Kaikenlaista

Tämä viikko on taas ollut sellaista, että aamulenkki ennen viittä, töihin, töistä kotiin, koirat ja joku jogurtti kyytiin, treeneihin/kouluttamaan ja samalla jossain välissä lenkille (ja se jogurtti naamaan), illalla 19-20 kotiin, syömään, nukkumaan. Kyllä se tästä kohta hiljenee, kun alkaa noi arki-illat olla jo sellaisia ettei oikein mitään pitempiä treenejä ehdi valoisalla pitääkään.

Tiistaina jälkikurssin kouluttamisen ohessa pönelle peltojälki (nurmikolle). Sain tehdä ilmoittautumisen ihan pönelle ventovieraalle miehelle, siinä ei mitään. Olisko ollut parisataa askelta ja viisi kulmaa (ruokaa vain paikoin suorilla). Ajoin tosi lyhyellä, tiukalla liinalla, ja kulmat oli sitä normaalia härväämistä: tajuaa että jälki loppui, alkaa pyöriä ja kiskoa ja vahingossa sitten löytää joko jäljen heti tai ehtii pyöriä pitempään. Kurssilaisten mielestä se tietenkin meni ihan sairaan hienosti, ja sanoin että kyllä tämä jäljestää osaa ja metsässä pelittää, mutta pellolla ne kulmat vaan arvostellaan eri tavalla ja siihen tämä oli surkea suoritus.

Keskiviikkona samassa paikassa, nyt tein suunnilleen samanlaisen syherön jäljen, kulmat itse taas tyhjät, suorilla jonkin verran ruokaa. Ruoka kuitenkin aina vähän rauhoittaa sitä ja muutenkin jos teen paljon tyhjiä jälkiä, pelkään että nenä alkaa nousta. Lisäksi kun treenaan nimenomaan kulmia, en halua joutua puuttumaan koiran tekemisiin suoralla (tai esineillä), siksi siis ehdottomasti suoralla saa olla reilustikin ruokaa ja esineitä vain yksi ainoa jäljen lopussa. Nyt olin päättänyt, että naksautan sille aina kulmassa kun koira on selvittänyt sen ja jatkaa jälkeä uudella suoralla, ja heitän namin menosuuntaan. Enhän mä niitä kulmia ihan tarkkaan itse nähnyt, mutta nykyään näen koirasta heti kun se on mennyt pari askelta yli, joten oli ihan suht helppo naksutella. Ekaan se reagoi hyppäämällä mua kohti, söi namin ja oli sitten ihan että mitäs me nyt niinku siis tässä tehdään, mutta maltoin olla itse hiljaa ja odottaa niin jatkoi se sitten sitä jälkeä. Loput sujui hyvin.

Keskiviikkona oli myös hakutreenit, ja mä olin jo tiistaina päättänyt että otan Sienen. En mä enää tiedä onko haku sen mielestä the laji ylitse muiden, se jäljellekin mennessä kiljuu autossa ja toivoo että otan sen. Päätöstä siivitti eniten kuitenkin viime viikon tapahtuma kotona: ollessani ylitöiksi venyneessä palaverissa Sieni oli kuulemma normaalin kotiintuloaikani jälkeen juossut ovelle aina kun rapussa kolisi, ja kiljaissut toiveikkaana "piiih?". Sitten kun lopulta tulin, ei riemulla ollut rajaa. Hassuin tatti, ilmeisesti se paitsi osaa kellon niin on se myös vaan niin henkeen ja vereen minun koira ja minä olen sille kaikki kaikessa. Miten ihmeessä mä siis voisin kieltää siltä sen lempilajin vain koska se ei toiminut kokeessa...

