pyrki voimakkaasti pöydältä mun syliin/lattialle. Neljä neulaa siihen laitettiin, parista vinkaisi vähän, pariin ei reagoinut mitenkään. Ja sitten hyvin nopeasti koira ensin rentoutui mun otteessa ja pian valahti kyljelleen, silmät vaan lupsui kun se alkoi pötköttää. Piti ihan katsoa, että hengittääkö se vielä... eläinlääkäri oli itsekin varsin vaikuttunut, ja sanoi, ettei ole uransa aikana koskaan nähnyt yhtä voimakasta reaktiota. Että noinkin sähäkkä ja reaktioissaan nopea, epäluuloinen koira siitä vaan pöydällä lötkähtää ihan spagetiksi!

Ensi viikolle olikin jo aika osteopaatille, mitä lääkäri suositteli. Siihen saakka suht rauhassa elelyä, autoon pitää nostaa ja välttää lenkkeilyä paikoissa joissa koira hyppii, myöskään toisen koiran kanssa leikkiminen ei ole sallittua. Tarvittaessa kipulääkettä. Jos osteopaattikäynnin jälkeen ongelmat jatkuu, sitten on palattava asiaan. Tuota kuvassa näkyvää suttuista aluetta ristiluun kohdalla (se madaltuma) pitäisi sitten mahdollisesti magneettikuvata. Oli kuitenkin hyvin vahvasti sitä mieltä, että kipu on kuitenkin lihasperäistä. Oikean takajalan ontuminen voi olla pelkkä heijaste jostain muualta. Diagnoosiin on kirjoitettu näin: "SI-nivelen takaa reagoi, lapojen takaa kireä, oikean puolen kyynärän puristelusta jännittynyt. Oikean SI-nivelen alueelta reagoi, vasemmalta kylkikaaren takaa selkälihasten alapuolella kipupiste."

Minulle jäi vähän epäluuloinen olo siitä, missä se nyt olisi niin voimakkaasti itsensä satuttanut, tai saanut jumiin. Voiko vasemman etujalan leikkaushaava kuormittaa kroppaa jotenkin? Onko sille lenkillä sattunut jotain mitä en ole nähnyt? Onko se vaan tulossa vanhaksi eikä kestä enää niin kuluttavaa elämäntyyliä kun sillä nyt vaan sattuu olemaan? Toisaalta kauhean huojentavaa, että kuvassa ei ollut mitään pommia. Toisaalta surullinenkin diagnoosi on aina diagnoosi, nyt jäin kuitenkin aika tyhjän päälle. Kysyin tuosta ristiluun katon madaltumasta, että onko se etenevä vaiva. Lääkäri sanoi, että ei välttämättä, ja että se saattaa myös siitä korjaantua. En sitten tullut tarkemmin kysyneeksi mistä se johtuu ja miten se muka parantuisi pois. Siellä se selkäydin ja kaiken maailman hermot kuitenkin menee, ja se kuulosti pelottavalta... kuvassa näkyykin, että se ristiluun kohdalla oleva kanava on ahtaampi ja tollanen epäselvä niihin muihin verrattuna. Pidän kyseistä lääkäriä kuitenkin tämän pitäjän ehdottomasti parhaimpana, niin näillä mennään ja yritetään olla murehtimatta. Hän oli varsin luottavainen, että koira kuntoutuu täysin ennalleen.

Pöne oli iltapissalla hyvin iloinen. Luulen, että se sai virtaa akupunktiosta, ja luulen, että vaikka minä en ollutkaan nähnyt, se oli kuitenkin ollut ainakin hieman kipeä. Ulkona se ehti hepuleissaan hypätä yhdelle kannolle ennen kuin tajusin estää, ja tänään se on sisällä pompannut sohvalle jossa koirat ei edes saa olla. Mulla oli puruluu kädessä ja joku vähän niinkuin yliyritti "anna jo". Eikä ole enää vinkunut tai mitään. Ehkä se jää vielä henkiin.

Kipeä pöne

Töppösen vointi on mennyt viikossa selvästi huonommaksi. Jos se aiemmin vinkaisi hiljaa ja haikeasti, nyt se ulvaisee sydäntä särkevän kovasti. Ongelma on selvästi nimenomaan ylöspäin hyppääminen, ja tuntuu että myös ilman vauhtia hyppääminen on vaikeampaa kuin vauhdin kanssa. Vauhti varmasti jossain määrin korvaa tekniikan, ja kipeää liikettä on helpompi välttää. Useamman kerran lenkillä ojan yli hypättyään koira on kiljahtanut kovaa ja ontunut sen jälkeen hetken oikeaa jalkaa. Se tulee näissä aina mun luokse, ja selvästi haluaisi että auttaisin sitä. Jalkaa tai selkää puristamalla mitään kipeää kohtaa ei vaan koskaan löydy. Tänään oltiin turvesuolla, ja ison ojan pohjalta ylöspäin tullessaan koiraa sattui kanssa. En nähnyt, yrittikö se hypätä vai kiivetä, mutta sen jälkeen se taas säntäsi mun jalkoihin, ontui hetken ja liikerata oli mielestäni ehkä 5min jotenkin epäpuhdas senkin jälkeen kun se alkoi käyttää oikeaa takajalkaa. Se myös aina itse selvästi suuntaa huomionsa kyseisen jalan varpaisiin. Eiköhän se kipu voi kuitenkin heijastua jostain ihan muualta.

Luulen, että sillä on nyt vapaana lenkit lenkkeilty ja ennen lääkäriä se saa pysyä remmissä katutasossa. Kotona olisi Norocarpia, mutta en haluaisi antaa sille mitään kipulääkettä ennen lääkärikäyntiä. Syystä, että en tiedä onko siitä mitään apua, ja toisaalta se ei kotona vaikuta lainkaan kipeältä. Ei onnu, ei ole jäykkä, ei kärttyisä. Lenkilläkin se on muuten ihan normaali. Tietenkin se on ehkä vähän sen tyyppinen koira, että sitten kun se lakkaa lainkaan liikkumasta, se on jo kuoleman kielissä. Mutta edes vähän ontumista? Välillä tuntuu, että se köyristää selkää ja liikkuu epänormaalin pyöreänä, mutta välillä en näe sitäkään, enkä tiedä kuvittelenko vain. Kotona se venyttelee ihan normaalisti, enemmän etuosaa kuin takaosaa, mutta niin se on aina tehnyt. Venyttelee kuitenkin myös takajalkoja, vaikka silloin kerranhan vinkaisu tuli juuri siitä.

Sille on lääkäriajan lisäksi varattu sekä hieroja että osteopaatti.

Minä olen miettinyt elämäämme. En ole koskaan osannut pitää sitä lainkaan vanhana. Se täyttää kesällä kahdeksan, ja onhan se ainakin isoille koirille jo ihan hyvä ikä. Mutta se ei ole isoa rotua, sen isä eli 17-vuotiaaksi ja emä porskuttaa menemään yhä, vajaa 15-vuotiaana. Olen aina ajatellut, että se alkaa olla vanha joskus 13-14-vuotiaana. Olenko mä rikkonut sen liian kovalla käytöllä? Olisiko mun pitänyt alkaa syöttää sille jotain vanhojen koirien ravintolisiä?

En voi välttyä ajatukselta, että tämä on lopun alkua. Että sieltä löytyy jotain hirveää, jolle ei voi tehdä mitään, ja joka tuhoaa koiran elämänhalun hyvin nopeasti. Toisaalta kaikkein hirveintä olisi se, jos mitään ei löytyisi. Olen aina luullut, että Sieni noista alkaa oireilla nivelrikkoa ensimmäisenä, ja Sieni on se, jonka lopettamisesta pitää päättää. Tuntuu hyvin epätodelliselta, että tilanne saattaakin olla aivan toisin.

