Kanakurssi, kaiken alku tai loppu?

Siis nyt mä en tajuuu!

Pahoittelen sekavaa tekstiä. Luulin, että saan viikonlopun kanakurssilta paljon uutta intoa omiin lajeihini, mutta totuus on se, että tekee mieli lähinnä itkeä ja menin vain täydellisen sekaisin. En tiedä yhtään, mikä mua enää kiinnostaa ja mitä haluan omien koirieni kanssa harrastaa. Mahdollisesti tämä teksti jää tämän blogin viimeiseksi, koska nyt tekee mieli vain painua maan alle. Tässä nyt kuitenkin sekavat muistiinpanot.

***

Koulutusaikaan ei voi palata koskaan. Tulee uusia sessioita, mutta juuri siihen nimenomaiseen yhteen kertaan ei ikinä enää sen jälkeen pääse takaisin. Et voi elää sitä uudelleen ja muuttaa jotakin. Sen takia jokainen treeni on ainutlaatuinen ja se tulee suunnitella huolella ja ennen kaikkea keskittyä täysillä vain siihen. Ole läsnä nyt, koska myöhemmin et enää voi. Me kuvitellaan kyllä tulevaisuus, mutta eihän ole olemassa mitään takeita siitä, että sellaista tulee. Kuka tahansa meistä voi kuolla hetkellä millä hyvänsä, tai tapahtua jotain vähemmän dramaattista mikä kuitenkin laittaa kaikki kuvitelmat uusiksi. Menneeseenkään ei voi palata, joten oleellista on vain nykyhetki.

Maanantaina aloitat uudessa työpaikassa ja taukohuoneeseen on katettu sen kunniaksi kunnon kakkukahvit. Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina on joka kerta toinen toistaan hienompi ja herkullisempi tarjoilu. Perjantaina astuessasi kahvihuoneeseen vesi kielellä pomosi on siellä ja tempaisee sinua mitään sanomatta suoraan turpiin. Onko hyvä mieli mennä maanantaina töihin? Kiinnostaako kahvihuoneen luomukset vai jätätkö mieluummin kokonaan tauon pitämättä? Otitko omat eväät mukaan vai oletko työpäivän vaan nälässä? Montako päivää, viikkoa tai vuotta tempaus säilyy mielessäsi, vaikka se ei koskaan enää toistuisi? Millä tavalla pomon täytyy pyytää anteeksi ja hyvitellä sinua, että annat anteeksi ja oikeasti olet rento ja luottavainen ja uskot, että se ei todellakaan ikinä toistu? Jos pomo puhisee kiukusta jollekin toiselle, käykö mielessäsi, että entä jos se kohta tempaisee minuakin niin kuin silloin kerran teki?

Käytös on kaikkea sitä mitä kuolleet eläimet eivät tee. Käyttäytymistä on ollut ja oppimista on tapahtunut ziljoonia vuosia ennen kuin me ihmiset olemme keksineet kiinnostua niistä. Se on kuitenkin vain käyttäytymistä ja sitä ei koskaan pidä ottaa henkilökohtaisesti. Eläimellä on omat syynsä käyttäytyä jossain tilanteessa niin kuin se käyttäytyy. Se ei ihan taatusti rähjää tai vedä remmissä sinua ärsyttääkseen, joten älä suotta ärsyynny.

Treenatessa pitäisi aina aloittaa puhtaalta pöydältä. Otetaan kana häkistä ilman mitään ennakko-oletuksia sen osaamisesta, viretilasta tai tulevan harjoituksen onnistumisesta. Tällaisten vieraiden kurssikanojen kanssa se on helppoa. Jos kana olisi oma ja siten tuttu, homma vaikeutuisi, ja sisällä elävän mamman kultamussukoiran kanssa se on toki vielä paljon vaikeampaa. Pitäisi kuvitella, että koira on ventovieras. Ja vaihtaa usein koiria treenikavereiden kanssa, koska sen kaverin koiran kanssa käyttäytyy ihan eri lailla kuin omansa. Nimeäminen on iso tekijä ja sen takia noilla kanoilla ei ole nimiä. Heti kun ihminen antaa eläimelle nimen, sille kuvitellaan samalla persoonallisuus ja aletaan luoda oletuksia. Minkälaisia on Hertta, Martta ja Kärtty -kanat?