Lähtiessämme tallomaan aluetta koira jäi ulvomaan peräämme. Sitten kun sen vuoro oli ja menin hakemaan sitä autolta, se ei kuitenkaan enää ollut mitenkään erityisen liekeissä. Sillä oli neljä pistoa suorapalkalla valmiilla maalimiehillä. Ykköselle vasemmalle lähti niin vinoon, että kutsuin pois, jolloin otti rullan. Käskin ihan nätisti irti ja lähetin uudelleen, nyt lähti korvat lintassa pikkusievästi "onpas tyhmää" -asenteella, mutta sai hajun ja riemastui kovin. Kakkoselle oikealle paineli kanssa turhan vinoon rataa eteenpäin, lähdin vähän perään nähdäkseni montun yli mitä se siellä tekee ja kääntyykö se. En ehtinyt tehdä muuta, kun koira tuli jostain ihan väärästä suunnasta taas rulla suussa. Nyt kivahdin sille vähän kovempaa, että irti siitä ja mitä ihmettä sä nyt teet. Otin sen sivulle uutta lähetystä varten, oli taas vähän sellainen "emmä kun sä olet niin ilkeä", mutta sanoin sille vaan että nyt tähän niinkuin olisi jo ja tuonne menet etsimään sitä ukkoa, tässä ei ole neuvotteluvaraa eikä auta nyt itkutkaan. Lähti tosi nihkeästi mutta sai taas hajun ja sähköistyi kovin. Kolmonen ja nelonen sentään meni ihan suht hyvin. Kyllä nyt on hukassa sekä suorat pistot että varsinkin tuon rullan kanssa toimiminen, ja mulle jäi päällimmäiseksi sellainen olo että viitsiikö sitä edes yrittää uudelleenohjelmoida kun se olisi varmaan ihan yhtä tyytyväinen pelkkänä jälkikoirana. Kaveri oli vuorossa seuraavana ja vei Sienen autoon samalla kun haki oman koiransa, ja sinne se kuulemma taas jäi ulvomaan hänen peräänsä. Kumma, että autossa kyllä ollaan sitä mieltä, että pliis minä, mutta sitten radalla se oli vaan korkeintaan "ihan kivaa"?

Torstaina varsinaisella pellolla. Pönelle 300 askeleen jälki, jossa n. 80 ruokaa. Kulmat taas täysin tyhjät ennen ja jälkeen. Jälki meni seuraavasti: 50 askelta, kulma, 30 askelta, kulma, 50 askelta, kulma, 50 askelta, kulma, 120 askelta, esine. Oli tarkoitus ottaa video, jotta voin kysyä kokeessa käyneiltä muditutuilta miltä ne kulmat näyttää ja kannattaako mun nyt unohtaa se koe. Pellolla olikin porukkaa ja sain kokeneet silmät katsomaan livenä, niin päätettiin jättää kamera autoon. Ilmoittautuminen ja paalulle meno ihan suht hyvin, sitten annoin koiralle liinaa n. 5m verran ja pidin sen löysillä. En aikonut mitenkään yrittää jarruttaa ja estää sitä ajautumasta kovin pitkälle yli kulmista, jotta saadaan kokeenomainen treeni niin kuin en tietäisi missä ne kulmat sijaitsee. Eka meni ihan sairaan hienosti, yksi meni pari koiran mittaa pitkäksi mutta ratkaisi aktiivisesti ja pahemmin hermostumatta itse, ja kaksi oli sitten sellaisia pienellä säädöllä olevia, suht siistejä kuitenkin. Tämän perusteella ehdottomasti siis voisi mennä kokeeseen, ei sitä siihen missään nimessä hylätä jos pari koiran mittaa menee yli, pisteitä siitä toki olisi mennyt. Tärkeintä kuulemma, että pysyy aktiivisena ja yrittää ratkoa ongelmaa itse, ja senhän se kyllä tekee.

Seuraavaksi pönelle pari pitkää suoraa, nyt on ollut niin paljon noita kulmia että ennakoi vähän niitä. Sitten pitäisi selvittää vaikuttaako kulmiin tosiaan tuo, että olen kauempana ja liina löysällä. Pönelle on varmasti aivan sama olenko 5m vai 10m päässä, sitä ei hittojakaan kiinnosta muutenkaan mitä mä siellä sen takana duunaan, mutta esineitä pitää harjoitella niin, että olen kauempana (= kestää pitempään tulla koiran luo). Lisäksi pitää tehdä edes muutama treeni niin, etten myöskään kehu esineillä, palkattomia se on kylä tehnyt eikä niissä mitään, mutta mä varmaan puhkean puhumaan kokeessakin ajattelematta asiaa lainkaan jos en yhtään treenaa sitä hiljaa olemista. Ja sitten pitäisi vielä vahvistella noita kulmia, varmaan teen sekä sitä että naksautan kun löytää jäljen, että sitä Kuosmasen vikan askeleen treeniä.