Pöne

Laitetaan nyt tännekin, niin jää johonkin ylös paremmin kuin facebookissa. Viikko sitten koira vingahti autoon hypätessään. Ei siihen ensimmäiseen kertaan varmaan niin kiinnitä huomiota, mutta sama toistui seuraavana päivänä, sitten kerran treeneissä lelussa roikkuessaan, kerran olohuoneessa Sienen kanssa seistessä ja jotain touhutessaan, kerran kun venytteli takajalkojaan. Yhteensä vinkaisu on siis tullut nyt varmaan 6-7 kertaa, joista useampi kerta on autoon hypätessä. Ei koskaan autosta alas tullessa, vaan aina ylöspäin mennessä. Muutaman kerran vinkaisun jälkeen koira on mielestäni vilkaissut oikean puolen takajalkaa/takaosaa. Vinkaisu on enemmän sellainen haikea, surullinen, hiljainen ääni, ei mikään viiltävä kiljaisu. Sen jälkeen koira on aina jatkanut sitä mitä on ollut tekemässä, ts. tuntuu että kipu ei jää päälle.

Tietenkään se ei arista mitään, ei jalkaa, ei selkää, ei vatsapuolta, vaikka on käännelty ja väännelty. Tassussa ei ole haavaa tai mitään muutakaan silmin nähtävää ongelmaa. Anaalit sillä oli täynnä, kun älysin kokeilla, toinen puoli oli aika tukkeessa mutta saatiin tyhjennettyä. Sen jälkeen muistaakseni päivän tai parin ajan oli hiljaista ja kuvittelin jo, että ongelma ratkesi. Eilen kuitenkin tuli taas autoon hypätessä yksi vinkaisu. Joka kerta se ei autollakaan vinkaise, tosin nyt olen nostanut sen kyytiin. Kotona se kuitenkin nukkuu paljon koirasohvalla enkä ole täällä koskaan kuullut sen vinkuvan sinne mennessään. Se myös muuten hilluu, hyppii ja riehuu aivan normaaliin tapaansa.

No, ensi viikolle on aika eläinlääkäriin, sitä sitten taas mennään. Minä vielä alkuvuonna irtisanoin sen vakuutuksen, vuosi vuodelta on hinnat nousseet ja ehdot tiukentuneet, niin alkoi tuntua, että maksan tyhjästä. Onhan sieltä rahaa saatu takaisin, mutta joka vuosi on silti nähdäkseni jääty miinukselle. Normaali 200e käynnistä itselle kun jäi se 60e + jäljelle jäävästä osuudesta 25% = 95e, eli korvaus oli noin satasen. Näitä sai tehdä kolme vuodessa niin oltiin vasta aika nollilla. Tietty jos yhden kalliimman reissun ottaisi, niin vakuutus maksaisi kerralla itsensä takaisin. Esimerkiksi sen magneettikuvauksen, mikä nyt taas kummittelee mun mielessä. Selässähän sillä jotain varmaan on, se puuttuva L7 kun lähtökohtaisesti jo tekee siitä sairaan selän, mutta näkyisipä se tavan röntgenissä. Tai sama se, eiköhän pöne kuole kuitenkin. Miten voi yhdelle koiralle tulla niin paljon kaikkea? Tässä surun ja huolen keskellä olen tajunnut ajatella sitä, että jumalan kiitos en antanut sitä nuorena miehenä jalostukseen. Olihan se silloin 3-4-vuotiaana täysin terve ja toimiva koira. Nämä kaikki ihme jalat alta -kohtaukset, nenäverenvuodot ja tämä viimeisin vinkuminen on tulleet vasta 6-7 -vuosien jälkeen. Voi pöne. :(

Ei tuu toimivaa jalkaa

Pöne pääsi eilen mukaan metsälenkille. Neljän viikon saikun jälkeen riemu oli tietenkin katossa. Lumen piti olla ihan pehmeää huttua, ja mietin kyllä ennakkoon onko se silti haitaksi, mutta uskoin jalan kestävän. Haava on siis ihan ummessa, mutta karvat ei oikein ole kasvaneet takaisin, ja siinä on sellaista valkeaa paksua ihoa. No, pieleen meni. Takaisin autolle palattuamme jalka veresti ja iltaa kohti koko koira tuntui niin vaisulta, että jalan putsaamisen ym lisäksi päädyin antamaan sille kipulääkkeen.

Aamupissalla se ei itsekään halunnut mennä yhtään penkkaan, ja näille lumille sitä nyt ei tietenkään enää metsäänkään lasketa. Mutta tuleekohan siitä toimivaa jalkaa enää koskaan... kaveria juuri konsultoin ja hänen mukaansa voi mennä jopa vuosi, että alue on täysin parantunut, joten pitäisi vaan malttaa ottaa rauhassa. Saman kaverin kanssa on keskusteltu siitä pönen heikosta (ääreis)verenkierrosta, mihin jokunen koirahieroja ym on kanssa päätynyt. Koira siis nuolee tassujaan eikä niissä ole mitään vikaa, ja paras selitys on ollut se, että sillä on heikko ääreisverenkierto jonka takia tassut puutuu, mitä se koettaa itse helpottaa nuolemalla niitä. Sen töppöset on sisälläkin usein kylmät, ja se on varsin viluisa eläin muutenkin. Huono verenkierto vaikuttaa kuulemma myös haavojen parantumiseen juuri näin. Kysyin, että jos eläin niin niin helkkarin tulinen luonne muuten, miten sillä ei muka veri kierrä yhtä vauhdilla, mutta kriisitilanteissa se veri pakkautuu eri paikkoihin :D No, ei auta kuin odottaa ja toivoa parasta. On se kyllä perkele miten voi niin pienestä patista tulla niin iso riesa.

Patti, part two

Patissa ollut haava parantui mielestäni kovin hitaasti, ja vielä eilen siinä oli ihan selvä reikä. Aloin taipua leikkaamisen puolelle. Iltapäivällä patti sitten ratkesikin uudelleen vuotamaan verta, lumessa koira sen varmaan johonkin raapaisi. Leikkauspäätös oli sillä tehty, eihän se parane koskaan muuten.

Saatiin aika heti maanantaille. Sovittiin, että lääkäri leikkaa mahdollisimman suurella marginaalilla kaiken pois ja tulkoon niin iso haava kuin sitten tulee. Aloittaessa sitten näkisi kasvaako patti verisuonesta vai ei, ja miten paljon siitä saisi pois otettua. Siirryin odotustilojen puolelle lukemaan lehteä, eikä siinä nytkään kovin pitkään mennyt, kun oli valmista. Haava oli jo ommeltu, mutta pattia sain mennä itse katsomaan. Se oli halkaisijaltaan vain noin sentin, selvärajainen ja kiinteä, ja täysin irrallaan nahassa, ei kasvanut verisuonesta eikä mistään muualtakaan. Eläinlääkäri halkaisi patin vielä ja se oli sisältä samanlainen, sieltä ei siis tullut mitään eritettä, vaan oli varsin siisti ja viattoman näköinen. Ei mikään verinen möykky, eli kyllä se alkuperäinen reiän näköinen haava on ollut ulkoisen syyn aiheuttama, ei patin itsensä.

Antibioottia jatkettiin vielä neljäksi päiväksi, kipulääkkeen sai pistoksena. Sanoin, että viimeeksi poistin tikit liian aikaisin (10vrk), eikä leikkaushaava ollutkaan vielä läheskään täysin ummessa. Nyt sovittiin siksi suosiolla tikkien poisto vasta kahden viikon päähän, ja sanoin että tuon sen klinikalle niin saavat itse katsoa mikä on tilanne. Siihen saakka kauluri päässä ja rauhassa elelyä (yeah right, kerro se taas sitten murille...).

Aineissa oleva pöne on tietenkin taas ihan hirveän surkea reppana, mutta kyllähän se iltaan mennessä siitä selvenee. Sitten vaan toivotaan, että patti ei kolmatta kertaa enää tule takaisin.