Lajityypillinen käytös (kanoilla esim. nokkiminen ja maan ruopiminen, koirilla saalistaminen, pureminen, astuminen, maan haistelu jne) vahvistuu nopeasti ja on todella työlästä ellei mahdotonta sammuttaa. Kannattaa ennemmin miettiä käytöksen heikoin osa, esim. saalistamiskäytöksessä irroittaminen, ja vahvistaa todella paljon sitä.

Mekaanisia harjoitteita pitää tehdä jatkuvasti! Koulutus on mekaaninen taito ja "olen riittävän hyvä" -asenne on suurin kehittymisen este.

Tauot on oleellisia. Puoli minuuttia oli ihan hyvä aika keskittyä, mutta jo minuutti tuntui raskaalta. Minusta! Kana näytti jaksavan paremmin, mutta kellon soidessa se sai tehdä kesken olevan toiston loppuun ja palkan jälkeen kana kainaloon ja häkkiin. Seuraavan setin valmistelu, valmentaja (avustaja) laittaa kaiken valmiiksi, kouluttaja hakee kanansa, tuo sen pöydälle, jolloin valmentaja antaa naksutin-ruokakipon kouluttajan käteen ja laittaa halutut välineet esille ja kana jo rynnistääkin pitkin pöytää. Siinä ei todellakaan ole enää aikaa miettiä mikä olikaan kriteeri tai alkaa vasta etsiä palkkoja, muuten se kana kerkiää lehahtaa ties minne! Kanoja oli neljä (kaksi kummallakin), ja käytiin aina kierros kerrallaan, jotta yksi kana sai kunnon tauon. Ei tullut mieleenkään tauolla pitää kanaa kainalossa, kyllä se meni häkkiin juomaan, miettimään ja kiroilemaan kun se vuoro loppui jo. Miksi koiria sitten pidetään siinä hengailemassa? Jo eläimen oman prosessoinnin kannalta sen olisi hyödyllistä käydä edes kääntymässä siellä häkissä tai autossa eikä vain maata käskyn alla kentällä. Mä otan nyt projektiksi häkkiin menon opettamisen.

Vain itseään voi muuttaa. Koirasi on juuri sellainen kuin olet valinnut tai sattunut saamaan, eikä se muutu siitä yhtään miksikään. Sama pätee myös ihmissuhteissa: toista et voi pakottaa, lahjoa tai millään keinolla saada muuttumaan ja kaikki "miksi sun pitää olla sellanen ja tällanen tai tehdä sitä tai tätä" -ajatukset on ajan haaskausta. Vain omaa käytöstä ja asennetta voi muuttaa.

Kohdekäytös on aivan lyömätön väline ja sitä kannattaa harjoitella paljon, todella paljon. Mun kosketuskeppi on esim. selvästi vasta aiva alkutekijöissään ja todellinen sujuva käytös on jotain ihan muuta kuin mitä se nyt on. Tästä oli tosi paljon esimerkkejä, esim. rescuekoira joka kävi suorilta kiinni jos sitä kohti ojensi vahingossakaan käden. Koira teki ensin kosketuskeppiä ja sitten sille opetettiin käsikosketus ja vain näitä treenaamalla ongelma katosi itsestään, sitä ei tarvinnut erikseen mitenkään siedättää pienestä käden liikkeestä aloittaen tms. Kohdetyöskentely on erinomainen väline siedättää koiraa mihin tahansa ympäristöön, häiriöön, tilanteeseen, ääneen, paikkaan jne.

Vihjeen antaminen vahvistaa sitä toimintaa, mitä sillä hetkellä tapahtuu. Esim. koira näkee lenkillä toisen koiran, jolloin kutsut sen luokse -> pian kutsuessasi koiraasi se alkaa vilkuilla ympäristöä "missä se toinen koira on" vaikka olisitte kaksin. Tai treeneissä ottaessasi koiran autosta ja sen hilluessa innosta soikeana kaivat kosketuskepin näkyviin ja aloitat -> vahvistat alkuhillumista. Huomaa, että vihje ei rajoitu meidän "käskyihin" eli sanallisiin vihjeisiin, vaan esim. kosketuskeppi itsessään on se vihje koskea sitä, mistä saa palkkaa.