Sitten oli Sienen ohjatut tokot. Itsekseni kerkesin tehdä kontaktia perusasennossa (kestoa) ja pari toistoa tunnaria (onnistui, joskin kovin epävarma ja vähän maisteli vääriä). Katsottiin ruutua, mikä jäi viime kerrasta kotiläksyksi. Tein lähetyssivun vaihtoa ja se meni hienosti :) Yhden taisin taas malttaa jättää palkatta kun jäi tosi eteen, seuraavalla meni hyvin taakse ja suoraan. Oikeastaan haluaisin että se etenee niin kauan kunnes sanon "odota". Varsinaisena aiheena oli seuraaminen ja erityisesti käännökset - juuri meille tarpeen! Harjoiteltiin ihan ohjaajan askeltamista ja minusta oli ihanaa, että "käy siihen" jätetty koirani karkasi toistuvasti mukaan kun treenasin itsekseni askelkuvioita - se jos mikä kertoo suuresta motivaatiosta! Lopuksi vielä tehtiin häiriöseuraamista lelujen ja ruuan päällä. Kyllä se vaan oli kauheaa kun maassa olevat frolicit meni varvasväliin. Tosi kivasti kuitenkin jaksoi ja oli messissä, jäi hyvä mieli :)

Perjantaina täysi lepopäivä, olivat vielä illalla työpäivän jälkeenkin kahdestaan kotona, kun käytiin asioilla keskenämme. Varsin harvinaista meillä. Ja siitäkös ne ei oikein tykänneet, oli illalla elokuvan katsominen sellaista että sai varsinkin Sienelle aika painokkaasti sanoa, että nyt ei tosiaan ole mitään ohjelmaa luvassa ja lopeta sen lelujen ja kenkien kuskaaminen ja mene pötköllesi!

Tänään oli sitten oman seuran BH-koe, johon oli ilmoittautunut viisi koiraa. Koska meidän perheen retkisuunnitelmat peruuntui sateisen sään takia, tungin itseni vielä kerran koetalkoisiin (olen kouluttanut ja talkoillut niin paljon, että vannoin vielä alkuviikosta, että tähän en aio puuttua mitenkään enkä tule edes katsomaan...) nollakoiraksi. Kysyin, riittääkö jos tekee yhden seuruukaavion, mutta en saanut lupaa jättää toista kertaa välistä. Siksi en halunnut ottaa Sientä, sillehän tämä olisi ollut ihan hyvä treeni mutta kun se seuruu on mitä on, niin en mä halua sitä kahta kertaa palkatta tehdä. Siispä valinta osui pöneen. Ekassa parissa sattui ikävästi: paikalla oleva koira karkasi parin luo hänen tehdessä vapaana seuraamista. Meni ihan ystävällisesti, mutta koirien ollessa nenäkkäin tilanne jäykistyi ja kuulemma murisivat toisilleen, onneksi kuitenkin kaikki läsnä olleet ihmiset osasivat toimia tosi rauhallisesti ja provosoimatta ja koirat saatiin napattua pois ilman että sen suurempaa rähinää pääsi syntymään. Tämä on se syy miksi mua ahdistaa noi kokeet ihan kauheasti :( Viikko sitten hakukokeen tottiksia katsoessa tuntui että happi loppuu, kun pelkään vaan niin kovasti että jotain tapahtuu. En ole koskaan ollut todistamassa edes mitään oikeaa tappelua, mutta jostain syystä viime vuosina tämä kauhu on vaan pahentunut ja on varmasti osasyy miksi mua ahdistaa Sienenkin kanssa pk-kokeeseen meno. Nyt just oli se uutinen siitä rally-tokokokeessa olleesta tappelusta, toinen osapuoli oli kipujen takia lopetettu yli kuukausi tapahtuneen jälkeen. Ihan kamalaa. Kiva, rentouttava harrastus, jossa tällaista ei vaan pitäisi tapahtua.

Hain pönen kun edelliset sai arvostelua. Vähän siinä oli sellaista tuttua koejännitystä, mutta pöne vinkui ja veti kentälle ja sitten kun sanoin että meidän pitää vielä odottaa, se istui ja pönötti ja katsoi mua. Voi ei pöne, miten paljon me ollaan saavutettu ja miten hieno sä olet ollut, ja nyt saadaan vielä kerran mennä yhdessä kokeeseen!