Satelliittipää

Well well, luulin että kaulurin piti estää sua tekemästä tiettyjä asioita, mutta ainakaan pallon saaminen ei selvästi kuulu tälle listalle. Se vaan ajaa satelliitin reunat lattiaa vasten ja runnoo väkisin, niin periksihän se antaa sen verta, että pallon saa suuhun. Omaan kinttuun se varmaan tuntuu ikävältä, ainakaan ihmisen ihoa vasten tota törppöä ei saa painaa, niin ehkä se ei kauheasti ole haavaa nuoleskellut. Ehkä. Ihan hyvin reikä on mennyt parempaan päin, joten lähden varovasti siitä oletuksesta, että se oli "vain" pistohaava. Nyt on silti ollut mietinnässä poistetaanko patti ensi viikolla joka tapauksessa vai annetaanko sen olla, jos haava menee nätisti umpeen. Valintojen tekeminen on aina kurjaa kun tarjolla on vain niitä erilaisia huonoja vaihtoehtoja...

Noin muuten se voi hyvin, on päässyt mukaan treeneihinkin, joskin hirveää revittelyä olen yrittänyt välttää sikäli kun mun yrittämiset kauheasti sitä kiinnostaa. Yksi päivä tuossa esiteltiin mudia rotuna näistä kiinnostuneelle, ja sain kiitosta siitä, että kerroin kaikkea huonoa kanssa. Oli käynyt toisaalla aiemmin ja siellä niitä oli vain hehkutettu. Mä en oikein ymmärrä sellaista kritiikitöntä hehkuttamista, kenen etu se muka on? Minusta mudi ei ole rotu, joka sopii kaikille, ja joita siksi pitäisi mitenkään yrittää myydäkään. Mun koiraa on vuosien varrella käynyt aika moni rodusta kiinnotunut katsomassa, ja olen aina korostanut ensin sitä, että rotu on hyvin heterogeeninen ja niitä löytyy tosi erilaisia. Sitten olen kertonut millaisia ongelmia mulla on ollut ja mitä hyvää ja huonoa koen omassa koirassani olevan, ja kysyjä on saanut katsoa koiraa ensin lenkillä ja sitten usein myös treeneissä. Ja sitten olen vielä muistuttanut, että tämä yksilö on jopa mudiksi varsin hankala, ja se on myös mudiksi hiljainen. Ja että vaikka ne on tollasia perkeleitä niin kyllä mulle joskus vielä toinen tulee, tai ehkä juuri siksi kun ne on tollasia! Jos kaiken tämän jälkeen ihminen edelleen on rodusta kiinnostunut, mulla on hyvä mieli. Tai jos toteaa että ei ole, mulla on silti hyvä mieli. Kenenkään etu ei ole se, että ihminen ottaa itselleen koiran väärin perustein, että sille kaunistellaan asioita ja saadaan se ylipuhuttua asiaan jota se ei haluaisi, jos tietäisi totuuden. Jos ihminen ei halua mudia, elämä mudin kanssa on helposti toooodella raskasta.

Ennen kuin joku urpo taas pahastuu kasvattajan puolesta, kun Haukun Sen Tekelettä, niin pliis ei maksa vaivaa. :D Suosittelin kasvattajaamme tällekin kysyjälle, johon hän vastasi, että olikin jo ollut yhteydessä sinne. Pyysin sanomaan terveisiä, että on jutellut mun kanssa ja nähnyt mun koiran.

***

Rallyn käännöksetkin voi hyvin, meillä on nyt olemassa hienot molemmat oikeaan / molemmat vasempaan kummankin puolen seuruussa! Valkovuokko ja tulppaani puuttuu kyllä edelleen. Kuvasin videolle noita muita tässä joskus, mutta se oli ihan köpsä nauha, niin pitää otta uudelleen. Kaikkia varmaan kiinnostaa ihan kympillä.

Patti

1,5v sitten pönen etujalasta poistettu patti kasvoi silloin heti takaisin. Olen seuraillut sitä, ja tähän asti se on pysynyt muuttumattomana. Eilen huomasin siinä isohkon reiän, siis haavan/ruven, ja tänään käytiin klinikalla. Joko siihen on tökännyt joku esim. lumikenkälenkeillä (se hyvä vaihtoehto) tai sitten patti itsessään on alkanut muuttua (se huono vaihtoehto). Patologille näytteen lähettämistä mietittiin taas, mutta loppujen lopuksi ei patin laadulla ole hoidon kannalta mitään merkitystä. Kokonaan sitä ei saatu viimeeksikään pois, kerta se kasvoi heti takaisin. Tuollaiset pitäisi mielellään poistaa 2-3cm marginaalilla, ja jostain kyljestä sen hyvin saisikin, mutta etujalassa on vain nahkaa, luuta ja verisuonia, niin ei ole mistä ottaa. Sai antibiootit, ja jos tulehdus paranee niillä, ollaan tyytyväisiä. Jos ei parane, patti on poistettava, mutta ennuste ei ole järin hyvä, takaisinhan se hyvin luultavasti jälleen tulee. Ja jos se on alkanut muuttua viattomasta rasvapatin näköisestä söpöstä möykystä tollaseksi veriseksi hirviöksi, niin... :(

Mysteeri, osa 2

Maanantaina lähdettiin iltavuoron jälkeen vielä mökille tiistain vapaapäivää viettämään. Siinä 22-23 maissa koirat nujusi pihassa, sai hevosen luut pakastimesta ja söi niitä kun minä lämmitin saunaa. Saunan jälkeen mentiin sisälle, töppönen hyppäsi sohvalle makaamaan. Touhusin siinä jotakin kunnes rupesin katsomaan, että koiralla on joku heleän punainen nauha etutassulla, mistä se on punaista kudetta löytänyt kun ei täällä ole sen värisiä leluja eikä vaatteita. Sehän olikin verta, ja tassua hetken käänneltyäni totesin, että veri tuleekin kuonosta. Nenästä. En tähän mennessä ollut edes tiennyt, että koiriltakin voi tulla verta nenästä (no, miksipä ei voisi?). Joka tapauksessa sanotaanko, että mielestäni joku haava jalassa on vain haava jalassa, olkoon kuinka suuri ja pahasti verta vuotava tahansa. En varmaan menisi järin paniikkiin, luottaisin, että se voidaan korjata. Mutta veren tuleminen jostain sellaisesta ruumiin aukosta, mistä sitä ei kerta kaikkiaan kuulu tulla, on aivan eri asia. Nenän lisäksi topkolmosessa olisi siis varmasti myös esim. silmä ja korva. Ahdistavuuden multihuipentuma, veri voi tulla jostain koiran uumenista mitä ei niin vaan langalla ja neulalla suljeta niin kuin sen jalan haavan voi vaan kursia kokoon.

No, se loppuu kohta, päätin. Kylmäsin sitä pakastevihannespussilla ja yritin paperilla tukkia vuotoa, mutta mikään ei auttanut yhtään. Koiraa se ei tuntunut lainkaan häiritsevän, se oli kaikin tavoin aivan normaali. Välillä hetken luulin, että nyt se tyrehtyi, mutta viimeistään koiran lähtiessä liikkeelle tirskahti uusi tippa. Ei se mitenkään valtoimenaan siis vuotanut missään vaiheessa, ja sellaista heleän punaista vaaleaa se oli, mutta ei se kyllä myöskään loppunut. Se tahri kaiken missä koira makasi tai käveli. Yöllä kävin monta kertaa potkaisemassa koiran jalkeille, pelkäsin, että se vuotaa kuiviin. Google löysi vaikka mitä kivoja ja vähemmän kivoja diagnooseja, ja kaikkein varmin olin siitä, että nyt sillä todella on se kasvain päässä ja se siellä vuotaa. Syyskuussa etutassusta leikattu patti kasvoi kuukaudessa takaisin, ja se outo ystävänpäivän kohtauskin selittyisi sillä. Hyvä etten tarttunut lapioon ja ruvennut mökin pihaan kuoppaa kaivamaan.

Aamuyöstä sain vähän nukuttua, ja sitten ei tehnyt mieli lainkaan nousta katsomaan tilannetta. Olisiko se loppunut? Entä jos koko koira on nukkuessani kuollut? Miksi tällaista taas tapahtuu? Mun koirat on vuosia olleet hyvin terveitä ja nyt sitten selvästi mennään senkin edestä, vuoden aikana on käyty lääkärissä enemmän kuin kaikkina aiempina vuosina yhteensä.