Momenttia ja sujuvuutta perusasioihin, hyvin paljon yksityiskohtia ja yksinkertaisia juttuja, vain vähän ketjutusta ja monimutkaisempia kokonaisuuksia. Kuulostaa hienolta mutta en tajunnut, miten mun koira esim. oppii itsestään tokon ohjatun noudon jos hieron sen kanssa kosketuskeppiä vuoden..?

Operantti (toiminnallinen eli "aktiivinen", rottien vipulaatikko, Skinner) ja klassinen ("passiivinen", kellon soitto ennen ruokaa, Pavlov) ehdollistuminen on aina läsnä. Ihan joka tilanteessa, et voi valita vaan jompaa kumpaa. On huomattavasti turvallisempaa toimia operantilla alueella varsinkin jos puhutaan jo olevista ongelmakäytöksistä tai esim. jostain isoista eläimistä, jotka vahingon sattuessa ovat oikeasti vaarallisia. Operantissa eläin itse on aktiivinen ja hallitsee tilannetta omilla toimillaan, mikä lisää sen turvallisuudentunnetta ja sitä kautta yleistä hyvinvointia. Otetaan nyt vaikka ihan klassinen esimerkki koiramaailmasta: kynsien leikkuu. Tiedättehän, että rimpuilevan pennun uusi omistaja saa kahdenlaisia ohjeita: pidä se väkisin paikoillaan niin kauan kun se rimpuilee ja tee hommasi loppuun, päästä pentu irti kun se rauhoittuu ja anna sille sitten keksi tai ole vaikka antamatta. Kyllä se siitä tottuu ja ei kannata tehdä asiasta mitään numeroa. Tai sitten se toinen vaihtoehto: opeta se pikku hiljaa palkitsemalla kosketaan tassua sormella - kynsisaksella - leikataan yksi kynsi -jne -kaavalla. Operantimmillaanhan se alkaisi siitä, että opeta koira itse nostamaan se tassu kädellesi, älä nosta sitä. Kun koira saa toimia itse, edistyminen tapahtuu täysin sen ehdoilla eikä sitä pakoteta mihinkään. Nyt käsi ylös, kenellä tulee mieleenkään mennä leikkaamaan eläintarhan karhulta kynnet sillä "kyllä se siihen tottuu kun väkisin veivataan ja lopussa se saa keksin" -mentaliteetilla? Tai edes naapurin irlanninsusikoiralta, joka irvistää jo valmiiksi? On varmasti yksilöitä jotka määrätietoisen ihmisen edessä "alistuu kohtaloonsa", mutta on myös niitä jotka ei. Koiranpennut on kyllä helppoja. Demokoira näytti kuolan pyyhkimisen: sen sijaan että pyyhe tuodaan yläviistosta kumartuen sen naaman ympärille ja aletaan hankaamaan, koira on opetettu itse laskemaan kuono kämmenillä olevan pyyhkeen päälle, jonka jälkeen reunat vain käännetään ylös poskia vasten ja kevyesti taputellaan. Mä jättäisin kyllä ventovieraan rotikan kuolat ennemmin vaikka pyyhkimättä jos tuota jälkimmäistä keinoa ei olisi käytettävissä ja jos olisi yhtään sellainen olo, että se koira ei ehkä arvosta mua ja mun pyyhkeitä...

"Kysy eläimeltä". Jos muotokana ja värikana sekoittuisikin ja yrittäisin viidennellä kierroksella kouluttaa väärää kanaa, niin eihän mistään tulisi enää mitään! Väärin. Kana pöydälle ja kaikki kohteet tarjolle, ja aivan varmasti muotokana menee muodoille ja värikana väreille ja näin ollaan saatu vastaus kumpi kana juuri sinä olitkaan.