Pönen kanssa mua jännitti kanssa alkuun lähinnä se, pysyykö parin koira hanskassa. Toisaalta kun en ole itse kokeessa, olin jo päättänyt että jos yhtään tuntuu että kohta toinen lähtee hallinnasta, mä ilmoitan että tämä oli mun osalta tässä ja marssin omani kanssa ulos ennen kuin tilanne ehtii edes syntyä. Olin muutenkin sopinut että jään paikallaolossa hihnan mitan päähän ja pidän pönen kytkettynä, se kun ei ole vuosiin maannut paikallaolossa niin että toinen tekee luoksetuloja, niin enpähän riskeerannut. Pari oli kuitenkin erittin hienosti hanskassa, teki tosi kaunista seuraamista ja pönekin pönötti levollisena ja kauniisti. Ja ei vitsi, sitten kun me mentiin liikkeisiin, olin ihan tippa linssissä koska mikään maailmassa ei ole niin hienoa kuin pohkeeseen liimaantunut mudi. Sitä seuraamista olisi vaan voinut jatkaa ja jatkaa ja jatkaa ja mä vaan hymyilin kun toinen oli niiiiin tärkeänä että voi itku sentään <3 Ihanaa että päästiin vielä kerran edes nollakoiraksi, kun oikeaan kokeeseen ei voi enää mennä... lopuksi kaikki tutut yleisössä taputti ja joku huusi "hyvä töppöneeen!" ja kyllä oli hienoa kävellä ulos palkkaamaan koira. :)

Kokeeseen osallistujat lähtivät sitten vielä kaupunkiosuuteen ja kenttä jäi tyhjilleen. Olin kuitenkin jo kotona palkkapurkkeja pakatessa päättänyt mennä myös Sienen kanssa tekemään pelkän aloituksen. Pöneä hakiessani Sieni hieman vinkui, mutta ei ollut oikeastaan sellainen normaalin "pliis ota minut" vaan jotenkin ehkä aisti sen koetunnelman ja oli vähän ahdistunut? Hitsi kun olisin kerinnyt ottaa sen siinä välissä! Nyt kun hain sen, se ei myöskään ollut oikein intopiukeena, ei kyllä ahdistunutkaan, enemmän ehkä vain nukuksissa. Annoin sen haistella kentälle mennessä enkä mitenkään yrittänyt hetsata tai herätellä sitä, laitoin sen "käy siihen", irroitin hihnan, siirryin vähän kauemmas, odotin ehkä puoli minuuttia ja kutsuin sen. Seurattiin esteiden eteen "ilmoittautumaan" A-esteelle, pyysin haukkumaan ja sitten kun siitä tuli iso ääni niiden ekojen kiljaisujen jälkeen, sai palkkansa. Loistava treeni alun blaah-olosta nousemiseen :) Sitten se heitti volttia ja olisi halunnut tehdä lisää, mutta ei mulla edes ollut enempää palkkaa taskussa mukana niin vein sen vaan takaisin autoon ja lähdettiin kotiin.

Olen yrittänyt ajatella, että älä viitsi, eihän tässä kukaan ole kuollut tai mitään. No ei olekaan, itse koira ainakaan, mutta mun unelma on. Oli ihan eri asia lopettaa valioituneen, tavoitteensa saavuttaneen töppösen kanssa. Tai oli ihan eri asia lopettaa nuoren Sienen kanssa agility heti lonkkakuvauksen jälkeen. Ei ne tuntuneet pahalta, töppösen kohdalla siksi, että kaikki oli jo saatu ja oltiin maalissa. Sienen aksan kanssa siksi, että se nyt on alusta asti ollut mulle sellainen viimeisin laji, mikä on ihan kivaa, mutta jos ei voi niin ihan sama. Vaikea nähdä, että mun seuraava koira tekisi aksaa lainkaan, on niin paljon kiinnostavampiakin lajeja.