Klinikalle saatiin aika iltapäiväksi. Aamulla koira alkoi selvemmin myös kakoa, pärskiä ja saada reverse sneezing -ryystökohtauksia, mutta kai nyt, kun toinen sierain on täynnä verta. Koiran hypätessä sohvalle veritipat lensi kaaressa seinälle. Koira alkoi myös hieroa kuonoa etutassulla. Erityisen kipeän oloinen se ei silti ollut, kävi tarpeillaan ja olisi osallistunut mun aamiaiseen. Sienen touhuja se ei kuitenkaan jaksanut yhtään, joten aivan normaali vointikaan sillä ei ollut.
 

Sieni painoi 19,1kg tms, käytin sen ensin vaa'alla. Töppönen 16,5kg tai jotakin sellaista. Klinikalle mennessä se oli ihmeen lunki ja antoi vastaanottohuoneessa lääkärin ihan suosiolla koskea, woot! Viimeeksi se on käynyt tuolla osteopaatilla joten ehkä hyvä kokemus oli nytkin sen mielessä. Ja sitten se taas alkoi: kaikki aivan täydellisen normaalia. Sydän- ja keuhkoäänet, lämpö, silmät, korvat, suu. Ei ruuansulatuskanavan oireita, ei vuoda verta mistään muualta, ei koskaan ole ollut mitään syytä epäillä mitään hyytymisongelmia. Verinäyte otettiin ja tulehdusarvot ym kaikki aivan normaalia, ne hyytymistekijät kanssa. Sen jälkeen rauhoitettiin koira ja ell pääsi katsomaan sinne nenään. Ihan täynnä jotain veristä huttua se oikea puoli, vasen sierain vain hieman punoittaa. Ihan hieman se jostain vuoti suun puolelle, mutta pääasiassa ongelma sieraimessa. Suu täysin normaali, hampaat ja ientaskut kunnossa, hampaat sai erityiskehuja tosi hyvästä kunnosta (pyysin että katsoo samalla takahampaat sillä silmällä, tartteeko varata aikaa hammaslääkärille, olen sitä joskus miettinyt), eli ei siis mikään hammasjuuri tulehtunut tms että voisi johtua siitä. Ei mitään reikää myöskään kitalaessa, jos se olisi sitä luuta syödessä saanut jonkun sirun tai tökännyt kepillä. Korvien ja suun kautta katsottiin niin syvälle kuin pystyi, korvatkin oli tosi puhtaat.

No sitten röntgeniin, piti laittaa vähän lisää rauhoitusainetta välissä. Kuvasivat hammasröntgenillä useamman kuvan, ei mitään löydöksiä kuonon alueella. Sen jälkeen ell vielä tähysti sitä nenää, laite ei vain yltänyt aivan perille saakka, ja sinne jäi sellainen pieni katvealue näkemättä. Kuitenkin se mitä näkyi, ihmeen siistiä ja kaikin puolin hyvännäköistä. Nenää huuhdottiin viisi kertaa, veren tulo ehkä näytti jopa vähenevän, ei ainakaan yhtään villiintyvän siitä. Sekin ulos tuleva huuhteluaine oli ihmeen siistiä ja puhdasta, ei mitään hiekkaa, jyviä eikä mitään, ei kerrassaan jälkeäkään vierasesineistä. Eikä onneksi myöskään siis mistään kasvaimista. Mutta mikä helvetti sen nenään on käynyt?! Se on vähän niinkuin saanut turpaansa ja nenä on täynnä veristä huttua, mutta missään ei ole muuten mitään vikaa eikä jälkeäkään selitykseksi. En alun perinkään uskonut, että se olisi iskenyt naamaansa mihinkään Sienen kanssa leikkiessä tai itsekseen touhutessa. Se kiljuu kuin piestävä sika vähemmästäkin, ja esim. rauhoitusainetta (kirvelee) reiteen pistettäessä Sieni vähän vinkaisee ja tämä aina ulvoo kuin jalkaa irroitettaisiin, niin teki nytkin ja sanoin, että tollasen huudon olisin kuullut sinne saunaankin jos se olisi naamallansa jonnekin törmännyt ja tämä johtuisi siitä. Mudin elämässä kaikki tapahtuu niin tunteella ja jos mudia sattuu, mudia sattuu isosti ja se kuuluu naapuripitäjään saakka. Lisäksi se ei ole yhtään sellainen koira, että se nyt ylipäänsä naamaansa mihinkään kolauttaisi, sellaiset rahvaanomaiset onnettomuudet tapahtuu typerille Sienille!

Paitsi että mysteeriksi jäi mikä siihen pisti, melkein enemmän mua ahdistaa se, miksi se ei ole melkein vuorokaudessa hyytynyt? Luuta nurtsilla pyöritellessä se on hyvin voinut saada jonkun ruohon korren tai heinän jyvän myös nenään, mutta miten sellainen voi aiheuttaa niin suuren vahingon ja miksei se lopu, miten se siellä nenässä oikein pyörii ärsyttämässä? No ilmeisesti nyt saamieni viestien perusteella limakalvolla ei tartte olla isoakaan möykkyä niin voi hiertää ja pahasti. Haluaisin silti syyn ja selityksen, raastavinta on se, että kaikki jää auki. Taas. Sanoin lääkärille, että enhän mä uskalla enää päästää niitä pihalle lainkaan kun kaikkea voi sattua, ja hän totesi, että siltä se joskus tuntuu, mutta elämä on sellaista, eikä sitä voi pelätä.

K-vitamiinia suoraan suoneen hyydyttämään verenvuoto, antibioottikuuri 10vrk. Tämän illan todennäköisesti pärskii verensekaisena sitä keittosuolaliuosta millä huuhdeltiin, mutta huomenna pitäisi verenvuodon loppua. Jos ei lopu, tai loppuu ja alkaa uudestaan, sitten seuraava askel on viedä se oikeaan tähystykseen, joista lähimmät on Jyväskylässä tai Helsingissä. Oletus on nyt se, että sinne katvealueeseen jäi jotakin. Se voi tulla sieltä itsestään pois tai jos ei, niin se sitten näkyy myös eli jossain vaiheessa verenvuoto alkaa uudestaan ja/tai nenästä alkaa tulla vihertävää räkää tms. Eli jos oireet nyt loppuu eikä palaa, voidaan olettaa että nenä on ok. Jos oireet jatkuu, tähystys olisi hyvä tehdä mahdollisimman pian, ell kertoi että jollain koiralla joskus roska oli ehtinyt varsin "juurtua" limakalvoon eikä sitä meinannut saada millään pois sieltä. Onneksi nyt on vasta alkuviikko niin ei mene päivystyshommiksi viikonloppuna, vaan ehtii ennen sitä. Toivon suuresti että tämä nyt tokenee ilman, mun vapaapäivä kun oli tänään... koiran sieraimen tähystys ei liene mikään lakisääteinen syy saada ex tempore vapaata töistä enkä tiedä kuka sen sinne sitten vie kun tuota matkaa kuitenkin on sen verran, että ihan tunti pari ei riitä kuin auton starttaamiseen. :(

Sai herätteen. Aikaa oli mennyt yli kolme tuntia pitkälti ylitöiden puolelle, ja Tapiolan suorakorvauskaan ei ollut enää käytössä. Yllätyin laskun pienuudesta, oletin jotain 300-400e summaa mutta parilla sadalla selvittiin. ELL kirjoitti papereita ja koira siinä rupesi heräilemään. Jos se aiemmin oli ollut suorastaan sosiaalinen itsekseen, niin nyt oli sellainen ilme, että ojennapa käsi tänne niin mää sut tapan. Kotona kannoin sen suoraan mökkiinsä, kevythäkin ovelle, ja sinne paineli jatkamaan unia. Pissillä käytiin ehkä tunnin kuluttua kotiutumisesta ja äsken, ei halunnut vieläkään yhtään pitemmälle vaan kääntyi heti takaisin sisälle. Oli kuitenkin ihan tolkuissaan niin tarjosin pienen tilkan kissanruualla maustettua vettä, halusin saada sen juomaan kun ei varmasti ole tänään juonut lainkaan (se on tosi huono juomaan ylipäänsä). Kelpasi hyvällä halulla ja olisi ottanut lisääkin, en antanut, oli puhetta, että tän illan voi olla syömättä kun sitä rauhoitusainetta laitettiin lisää ja nukkui varsin syvää unta klinikalla. Verta ei ole enää tässä kämpässä pitkin seiniä eikä juuri lattiallakaan, mutta niiskuttaa jonkun verran ja paperilla koettaessa pieni tahra siihenkin tuli. Lopu, lopu nyt.