"Kysy eläimeltä" -toteamuksella oli toinenkin pointti. Joskus kannattaa antaa eläimelle vähän enemmän aikaa ja antaa sen näyttää mitä se osaa. Ihmisillä on hirveä tarve puuttua kauhean aikaisin (ns. paniikkinaksu) ja eläin jumittaa samaa sen sijaan että antaisi sen rauhassa tehdä ja odottaisi vähän pitempään. Eli esim. joku keilan kiertäminen, ei naksauteta siitä ekasta-tokasta askeleesta aina vaan, vaan odotetaan ihan rauhassa. Hetken se saattaa sekoilla mutta sitten voi tulla puolikas kierros ihan tuosta vaan "tyhjästä"! Kanat on paljon yksinkertaisempia kuin koirat, mutta kyllä koirien kanssa tehdään tätä myös paljon. Pelätään virheitä niin paljon, että ei anneta sen eläimen edes itse yrittää.

Keskitytään käyttäytymiseen, ei käyttäytymisen syihin. Tiedämmekö aina itsekään, miksi käyttäydymme kuten käyttäydymme? Koiran tunnetilan analysointi on siis aina enemmän tai vähemmän epämääräistä. Se näyttää ahdistuneelta, surulliselta, iloiselta, onnelliselta, epävarmalta, vaisulta, diipadaapa. Näyttää. Ihmiset ei todellakaan osaa aina sanoa edes itsestään, millainen olo heillä on, joten miten voidaan kuvitella, että voimme tulkita toisen elävän olennon oloa? Jos tietäisimme millainen olo koiralla on, mitä sitten? Syitä voidaan joka tapauksessa vain arvailla. Sen takia kyttääminen pitäisi unohtaa ja keskittyä siihen mitä voidaan objektiivisesti tarkkailla, eli toimintaan. Niin kauan kun koira keskittyy tehtävään eikä passivoidu / yritä paeta / räjähdä ja ala säheltää / jne, voidaan jatkaa. Syöminen on toinen hyvä mittari: jos koira ei pysty syömään, tilanne on liian vaikea. Nyt jälkeen päin haluaisin kysyä, eikö tässäkin tapahdu klassista ehdollistumista ja miksi sillä ei ole väliä. Eli esim. Sienen tapauksessa kun se kyllä suorittaa kosketuskeppiä mutta ilme on tosi huono.

Kanat oli yllättävän erilaisia persoonallisuuksia. Kanalassa (n. 25 kanaa) on kuulemma yksi aggressiivinen tyyppi, joka tarttuu ihmisen nahkaan. Kurssille oli valittu 8 kanaa eikä ollut varmaa onko se niiden joukossa, mutta siinä kun kanat jaettiin ja aloitettiin testaamaan vahvisteet ja ehdollistamaan kanat, niin pian selvisi että minun toinen kanahan se on. Nostotilanne siis oli se hetki kun se kävi kiinni, tosin loppua kohti moni muukin kana alkoi olla vihainen kun ne laitettiin takaisin häkkiin ja nokki aika kovasti. Perkele että ottikin kipeästi käsivarteen eikä päästänyt irti! Kestin useamman toiston ennen kuin ymmärsin että hihat ja hanskat on lämmöstä huolimatta otettava. Mua yllätti varsinkin se vauhti millä ne rynnistää, siinä ei tosiaan kerkiä enää miettiä mitään ja palkkakupille mentiin sellasella raivolla että jyvät lensi pitkin pöytiä. Yllättävän vähän ne levinneet rehut niitä kiinnosti, isoimmat kokkareet kana söi ellei kerinnyt pyyhkäistä niitä pois saatavilta, mutta muuten se palasi kyllä tehtävään eikä jäänyt etsimään levinneitä makkaroita. Ihmeellistä, yksikään koira ei taatusti tekisi opettamatta niin, päin vastoin pelkkä mielikuva pudonneesta namista voi kiusata pitkään. Kanoilla se "työmoraali" tulee kuulemma ihan itsestään, toimintaa on vaan niin paljon vahvistettu. Kohteiden nokkimisessa oli kanssa selviä nopeuseroja, osa tuntui enemmän vaan tulevan ja tökkäävän ja osa meni hitaammin mietiskellen siihen lähelle ja selvästi mietti mihin tökkää. Sinne palkkapurkin suuntaan ne hitaammatkin kyllä rynni niin että pöydät tutisi. Kana palkattiin pöydän toiseen päähän, jotta valmentajalle jäi sekunti enemmän aikaa siirtää kohteita sillä aikaa. Lisäksi tässä on ärsykekuva-ajatus, eli kanan tulisi nähdä kaikki kohteet samanlaisina ja tasa-arvoisina (ja koiran katsoa omistajaan - jos se katsoo muualle, et ole sen ärsykekuvassa ja se tuskin kauhean hyvin reagoi sinuun) eikä esim. seistä yhden päällä, jolloin sitä ei ole ollenkaan helppo huomata. Se aggressiivinen käyttömalinois-suojelukana alkoi olla tosi hauska tyyppi sen jälkeen kun se roikkui enää mun fleecen hihassa eikä nahkassa. :D