Aloitettiin haku kun Sieni oli 1,5v, sykyllä 2012. Mentiin vain kerran kokeilemaan, kun pitkään oltiin houkuteltu. Pönellä oli silloin edelleen sen hommat kesken, sehän valioitui tokosta itsenäisyyspäivänä 2012 ja jäljeltä 07/2014. Pönen pentuaikoina ei koskaan tullut haku mieleenkään, paitsi että koira oli niin varautunut ettei se syönyt vieraalta, leikkimisestä puhumattakaan, en vaan nähnyt itseäni sellaisessa tiimilajissa. Jälki oli ehdottomasti enemmän mun mieleen, sitä voi tehdä missä haluaa, milloin haluaa, ja saa olla yksin. Siksi pönestä tuli sen enempää miettimättä jälkikoira. Mutta Sieni sosiaalisena, avoimena, juoksemista ja ruokaa rakastavana koirana heti ekasta kerrasta lähtien niin selvästi oli löytänyt oman lajinsa, että mun oli ryhdyttävä sosiaalisemmaksi ja ruvettava treenaamaan sen kanssa hakua. Eihän mulla nyt alusta asti mitään suuria tavotteita ollut, mutta koska koesääntöjen mukaan treenataan, opetetaan koira niiden mukaan. Sen tekemistä treeneissä arvioidaan niiden mukaan ja kun se tekee kuten on haluttu, treeni "meni hyvin". Mä en rehellisesti ymmärrä ihmisiä jotka treenaa vailla mitään koeajatuksia. Miksi sitten vaivautua tallomaan 50-60m syvä rata, eikö vaikka 30m riittäisi, olisi nopeampaakin? Mitä väliä jollain suorien pistojen opettamisella, eikö voi sitten vaan laskea koiran irti ja antaa sen etsiä miten se haluaa? Miksi jaksaa opettaa joku ilmaisu kun koira voisi aina vaan olla suorapalkalla? No, kukin tyylillään, eikä se ole multa pois tietenkään. Meilläkin on seurassamme enemmänkin ongelma väen vähyydessä, joten ihan kaikki jotka treeneihin sitoutuu ja jaksaa käydä, ovat kyllä tervetulleita. Yhtä hyviä maalimiehiä nämä tavoitteettomat kuitenkin ovat muille.

Kun haku imaisi mut ja Sienen syövereihinsä, jälki alkoi tuntua tyhmältä. Eihän töppöstä viimeisinä jälkiuransa aikoinaan enää tarvinnut treenata, se osasi jo kaiken. Mutta kyllä se olisi nauttinut jos olisi saanut enemmänkin sitä tehdä. Mua ei vaan oikein enää huvittanut: miksi lähteä yksin jonnekin, kun voisi viettää sen ajan ihan huipun ryhmänsä kanssa? Musta tuli niin hakuilija ja elin sille lajille. Mikään ei koskaan tuntunut Sienen kanssa läheskään samalta kuin haku.

Ensimmäinen tavoite sitten jossain vaiheessa syntyi ja se oli "jos se nyt jaksaisi pari tyhjää tehdä ja saisi hikiseen sen HK1". Meillä oli juuri silloin vähän sellainen kausi, että junnasin tosi paljon suoraa pistoa 4-6 maalimiehellä. Ukot oli usein valmiit, ja välillä koira oli tosi innoissaan ja välillä jotenkin nihkeä. Kuvittelin, että se ei vain vielä oikein osaa ja ole varma. Onneksi yksi kokeneempi harrastaja tuli katsomaan meidän yhdet treenit, ja sanoi, että kyllästytän koiraa aivan liian helpoilla treeneillä. Oli korkea aika alkaa opettaa L-pistoja ja tyhjää. Hän oli ihan oikeassa, koirastani ei vaan ollut oikein motivoivaa juosta kuusi kertaa suoran piston päässä olevalle löydölle. Laatikoilla ja tyhjillä treeniin sai tosi paljon vaihtelua ja koira syttyi ihan eri tavalla. Ei se alokasluokan rata sitten kovin pitkä olekaan ja kyllä se sellaisen jaksaisi varmaan tehdä.