***

Viime viikolla jostain mieleeni tuli ajatus, miten paljon helpompaa meidän vaellusreissulla olisi ilman mudia. Se voisi jäädä porukoille hoitoon. Tuli kauhean paha mieli, se tuntuu jotenkin petolliselta, väärältä, luovuttamiselta. Sain hyvin erilaisia kommentteja: ei se koira ymmärrä mistä jää paitsi ja totta kai sen voi jättää pois, ei pidä tehdä itselleen turhia ongelmia. Ja toisaalta joku sanoi, että kannattaa ajatella sitäkin, että joskus tulee se päivä, kun koiraa ei enää voi ottaa mukaan vaikka kuinka haluaisi, joten kannattaisi nauttia niistä yhteisistä vuosista mahdollisimman paljon yhdessä. Asia oli vielä mietinnässä, olin ehkä jo kallistumassa siihen, että ajattelen että tämä on Sienen reissu ja Sieni pääsee ainoana mukaan. Rauhoitusaineen vaikutusta odotellessa ja kun koira sitten rojahti pää mun jalalle, ihan niin kuin tässä kuvassa, ja veret tirskui mun kengälle, nieleskelin kyyneliä ja kuiskasin, että nyt et kuole, sun on pakko päästä meidän mukaan lappiin. Mä en enää ikinä mieti, miten paljon helpompaa joku asia olisi ilman sua. Olkoonkin että se on totta, mutta joskus todella tulee se päivä, kun suakaan ei enää ole, ja sitten on myöhäistä enää katua.

Surkeus

Eilen motivaatiota operantisti -kurssin viimeinen kerta. Sää helli, oli varmaan liki +10 ja täysi aurinko. Oltiin syrjäisellä parkkiksella. Olin toisaalta odottanut tätä kauan, toisaalta oli paha mieli siitä, että nyt se sitten loppuu ja miten mä mahdan pärjätä itse!

Edellisenä iltana pakkasimme.

Sieni aloitti. Autosta otettaessa koira kääntyi heti maahan hypättyään näpsimään takapäänsä suuntaan, lisäksi näytti, että se yhden askeleen jotenkin ontui tai astui kummallisesti, ehkä enemmänkin kevensi. Tai sitten se vain liittyi siihen kun se syöksyi takapäähänsä. Mitään tikkua tms turkissa ei ollut sikäli kun puuhkakarvan seasta sain katsottua. Rapsutin koiraa vähän aikaa, se oli ok, ei ontunut eikä miettinyt enää takapäätänsä, niin se sitten jäi siihen ja aloitettiin. Koira oli kuitenkin koko päivän ihmeellisen vaisu, sellainen kuin se ennen aina useinkin oli treeneissä. Käsijarru päällä ja jotenkin vaan poissaoleva ja surkea. Tosin nyt se tuntui erilaiselta, mun mielestä se aivan liikuttavasti yritti, eikä se jotenkin vaan tuntunut siltä että sitä ei huvita tms niin kuin ennen. Kaikki ei vaan ollut ihan kunnossa. Seuraamistreenin ajan luulin, että se vain meni tosi hämilleen siitä oudosta harjoituksesta ja oli siksi vähän vaisu, ja yritin kovasti iloita sen kanssa. Toisella kierroksella sen olisi pitänyt jo olla parempi jos olisi ollakseen, mutta ei.

Aloitus siis seuraamisella, jossa opetettiin luopuminen vasemmassa kädessä olevasta namista. Tässä oli taas loistava esimerkki "sitä saa, mitä (vahingossa) vahvistaa". Koiran tehtävä oli vain pitää kontaktia perusasennossa ja olla kyttäämättä sen vasemmalle puolelle kädessä nyrkissä vietyä namia. Palkkasin kerran vähän liian aikaisin, kun koira vielä silmäili toisella silmällään pään viereen vietyä nyrkkiä, eikä ollut ottanut kontaktia minuun. Sen jälkeen seuraavalla toistolla koko perusasento levisi nyrkkini perässä ja koira tarjosi perusasentoa suunnilleen sille kädelle. :D Siinä sitten olisi voinut alkaa remmistä rempoa, että kuuletko sivulle, niin kuin vanhastaan olisin tehnyt kun en olisi muuta osannut. Mä kyllä tykkään kovasti tästä toisesta tyylistä. Itse palkkasin sen siitä niin hittoako sitä nyt ruvetaan siitä torumaan! Sen sijaan otettiin koko nyrkki pois (palkan menetys = negatiivinen rankaisu), pyydettiin koira uudestaan sivulle ja aloitettiin koko kuvio alusta. Aika monta toistoa siinä sai vahtia sitten sen vasenta kulmakarvaa :D Koira voi pitää päätä kohti ohjaajaa ja silmiäkin kohti ohjaajaa, mutta kontaktissa se ei välttämättä silti ole, ja silloin ei pidä palkata, vaan odottaa vaan että se oikeasti ottaa kontaktin ja luopuu namista. Eli että se kulmakarva lakkasi nykimästä namin suuntaan. :D Kun tämä sujuu paikallaan, alettiin ottaa askelia mukaan. Alussa nami annettiin vähän aikaa sen suuhun edestä/ylhäältä päin, mutta pian vaihdettiin niin, että käsi pysyy paikallaan ja koira kääntää päätä ottaakseen namin sieltä, mikä on siis lopullinen tavoite. Sieni oli kovin epävarma saako se ottaa sen namin jessillä, joten tämä tarttee paljon vahvistusta. Ylipäänsä luopumista kannattaisi treenata tosi paljon. Meillä se on tehty väärin, silleen hallinnan kautta, ja kiltin koiran kanssahan se näyttää nopeasti siltä, että homma pelittää. Se, että koira ei ota palkkaa ilman lupaa, ei vielä riitä mihinkään, vaan sen pitää todella vapaaehtoisesti luopua siitä. Luopuminen ei sisällä kyttäämistä, jumittamista, "joko"-kärkkymistä eikä oikeastaan yhdenkään ajatuksen suomista koko kohteelle. Tästä syystä esim. takapalkka ei toimi kummallakaan mun koiralla, kun ne ei oikeasti luovu ja menee siksi tosi jähmeiksi. Parasta olisi, jos opettaisi vielä eri vapautussanat edessä, takana ja ohjaajalla olevaan palkkaan, niin niitä voisi käyttää sujuvasti sekaisin.