Aloitimme perusharjoituksilla, ensin mekaanisia juttuja ilman kanaa ja kaverin leikkiessä nokkaa keltaisella tussilla, sitten kanan vahvisteiden testaamista, ehdollistamista, kohdetyöskentelyä. Sitten toinen kana valittiin värikanaksi, jolle opetettiin keltainen väri (häiriönä sininen ja punainen) ja toinen muotokanaksi, jolle opetettiin ympyrä (häiriönä neliö ja kolmio). Opetettava kohde vaihtelee joka kurssilla, jotta kana ei vahingossakaan tee mitään automaattisesti. Muodot on vaikeampi erottaa kuin värit. Värikanan tavoite oli päivän  päätteeksi odottaa 20sek että keltainen tulee tarjolle. Yksi kana pääsi siihen, muut kolme lankesi väärään jossain 10-15s kohdilla. Mutta ei tulisi kuuloonkaan koiran kanssa moinen etenemisvauhti! Virheiden sattuessa kanat oli myös aika jänniä. Jos kana nokkaisi väärää, oikea lappu poistettiin saatavilta niin pitkäksi aikaa, että kana selvästi lopetti. Tässä valmentaja voi myös häiritä kanaa eli koputella värejä ja heitellä niitä ja provosoida kanaa tekemään virheen ja kiinnostumaan niistä. Kana kokeili tasan kerran väärää ja sen jälkeen kun mitään ei tapahtunut, se tuli seisomaan kouluttajan (ruokakupin) eteen "joo tajusin, anna nyt se oikea takaisin" eikä tehnyt enää mitään muuta. Mun koirat kyllä säätää ihan eri asteella. Lopuksi sai vielä valita lisätehtävän: poliisiauton vetäminen kuminauhasta tai noutokapulan siirtäminen kupista toiseen. Kanoilla nokkiminen, tarttuminen ja kantaminen on lajityypillistä käytöstä ja ne tulee tosi helposti, mutta varoitettiin, että se kantaminen suuntautuu sitten luonnollisesti poispäin ja kanan tartuttua esineeseen voi tapahtua mitä tahansa. Kaikki oli jo ihan rättipoikkipuhki siinä vaiheessa iltaa ja naurettiinkin sitten ihan vedet silmissä kun ne kanat tosiaan otti noutokapulan ja lähti rynnimään sen kanssa täysiä karkuun! Sen verran minussakin on vielä tokoharrastajaa että juuri mininoutokapula sai aikaan huutonaurua, jos se olisi ollut mikä tahansa muu esine, se ei olisi ollut lainkaan yhtä hauska. :D

Koirapäivän paras anti oli keskustelu. Kerroin mun ja Sienen taustan, että ollaan löydetty operantti maailma vasta syksyllä ja sitä ennen sille on koetettu vaikka mitä mikä ei ole toiminut. Että se on saanut paljon motivaatiota, mutta kyttään sitä hirveästi, ylianalysoin ja märehdin ja yritän tulkita juuri sitä tunnepuolta ja kyttäämiselläni ahdistan sitä ja kierre on helposti valmis jos koira ei mielestäni ole täydellisen näköinen vaan sillä on kulmakarvakaan vähän huonosti. Sain paljon esimerkkejä enkä todellakaan ole yksin, tietty ryhmä tavoitteellisista harrastajista on juuri tällaisia. Paras vaihtoehto on juurikin päästää menneestä irti. Kuten sanottiin, ei sinne voi enää koskaan palatakaan, joten murehtiminen ja syyllistäminen ei auta mitään. Siitä pitää vaan ottaa opikseen ja säilyttää muisto siitä mihin ei halua palata, mutta muuten keskittyä täysin nykyisyyteen. Sitten se keskustelu lähti aika syvällisille raiteille, ja "ajattele niin päin, että sen tehtävä tässä elämässä on opettaa sulle jotain, sinä olet vain oppilas ja se on opettaja" veti aika hiljaiseksi ja teki mieli nieleskellä kyyneliä yksi ylimääräinen hetki autolla.