Alokasluokan koularin jälkeen ei ollut epäilystäkään, etteikö se jaksaisi myös avoimen rataa. Kuitenkin koetottis masensi, varsinkin jälkikokeen tottis, ja olin silloinkin hyvin varma että sen koeura oli siinä. Silloin ei kuitenkaan tuntunut siltä, että pitää lopettaa haku kokonaan. Vuodessa on taas tapahtunut paljon ja koira kulkee tottistreeneissä ihan eri tavalla kuin aiemmin. Kokeeseen sekään ei sitten kantanut. Olen hirveästi miettinyt, miksi se oli nuorena niin paljon parempi. Ne kaikki tokokokeet ja BH-koe varsinkin? Miksi se ongelma alkoi vasta ekassa pk-kokeessa? Johtuiko se oikeasti siitä, että 200p maastojen jälkeen mulla oli hirveä tulospaine ja koetottis oli kuitenkin vielä liian kesken, pelkäsin paukkuja itse jne? Siitä koira sitten ahdistui ja sen jälkeen herkkänä koirana se yhdisti sen mielentilan koetottiksiin jatkossakin?

Tai sitten noi kokeiden valeet. Miksi eka alo-koe meni niin sairaan hienosti, että rotikkaihmiset ym kehui kilvan mun koiraa? Miksi se paineistuminen alkoi vasta nyt? Johtuiko se ekan avo-kokeen sekoilu oikeasti siitä edellisen viikon epäonnistuneesta ihme treenistä, sitten koira tajusi että valeilla koe keskeytetään ja se pääsee paineesta? Miksi se tokassa kokeessa aluksi vielä toimi ilman rullaa (niin surkeana kuin se nyt olikin), mutta yhden löydön jälkeen vasta katsoi tarpeelliseksi alkaa hamuta tuttia suuhun? Viimeisimmässä kokeessa joku sanoi, että ehkä siinä alokasluokan kokeessa koira ei vielä ollut tajunnut että valeita voi tehdä ja se meni siksi hyvin? Mä en ymmärrä tätä, ihan kuin koiran tavoite olisi saada koe menemään huonosti ja se haluaisi keksiä keinoja siihen? Kyllä koira on yksinkertainen eläin ja se tekee asioita niin kuin ne on sille opetettu, jos vaan pystyy. Ekassa se oli myös oikeasti normaalissa treenivireessä siellä kokeessa, kummassakaan tämän vuoden kokeessa ei ole ollut. Miksi? Kokeenomaisia se kuitenkin on tehnyt ja on treenannut vieraissa maastoissa, ja muahan jännittää melkeen mikä vaan kun on vaan joku yksi uusi ihminen katsomassa tms. Mistä se tiesi että ollaan kokeessa ja nyt on kamalaa?

Jos mä olisin tiennyt että se on noin huonossa mielentilassa sieltä autosta tulossa, olisin hyvin voinut pyytää, että paikalla olleista joku olisi siinä voittajaluokan koiria odotellessa ottanut tiellä yhden irtorullailmaisun ja olisin päässyt palkkaamaan koiran siitä. Uskon, että se olisi tullut paljon paremmalla mielellä, kun olisi saanut sellaisen "hei, ei tää ollutkaan kamalaa, mä osasin" -muistutuksen. Mutta hitostako olisin voinut tietää? Mä aloin ottaa koiraa autosta kun voi-koira tuli radalta, ei niillä kauaa mennyt muuttaa rataa eikä siinä sitten enää ehtinyt tehdä mitään, kun koira oli ihan erilainen kuin yleensä. Enkä mä treeneissä ikinä mitään sitä hakuun virittele, se hyppii ja vinkuu ihan tarpeeksi ilmankin.

Se tottis sitten taas. Siinäkin on varmasti osin kyse rutiinien puutteesta. Ei treeneissä tule koskaan harjoiteltua tarpeeksi kokonaisuuksia, jos tekee palkatonta niin ikinä en ole Sienen kanssa tehnyt koko luokkaa läpi. Tai jos treenaa niitä odotuksia, niin tuskin nekään ajat treeneissä on ihan koetta vastaavia. Kokeessa on hitaalla tuomarilla varsinkin ihan jumalattomasti sitä luppoaikaa. Toisaalta Sienen kanssa ei ole koskaan käynyt niin, että se olisi ollut alussa kiva ja sitten jossain vaiheessa hyytynyt palkattomuuden, odotuksen tms takia. Sitä on aina jo alusta asti ahdistanut.