Palkka pitää saada vasempaan käteen seuraamisessa siksi, että vasemmalle käännöksiä varten se on ideaali palkan suunta. Samalla se auttaa myös suoralla aukeamiseen. Jos palkka on taskussa ja se sitten vaan tuodaan sinne koiran vasemmalle, se kyllä tulee sieltä, mutta on koko ajan kuitenkin ollut toisella puolella taskussa säilössä. Vaikutus on tehokkain, kun palkka on koko ajan halutussa suunnassa. Sanoin, että tiedän monta koiraa, jolla aukeaminen pysyy kurissa niin kauan kun palkka (lelu) on ohjaajan vas. kädessä, mutta kun sen ottaa pois, koira palaa poikittamaan. Tässä tapauksessa häivytys on epäonnistunut. Ylipäänsä seuraamiseen pitäisi tehdä tosi paljon erilaisia treenejä, jotta yksittäinen palkan oleminen kädessä valmiina ei muodostu oleelliseksi erottavaksi tekijäksi. Vasemmalle käännöksiä tehtiin sen verta jotta saatiin mun liikeradat kuntoon. Palkkaus heti ekasta kääntävästä askeleesta, saa olla riemuisaa ja palkan suunta vielä korostetusti käännöksen suuntaan, jopa kieppi ympäri. Mun askelluksen pitää olla normaali, ei odotella koiraa (kuvittelen että hidastelu auttaa, mutta se vain lässähtää siitä enemmän). Käännöksistä pitäisi saada Sienelle lottovoitto, että se alkaisi odottaa "tulisipa pian käännös". Niitähän siis aikoinaan ei ole opetettu sille mitenkään, logiikka oli että kyllä se mukana tulee, ja sen näköistä se nyt edelleenkin on. Koira jää odottamaan että mä valitsen uuden suunnan, ahdistuu ja tulee sitten käännös käännökseltä surkeampana mukaan. Hienoa hei. Mudi kyllä oppi tälläkin ihan hyväksi, mutta ehkäpä sen seuraavan sitten opetan ihan oikeasti kääntymään...

Oikealle käännöksissä namit vasemmassa taskussa, josta otetaan vasemmalla kädellä ja lähdetään vielä juoksemaan karkuun käännöksen suuntaan. Samalla tavalla palkka ensin heti ekasta kääntyvästä askeleesta.

Peruuttaminen käytiin lähinnä teoriassa: ensin peruutus vihjeelle. Rajataan ympäristöä, esim. huonekaluista kuja, palkataan rintaan, lasketaan askelia etujaloista ja yksi kerrallaan odotetaan aina askel enemmän ennen palkkaa. Jos meinaa mennä vinoon, palkan suunnalla korjataan (oma havainto: suurin osa koirista on toispuoleisia, samoin kuin merkille menon/kiertämisen suurin osa tekee aina samaan suuntaan joko myötä- tai vastapäivään), mutta jossain vaiheessa vinous pitää ottaa kriteeriksi ja työstää pois niin, että vaan suorasta saa palkkaa. Sitten vaan askel kerrallaan perusasento -> seuraamisvihje -> (peruutusvihje jos tarpeen ) -> askel taaksepäin. Valmiiseen liikkeeseen kannattaa ottaa eri seuraamiskäsky kuin eteenpäin menevälle normaalille seuraamiselle, eli se haluttu peruutusseuraamisen vihje ympätään tuonne sitten ensimmäiseksi. Tässä nyt ei periaatteessa ollut mitään uutta mulle, lähinnä toi, että kun havaitsee mihin suuntaan se oma koira peruuttaa vinoon, niin alkaa palkata jo valmiiksi sitä vastaan.

Henkilöryhmää tehtiin ihan vikana iltapäivällä, paitsi että koira oli silloin jo tosi kummallinen reppana ja keskeytettiin.

Toisen kierroksen aiheena oli eteentulot ja niiden vinous ja voi #$"&=!kirosana, nehän on ihan sanonko vituillaan! Ihan vähän meinasi alkaa keittää! Jos lopettaisin taas kaiken! Koira on jostain syystä ottanut mun oikean jalan kohteeksi ja tulee siihen, kun sen kuuluisi tulla minun eteen. Minun keskikohdan eteen, ymmärrättekö? Kokeiltiin ties mitä jalat superharallaan seisomisia mikä vähentäisi oikean jalan houkutusta, ei auta. Nyt palkataan tosi reilusti vasemmalle, melkeen sinne mihin palkkaisin jos koira olisi perusasennossa, jotta saadaan oikealle eteen tulosta kannattamatonta. Luultavasti vähän vasemmalle palkkaaminen ei ole riittänyt korjaamaan sen ajatusta ja se on saanut toistaa tätä niin paljon varsinkin noutokapulan kanssa (kun sitä palkattiin kaikesta ajatuksella riittää että tulee eteen eikä mene sivulle), että pitkä tie on nyt edessä... palkataan se niin, että vedetään se namilla seisomaan ja sinne tosi vinoon, ja laitetaan siinä uudestaan istumaan ennen kuin saa sen namin kädestä. Parasta olisi jos se pysyisi istumassa ja sen saisi vedettyä vinoon niin, mutta se ei onnistunut, se ei vaan tehnyt sellaista että liikkuisi istualteen pysyen ja puri sitten käsille kun yritin siinä kääntää ja vääntää rannettani oikeaan asentoon.

Lime keskittyy ja hymyilee <3

Kolmas kierros oli sitä henkilöryhmää ja kaukokäskyjä (takajalkakoroketta). Korokkeelle meno ja siellä pysyminen ihan ok, uusi paikka (tehty vain kotona ja hallilla) selvästi toi haasteensa mutta yritys hyvä, varsinkin koiran vointiin nähden. Kyllä se autosta aina suoraan sinne paineli, jalkojen osuminen asemiin oli vaan vähän hakusessa ja usein toinen takajalka oli yli ja piti odottaa että nostaa senkin kyytiin. Otettiin vähän mittoja jonka mukaan pienennetään koroke ja häivytetään se isompi osa kokonaan alta pois jolloin jäljelle jää enää kynnysmaton palanen. Asennonvaihdot s-m-s ja s-i-s käytiin parilla toistolla läpi, siirtää herkästi oikeaa jalkaa (huonompi), sen saa lonkan takia tehdä. Nämä siis kaiketi ihan ok mallilla. Leikkasin kotona sen kynnysmaton ja nyt siis ensin harjoitellaan eri ympäristöissä jalkojen saaminen sille.

Muut kurssilaiset teki perusasentoa, seuraamisen aloittamista pa -> pa 1-3 askeleen siirtymällä, seuraamisen vihjeen liittämistä kontaktikävelyssä, istu-maahan-erottelua, seisomisen aloittamista vihjeen liittämiseen asti, luopumista ja siihen vihjeen liittämistä ja asennon pitämistä.

Sälli ilmeellä ja palkan suunta

Kotimatkalla oli vain paha mieli, olisin toivonut aivan toisenlaista lopetusta kurssille. Tanja käski olla murehtimatta, ja että vaikka se tekisi mun mielestä kauhean näköisenä, se ei oikeasti näytä niin kauhealta. Ehkä erona entiseen en kuitenkaan hetkeäkään uskonut, että "sitä ei vaan huvita". Tiesin että jotain on pielessä, ja kotimatkalla kyttäsin alkaako se vaikka vinkua jos sitä oksettaa tai maha on löysällä tai jotain, että ehdin pysäyttää auton. Ei mitään sellaista, ja maanantaina heti aamulla soitin töistä klinikalle. Iltapäivästä päästiin ja kas ihmettä, anaalit aivan tukossa ja aristaa niiden ronklaamista, anaalierite kuitenkin ok eli ei tulehdukseen viittaavaa. Kerroin, että koira levisi keskiviikkoiltana hallilla täysin: se tuli autosta hallitusti ja hyvin pitävälle hiekalle, mutta hyppäsi riemuissaan ilmaan heti saman tien. Loikka meni vähän vinoon joten koira laskeutuikin jäätikön puolelle ja siltä meni jalat alta ja se tuli mahalleen. Mitenkään se ei siihen reagoinut ja oli niissä treeneissä kuten myös to, pe ja la ihan ok, mutta tuskinpa se nyt hyvää teki, ja onhan se lenkillä vähäisemmin sutinut vaikka miten monesti. Nämä kelit on olleet hirveät, omatkin reidet on kipeät lyhyellä askeleelle varoen köpöttelystä. Ei arista palpaatiota nikamien vierestä, mutta pitkät selkälihakset jumissa. Samoin lonkissa, ei kipureaktioita mihinkään asentoon taivuteltaessa mutta liikeradat selvästi rajoittuneet molemmissa koivissa. Anaalien takia olisi antanut parin päivän kipulääkkeen ja sen pitäisi mennä sillä, mutta kerroin että Sienellä on osteopaatti ensi viikolla, niin totesi että voisi olla hyvä syöttää vaikka siihen saakka. Rentouttaa lihaksia ja helpottaa koiran oloa hoitoa odotellessa. Hyppimään saati leviämään sen ei pitäisi tietenkään nyt päästä. Pyysin että näyttää nyt vihdoin mullekin miten niitä anaaleja katsotaan ja puristetaan. Varmaan sama vika töppösellä kanssa, joten nyt vaan kumihanskakaupoille ja hommiin...