Koirapäivässä Sieni teki poliisiauton vetämistä, autossa oli kuminauha jossa oli lelupatukka mistä koiran tuli tarttua. Autoin sitä aluksi pari kertaa anna-vihjeellä, mutta muuten sheipattiin eli olin hiljaa. Väitin, että sillä on nouto (tarttuminen ja kantaminen) kunnossa, mutta kuvia katsoessa huomaan epävarmuutta, rauhoittelua ja ennenaikaista pudottelua vaikka kuinka paljon. Se osaa noutaa kapulaa, hakurullia, esineruudun esineitä ja nostaa kotona lattialle tippuneita tavaroita asiaan kuuluvissa ympäristöissä, jossa se tilanne varmaan toimii voimakkaana vihjeenä. Mutta kun tuon sen huoneeseen ja huoneessa on lattialla esine, lisäksi ihmisiä, ruokaa ja kaikenlaista, niin eipä se vaan ilman sanallista vihjettä tai välttämättä senkään kanssa kovin sujuvasti tarttunut ja kantanut! Taidan siis palata vahvistamaan kumpaakin osaa nimenomaan koiran oma-aloitteisena toimintana. Sienelle kaikki tarjoaminen tekee tosi hyvää ihan ylipäänsä.

Yhdelle supervilkkaalle koiralle häiriöt on olleet vaikeita ja kosketuskeppiä tehdessä koira aina kerkiää vilkaista ja jumiutua häiriöihin vaikka kuinka yrittäisi olla nopea. Ratkaisu oli tosi helppo: palkkakäsi vähän lähemmäs, jolloin palkkio oli koiran suussa hieman aiemmin ja keppi lähempänä uutta toistoa varten. Koiran toiminta muuttui oleellisesti. Yksinolo-ongelmiin ja kiihtymiseen jälleen kerran kohdetyöskentelyä: omalle alustalle/häkkiin menoa ja siihen kestoa sekä häiriön sietoa. Häiriötä kannattaa tehdä sekä alustalla tai esim. maahan-käskyllä ja aivan ensiarvoisen oleellista on nyt se, että koira kontrolloi itse itseään. Kieltäminen ja takaisin asentoon laittaminen passivoittaa ja koira ehkä oppii "tottelemaan" eli olemaan nousematta, mutta oma-alotteista itsehillintää se ei opi yhtään. Sen takia siis häiritään koiraa esim. pallolla, jos nousee, häiriö lähtee saman tien pois, odotetaan hetki, jos ei palaa itse asentoon niin annetaan vihje uudestaan, heti kun menee, häiriö takaisin, kun pysyy, palkataan asentoon. Tämä on sellainen väsytystaistelu ja kun koira tajuaa jutun juonen, se etenee sitten usein aika nopeasti, vaikka alussa voi mennä pitkään. Paikalla oleva koira on passiivinen, kohdetyöskentelyä tekevä aktiivinen, ja jos ongelma on esimerkiksi yksinolojen aikana kiihtyminen (eroahdistus), on tärkeää treenata molempia. On aivan eri asia tehdä jotain aktiivista tai olla "mitään tekemättä" paikallaan kun pitäisi hillitä itsensä. Virheitä ei myöskään pidä pelätä, vaan koiran on hyvä oppia, että vaikka se lankeaa häiriöön, se voi myös palata takaisin toimintaan ja saa siitä normaalisti palkkaa. Tällöin esim. kotona yksin oleva koira saattaa reagoida häiriöön (kyseisellä koiralla kiihtymyksen ja sen jälkeen tuhoamisen laukaisee nimenomaan äänet rappukäytävästä/ulkoa), mutta se ei jää jumiin "voi ei, mokasin" ja odota rankaisua, vaan osaa palata takaisin toimintaan (häkkiin/alustalle).