Rallykokeessa usein olen koiran kanssa odottamassa kun edellinen aloittaa radan, eli joku pari minuuttia ainakin. Kävelytän sitä vähän ja teetän sillä jotain temppuja, en siis missään nimessä treenaa eli pyydä mitään niitä vaikeampia juttuja mitkä voisi epäonnistua ja aiheuttaa sitten ahdistuksen itselle, vaan tyyliin istu-maahan-istu -jumppaa, namin perässä pyörimistä tms mitä ei voi mokata ja mistä saa vaan palkkaa. Sitten mä laitan koiran "käy siihen" ja otan sen siitä kun meidän kehäänmenon aika on. Esim. viime kokeessa Sieni oli ihan lentoon lähdössä omaa vuoroa odotellessamme.

Pk-kokeissa mua ahdistaa se vakavuus ja jäykkyys ja jotenkin siellä on vaan niin erilainen ilmapiiri. Nytkin hain koiran autosta ja se oli ihan eri mielellä kuin aamulla siruntarkastukseen tullessa. Näin, että ei pompi ja loiki "jee mä pääsen!". Sehän on nykyään usein treeneissäkin tosi topakkana odottamassa avaanko sen vai töppösen veräjän, ja usein kysyn siltä autolle mennessä "kuulehan Sieni, onkohan Sienen vuoro", se vastaa "piiiiiiiiiiii!" johon sanon "no taitaa onneksi olla". Nyt kun kokeessa sanoin, että "kuulehan Sieni", sen ilme oli "pliis ei mua". Koska mä en treeneissä kerta kaikkiaan tartte mitään millä nostatan sitä, mulla ei oikein ole välineitä kokeessakaan. Tiesin siis jo nyt, että koira ei ole normaalissa tilassa ja se siitä. Kyllähän sitä olisi siinä silti voinut temputtaa ja haukuttaa ja vaikka ihan lelulla leikittää, mutta siinä on noissa tilanteissa aina sellainen epätoivoinen "piristy nyt äkkiä koska kohta pitää mennä" -sävy ja kurkkua kuristaa. Parasta ehkä olisi ollut ottaa se autosta, treenata puoli minsaa jotain kosketuskeppiä tms mistä tulee paljon palkkaa ja laittaa se takas autoon ja olla ihan että jee miten hienoa. Sitten se olisi ehkä tullut vähän paremmalle mielelle, samalla tavalla kun jos metsässä olisi älynnyt ottaa sen irtorullailmaisun. Se olisi voinut tulla toiselle kierroksella, eli sinne varsinaiseen kokeeseen, vähän parempana. Tai sitten ei. Who knows.

Mun pitäisi varmaan kaikkia kokeita ajatellen treenata tosi paljon noita odotuksia ja alkuja. Kyllähän niitä joskus tehtiin, mutta vain omalla kentällä, ja se nyt on ihan eri asia. Pitäisi etsiä kaiken maailman kauppojen parkkiksia, juna-asemia jne missä on ihmisiä jotka luultavasti myös tuijottaa silleen "mitä ihmettä toi tekee", mikä ahdistaa mua. Tehdä se rutiini, tyyliin kävelyttää koira autolta "kehän" laidalle, tehdä siellä ne virittelyt mitä päätän, ja sitten mennä "tässä"-käskyllä sinne kehään/ilmoon/ekalle kyltille/whatever. Kyllä se tollasta sillä omalla kentällä aika paljonkin teki, tosin virittelyitä ei ollut muuta kuin että irroitin hihnan, koira hyppäsi ilmaan ja pyysin sen siitä sivulle ja olimme valmiit.

Kyllähän se on ihan fakta, että koesuoritus on koiralle aika erilainen kuin treenitilanne. Treeneissä on pennusta asti aina tosi kivaa, ohjaaja on iloinen ja rento ja on mukavaa tehdä yhdessä. Sitten tulee se kerta kun mennään kokeeseen, ohjaaja on kauhusta kankeana ja tekee kaikkea outoa tai jättää totuttuja juttuja tekemättä tajuamatta sitä välttämättä itse lainkaan. Koiralle kaikki on uutta ja kummallista ja sen pitäisi silti toimia kuten aina, olla iloinen ja rento ja tehdä täysiä. Sillä saa olla myös ihan helvetin vahvat tunne-ehdollistumat että se tekee kaikki liikkeet opetetulla vauhdilla ja intensiteetillä, eikä anna ohjaajan olemuksen lainkaan häiritä itseään. Sen pitäisi enemmänkin reagoida paineeseen aktivoitumalla lisää ja yrittämällä entistä kovemmin, kuin ainakaan passivoitumalla. Ohjaajien jännittämisessäkin on toki isoja eroja ja jännitystä voi onneksi työstää, mutta harva nyt silti on kokeessa täysin samanlainen kuin treeneissä.