Sieni  veti taas homman kotiin. Odotellessa sekä aulassa että ell:n huoneessa se makasi kyljellään, kuului vaan naps naps ja välillä silmät lupsui kiinni. Meinasi se jonkun kerran ruveta komentamaan, että eikö nyt tapahdu muka mitään. Huoneessa luuli että kaikki rapisevat neulat ja kumihanskat on ruakaa ja sen nenä oli ihan joka paikassa. Sai se pari keksiä oikeasti sitten kanssa, ja ell pussasi sitä useaan kertaan: "olisipa kaikki potilaat kuten sinä".

Sieni painoi 18,0kg.

Every second is a lifetime

Se oli sellainen ystävänpäivä. Eilen aamupäivällä pidettiin mökkikylä- ja tottistreenit kentällä. Käytettiin samoja lumikuoppia kuin torstainakin, ja tällä kertaa mun molemmilla koirilla ukko oli puskassa kaikkien kuoppien ja mökkien takana. Ne molemmat myös juoksi suunnilleen suoraan rullan hakuun ja näytöllekin löydettiin hienosti. Töppöselle siinä naurettiin, että voisitko arvostaa meidän työtä, hirveä mökkien rakentaminen etkä käy edes katsomassa niitä. Se on vaan niin omaa luokkaansa nenänkäyttäjänä, ja vaikka se on tehnyt hakua huomattavasti vähemmän kuin Sieni, nenänkäyttöön ylipäänsä sillä on tosi paljon enemmän rutiinia ja pienin ja parhain ystäväni nyt vaan on pätevin koira maailmassa. Töppönen saa hakutreeneissä lopuksi pallon minulta ja juoksee sen kanssa itsekseen tullen välillä repimään mun kanssa. Ukoille se ei sitä vie ellen itse pallosta kiinni pitäen siirrä sitä maalimiehen käteen. Sitten kyllä repii muidenkin kanssa. Kentällä on lumikerroksen alla varmastikin jäätä kun nämä säät on olleet mitä on, ja siellä se paineli aika kyytiä heittämäni pallon perään karjuen mennessään. Kuten aina.

Puolen päivän maissa oltiin kotona, ja siinä sitten söin ja puuhailin ja olin menossa päikkäreille yövuoron jäljiltä. Sieni kävi kaivamassa purkamatta jäänyttä treenikassia eteisessä ja löysi sieltä mudin narupallon, jonka se otti ja toi olkkariin. Se nujusi sen kanssa keskenään hetken, ja sitten mudi kävi ottamassa pallon siltä. Seisoin keittiössä, kun mudi tuli pallo suussa kävellen kohti ja vähän ennen minua nousi takajaloilleen. Se tuo lelut aina ylös asti, ja olen viime aikoina opettanut sen nostamaan ruokakuppinsakin mun rintaan asti, ettei mun tartte yhtään kumartua ottamaan sitä vastaan. Koska palveluskoiran tehtävä on palvella. Mudi oli takajaloilleen noustessaan matolla, ja sen sijaan että olisi siitä pystyasennosta lähtenyt "kaatumaan" eteenpäin mun mahaan etutassuilla osuakseen, se horjahtikin taaksepäin (lisäys: nyt kun muistelin sijaintejamme, se varmaan horjahti itsestään katsoen oikealle puolelle). Ei liukastunut eikä mitään, vaan tasapaino vaan petti. Ei kaatunut selälleen, mutta ihan kunnolla ja selvästi horjahti, ja nauroin sille, että mitä ihmettä sä duunaat, senkin pelle, vaan sulle voi käydä niin, että palloa tuodessa kaadutkin väärään suuntaan. En aikonut leikkiä pallolla, joten otin sen pois ja pistin jonnekin mistä sitä ei enää saa kukaan otettua. Sitten siinä ei kauaa mennyt, kun rupesin katsomaan, että ei helvetin helvetti oikeasti, eihän se ollut mikään yksittäinen horjahdus, koira ei pysy pystyssä enää lainkaan!

Se yritti kävellä, mutta takajalat tärisi vuoroin toinen tai molemmat. Ne ei varsinaisesti menneet alta niin että olisi olleet täysin voimattomat eikä niille olisi voinut varata painoa lainkaan, vaan enemmänkin vaan tasapainoaisti petti täysin ja koira hoippui kuin olisi hirveässä kännissä. Samanlaista kaatuilua kuin juuri nukutuksesta heräämässä oleva koira tekee yrittäessään ekoja kertoja ylös. Se piti päätä alhaalla ja ehkä vähän toiseen suuntaan vinossa. Muutaman askeleen jälkeen se joko kaatui jommalle kummalle kyljelleen tai rojahti itse normaalisti vatsa edellä makuulle. Tässä vaiheessa se alkoi itkeä, siis vinkua, sellaista hiljaista ja kaihoisaa, ei mitään kiljumista. Enemmänkin tuli mieleen, että sitä ahdistaa kuin sattuu. Se hyppi sängylle ja vaelsi pitkin kämppää löytämättä hyvää asentoa, ja sängylle mä sitten niittasin sen että nyt odotat siinä paikoillasi. Se kouristeli tai tärisi siinä vaiheessa enemmänkin kuin jommasta kummasta lonkasta, ja muistan että ajattelin että et nyt jumalauta lakkaa hengittämästä ja kuole mun käsiin. Koko ajan se oli aivan tajuissaan ja "läsnä" ja reagoi puhutteluun ja toimi järkevästi. Totteli "käy siihen" -käskyä ja pysyi paikallaan sängyllä kun käskin "odota" siksi aikaa että hain puhelimeni. Tunnustelin sitä eikä siitä löytynyt mitään outoa tai aristavaa kohtaa. Soitin siinä sitten päivystykseen, nauha kertoi että on Mäntyharjussa (~45km) ja sitten kyseisen lääkärin kännykkään yhdistettynä päällä oli vastaaja. Lääkäri on toimenpiteessä, voitte jättää viestin. No jotain kai onnistuin siihen sopertelemaan ja miten ne minuutit voi tuntua tunneilta kun vaan odottaa, että soita nyt... mietin, lähtisinkö ajamaan valmiiksi sinne suuntaan, mutta onneksi tuli mieleen, että lääkärihän voi itse olla missä tahansa päivystysalueella ja ajaisin mahdollisesti aivan väärään suuntaan. Koira makasi sängyllä, istuin sen vieressä silittelemässä sitä eikä se jälkeen päin ajateltuna tuntunut lainkaan siltä, että se oikeasti lakkaisi hengittämästä. Meni varmaan 20min niin lääkäri soitti, onneksi hän olikin Mikkelin klinikalla, joten hyppäsimme autoon ja olimme vartissa siellä.

Klinikan pihalla koira oli jo selvästi parempi ja käveli itse sisään vain hieman hoippuen. Ihan helvetin vihainen se kuitenkin oli, ja kuonokopasta huolimatta kävi lääkärin päälle ihan tosissaan, joten jotain sillä kyllä on oltava pielessä. Minua kohtaan se oli koko ajan sekä kotona että klinikalla aivan normaali ja tutkittiinkin se niin, että minä avasin suun jne. Sitten alkoikin mielenkiintoinen osuus: sydän/keuhkot normaalit, ei arista mitään kohtaa missään päin kroppaa, asentotunto normaali, silmät reagoi valoon normaalisti, lämpö normaali, limakalvot ok, ei oksentelua/ripulia/ruuansulatuskanavan oireita, verinäyte tutkituilta osin normaali (päivystyksessä ei saanut laajaa verenkuvaa, mutta tulehdusarvot, maksa, munuainen normaalit). Kävelynäyte klinikan pihalla oli hieman hapuilevaa, ylämäessä penkkaan koipea nostaessaan horjahti enemmän. Mutta selvästi parempi kuin kotona, se ihan pysyi pystyssä ja käveli eikä vain kaatuillut. Vinkunakin oli lakannut.