Remmikäytökseen tuli useita toimivan tuntuisia harjoitteita, mutta koska tämä ei millään lailla koske minua nykyisten koirieni kanssa, en kirjoita siitä sen enempää. Lisäksi se oli sellainen asia, joka melkein pitää nähdä, kirjoittamalla on helppo ymmärtää väärin. Eikä se tekniikka loppupäivästä meinannut onnistua enää paikan päälläkään kun kukaan ei jaksanut keskittyä enää yhtään :D

Seura oli mitä mukavinta eikä mulle tullut lainkaan tyypillistä leirinaikaista tai -jälkeistä totaalista uupumusta. En ole mikään sosiaalinen tyyppi ja vieraiden kanssa koko viikonloppu on aina tosi rankkaa, varsinkin kun osa porukasta aina ryyppää, riehuu ja mölyää niin ettei muutkaan saa nukuttua, käyttää koiria edestakas ulkona pitkin yötä ja ne mölyää ihan sekona jne jne. Nyt meillä oli hyvin samanlaiset ajatukset koirien pidosta ja olemisesta, nukuin yöni paremmin kuin kotonakaan ja oli kivaa istua olkkarissa juttelemassa eikä tarttenut paeta sinne omaan kammariin. Sen olemassa olo kyllä varmasti osaltaan auttoi, yhteinen iso tila missä kaikki nukkuu, on tosi stressaavaa. Töppönen oli olosuhteiden pakosta mukana kun en saanut sitä hoitoonkaan, ja sen kanssa kaikki meni ihan tosi hyvin. Aamulenkillä se leikki Sienen kanssa ihan villinä ja piti pyyhkäreitä huurteisella pellolla, selviä merkkejä siitä, että mudi on hyväntuulinen eikä stressaantunut kuten tollasissa paikoissa normaalisti on. Meillä oli kolme makuuhuonetta ja yksi nukkui olkkarin sohvalla, hänen koira oli toisen tutun koiran kanssa kuitenkin makkarissa paitsi nukkuma-ajat. Huoneet oli samalla seinustalla ja kaikkien ovissa oli kompostikehikot, joten koirat ei nähneet toisiaan. Se rauhoitti tosi paljon. Pidettiin välillä yhtä koiraa kerrallaan olkkarissa ihmisten kanssa, silloin muut ovet oli kiinni. Töppönen kyllä paheksui toisten mölyämistä ja ekana yönä kuulemma viereiseen huoneeseen oli kuulunut matalaa murinaa aina kun se koira kolisteli, itse en tätä uniini kuullut. Paheksunnan määrä huoneessani oli ajoittain kyllä varsin korkea, mutta siitä huolimatta mudi selvisi siis varsin hienosti :)

Noin kokonaisuutena mulle jäi siis valtava hämmennys ja ajatukset on hyvin sekaisin. "Kouluttamaan oppii vain kouluttamalla" -teema oli jatkuvasti esillä. Ei auta, että siitä keskustellaan, katsotaan, kuunnellaan tai luetaan, sitä pitää tehdä itse. Kouluttaminen on mekaaninen taito, jota oppii vain harjoittelemalla. Juuri tästä syystä näillä kanakursseilla kuulemma yleisestikin on varsin sellainen henki, että valmiita vastauksia ei ole, kukaan ei seiso vieressä neuvomassa eikä kommentoimassa vaan on vaan tehtävä itse. Musta tuntui, että olen välillä liian yksin, että sain kurssimaksulla vain kanat mutta en kouluttajaa. Luultavasti niin olikin parasta, ottaa vaan aikansa pureksia nyt kaikki nämä ajatukset läpi ja löytää joku järjestys. Joka tapauksessa kun seuraava jakso harrastusseurassamme loppuu, loppuu myös mun kouluttaminen ja omien koirieni ryhmätreenaaminen. Se on vielä kysymysmerkki lähdenkö kokonaan vai jäänkö vielä roikkumaan jäseneksi, talvella ehkä lämmin treenitila houkuttaisi taas... mutta kun olen ohjaillut noutokapulan kanssa rynnivää kanaa pelkällä palkan suunnalla ja se oli vaan niin kertakaikkiseen huikean ihmeellistä, niin mikään kaksi senttiä vinon eteen luovutuksen hierominen oman koiran kanssa ei tunnu enää lainkaan mielekkäältä. Toko on vaan menettänyt hohtonsa.