Vaihtoehtoja oli toki monia. Olisiko koira voinut syödä jotain, kotoa lääkkeitä tai ulkoa jotain myrkkyä? Se ei ole yhtään sellainen, lääkkeitä se ei syö vapaaehtoisesti silloinkaan kun olisi tarkoitus ja muutenkin se on enemmän nirso kuin luokkaa syö kaiken mitä löytää (toisin kuin Sieni). Kotona ei myöskään mitään ollut pengottu, ja jos ulkona olisi jotain ollut, Sieni olisi taatusti ollut jaolla heti. Koirat oli aamulla vaan fleksilenkillä ja siten silmieni alla, mutta toisaalta haistelemaan kumartuessaan nopeasti kerkiää jotain nielläkin, en mä nyt koko ajan niitä tuijota silmä kovana. Kuulemma tällä alueella ei ole ell:n tietoon tullut yhtään myrkytystä muutenkaan, ja jos sellaisesta olisi kyse, todennäköisesti näkyisi oksenteluna/ripulina ja veressä.

No sitten joku tuki- ja liikuntaelimistön juttu. Koira juoksi aamulla ulkona sen pallon perässä, ja vaikka mun silmiin siinä ei käynyt mitään, koira ei kaatunut, ulvahtanut, ontunut, mitään, niin onhan siinä voinut joku pikku nyrjähdys sattua. Koira on pallon perässä ollessaan niin korkeassa vireessä, että epäilen, että siltä voisi leikata jalan eikä se ehkä huomaisi mitään niissä adrenaliinihöyryissään. Mutta se oli sitten pari tuntia autossa ja kotona aivan normaali ennen kuin se kouristuskohtaus alkoi, miksi niin pitkä viive? Laukaisiko se kotona pallon tuonti ja takajaloille nousu kivun jotenkin uudestaan? Miksi se ei arista mitään kohtaa?

Papereissa lukee, että koiralla on ylimääräinen selkänikama. En nyt todellakaan muista mitä olen paniikissani puhunut klinikalla, siis kirjoittiko lääkäri väärin vai sanoinko mä väärin, mutta oikeastihan siltä puuttuu yksi nikama. Joka tapauksessa se selkä ei ole "tasapainossa" ja priimaa ja siten altistaa ongelmille. Selkä on uusintakuvattu 2/2013 ja silloin se oli täysin siisti, mutta kahdessa vuodessahan on voinut tapahtua vaikka mitä muutoksia, ja kaikki ei edes näy röntgenkuvissa mitä siitä vain on otettu. Välilevyjutut, hermopinne, mitä niitä vaihtoehtoja nyt olikaan. Magneettikuvaus on jotain tonnin luokkaa. On sillä vakuutus, mutta en ole vielä selvittänyt korvaako se kaikkea, ja silti siitä jää aika paukku itsellekin maksettavaksi...

Sitten vielä sellainen vaihtoehto kuin kasvaimet. Sillähän oli syksyllä se patti etujalassa, se leikattiin syyskuussa, mutta tuli pian takaisin ja on siinä nyt edelleen. Se on ihan pieni "syylä" vaan. Kasvain pikkuaivoissa voisi aiheuttaa tällaisia oireita, ja ell on kirjoittanut että "kasvainsairaudet tämän ikäisillä koirilla ei ole poissuljettuja". Tämän ikäisillä? Tarkoittaako se niinkun vanhoja koiria? Sen isä eli liki 17,5v ja emä täyttää keväällä 14v. Luksi on 6,5v enkä mä ole koskaan osannut pitää sitä mitenkään vanhana. Sillä tavalla ehkä, että agi ja metriset esteet on ruvenneet tuntumaan turhalta koiran rasittamiselta ja ongelmien kerjäämiseltä, mutta olen koko ajan olettanut, että se on elänyt vasta kolmasosan tai korkeintaan puolet elämästään!

Epilepsiasta ei ollut mitään puhetta klinikalla. En tiedä siitä oikeastaan mitään, mutta jotenkin aina olen luullut, että epikohtaukset on ihan erilaisia kuin mitä meillä oli. Koira oli koko ajan läsnä, tajuissaan ja järkevä, ja se kouristelu oli selkeästi takaosassa. Mudeilla epilepsia on kyllä varsinainen kirosana ja eiköhän joku munkin koirasta ala jo tän perusteella puhua. En edes tiedä miten epilepsian mahdollisuus tutkitaan, pitää varmaan ottaa selvää.

Koira sai kaksi kipulääkepiikkiä ja reseptin apteekkiin viikon kipulääkekuurille. Lääkkeitä noutaessani kaivoin ensin omaa kelakorttiani ja sitten mietin, että pitääköhän mulla ollu joku koiran paperi henkkareiksi, kun ei nyt kyllä tullut mitään sellaisia mukaan. Apteekkari kyseli koiran rotua ja miten olen päätynyt juuri siihen, ja olin ihan monttu auki hämmennyksestä. En siis ole koskaan hakenut koiralle apteekista reseptillä yhtään mitään ja luulin että rotukysymys on joku henkilöllisyyden varmistus (miten se näkisi koneelta mitä rotua Luksi on, kun mulla oli paperinen resepti?). Mutta se vaan jutteli lämpimikseen. Väliin jääneet päikkärit ja huoli koirasta aiheutti siinä vaiheessa sen, että olin varmasti itsekin jo sekaisin kuin seinäkello. ELL oli sitä mieltä, että todennäköisesti kyse on jostain revähdyksestä tms, ja viikon kipulääke- ja hihnakuuri pitäisi auttaa. Jos ei auta, tai koira menee missään vaiheessa selvästi huonommaksi, pitää soittaa uudelleen.

Kotiin tultuamme koiralla oli tyhjä katse.

Kotiin tultuamme koira alkoi taas vinkua ja joko vaelsi pitkin kämppää löytämättä hyvää paikkaa, tai yritti kaivautua minuun. Se vinkui aika lailla koko illan, ja olin jo kamalan huolissani siitä, että jos kipulääkepiikit meinaa auttaa, niin vaikutuksen kyllä olisi pitänyt jo alkaa. Iltapissalla koira käveli normaalisti eli pysyi pystyssä, mutta köpötteli mun vieressä (normaalisti menee edellä) ja halusi heti pissin jälkeen takaisin kotiin. Lisäksi se selvästi näki pikku-ukkoja puskissa, ja sitten vähän selvittelin asiaa. Toinen sen saama kipulääke oli opiaatti ja aiheuttaa joillekin koirille levottomuutta ja sekavuutta, ja oikeastaan nyt taas jälkeen päin on helppoa sanoa, että enemmän se vinkuna taisi ollakin sellaista epämukavuutta ja ahdistusta kuin ehkä kipua. Iltaruuan söi normaalisti ja piti sen jälkeen pyyhkärit ennen kuin ehdin estää (pyyhkii naamansa sänkyyn aina kun tarjoilu on miellyttänyt tai koira on muuten onnellinen, tää on mudien juttu).

Yö meni rauhallisesti, aamupissalla koira käveli edellä, askellus oli normaali, ei hoipu eikä tärise, ei edelleenkään arista mitään, ja pyyhkäröi rosoiseksi jäätyneessä penkassa taas ennen kuin kerkesin estää sitä. Ei vingu enää, eiliset huurut lienee haihtuneet. Siinä ei ole kerrassaan mitään vikaa ja jos en eilen olisi omin silmin nähnyt, en tietäisi mistään, että mitään kouristuskohtausta olisi ollutkaan. Tämän päivän rally-tokokisa peruttiin ja nyt mudi joutuu jäämään sisälle, kun lähden Sienen kanssa pitkälle lenkille tuulettamaan päätäni. Jos vaan tietäisin mikä sinulla on. :(