Kaveri kirjoitti tuossa hyvin. Sanoi, että eikö treeneissä käydä siksi, että saa viettää aikaa yhdessä rakkaan koiransa kanssa, ja eikö kokeen pitäisi olla vain ihan samanlainen tilanne, yhteistä aikaa sen ihanan koiransa kanssa? Toinen tuttu laittoi, että kokeeseen pitäisi ihan oikeasti mennä vain tekemään sitä suoritusta ja keskittyä hetkeen, eikä saisi lainkaan olla mitään tulostavotteita. Ei siis edes salaa päästää mieleensä sitä "nyt jos meillä menee hyvin, tästä tulee tulos" -ajatusta. Näissä kahdessa on kuitenkin pieni ristiriita: jos ihan oikeasti vain ja ainoastaan haluaa viettää aikaa sen koiran kanssa, pitää hauskaa ja nauttia yhdessä tekemisestä, miksi mennä lainkaan kokeeseen? Maksaa koemaksua ja käyttää aikaa ja bensaa paikalle pääsemiseen? Kyllä jo se, että ilmoittaa sen koiran sinne kokeeseen, tarkoittaa sitä, että hauskanpidon ohessa tavoittelee tulosta ja uskoo sen olevan mahdollista. Siksi on tosi vaikeaa päästää niistä ajatuksista irti.

On vaan niin tyhjä, pettynyt olo. Ei koiraan, enemmän itseeni, olosuhteisiin, kaikkeen. Joku viisas on joskus sanonut niinkin, että käytös on vain käytöstä ja sitä voi aina muuttaa, sammuttaa, lisätä, ja tällöinhän lopputulos on pitkälti vain ohjaajan taidoista kiinni. Sen sijaan koiran persoonaan ei voi, ei pidä edes yrittää, kajota. Jokainen on täydellinen juuri sellaisena kuin on, ja se on vain hyväksyttävä. Sieni varmaan hyötyisi tuosta hyvin tarkasta kaavasta autolta kentälle -väleissä ja uskon että sen koetottikselle olisi vielä jotain tehtävissä, mutta mä olen silti aika varma, että me ollaan jo tuolla persoona-asteikolla. Kaikista ei ole pk-kisakoiriksi ja sille ei kukaan mahda mitään. Silloin ei auta kuin haudata se unelma. Tämä tuntuu melkein yhtä pahalta kuin se järkytys ja pettymys lonkkakuvauksen jälkeen. Miksi minä? Mitä pahaa mä olen tehnyt että mua rangaistaan näin? Miksi elämä on niin epäreilua? Joo se on vain harrastus, ja se on edelleen maailman rakastettavin hassuin koira. Mutta ei se vähennä henkilökohtaisen pettymyksen ja surun määrää.

Tässä vielä lainaus siitä, mitä muutama postaus sitten olen kirjoittanut yksistä treeneistä. Sellainen koira on Sieni, ja sielua särkee että se ei sitten kuitenkaan riitä.

"Keskilinjana toimineen hiekkatien molemmilla puolilla oli ojat, ja siinä suokohdassa mistä koira nyt tuli, ojan reunoilla kasvoi varsin rehevää matalaa puskaa. Koiran tullessa hyppyyn irtorulla putosi sen suusta ja putosi jonnekin sinne kasvillisuuteen. Koira kääntyi takaisin etsimään sitä ja hyppäsi takaisin sinne toiselle puolelle ojaa. Rullaa ei löytynyt, ja sitten koira seisoi siellä ojan toisella puolella etujalat ojan reunalla, takaosa korkeammalla ja katsoi mua silmiin. Hetken tunsin että me ollaan yhtä ja kylmät väreet meni selkää pitkin. Tiedän mitä sä ajattelet ja se on ihan hyvä ratkaisu se. Sieni on koira, joka ei aina ehkä tee "virallisten" sääntöjen mukaan, ja jota ei missään tapauksessa kielletä ja ohjata niin kuin keskivertoharrastaja keskivertopalveluskoiraa kouluttaa. Eihän rullaa saisi ottaa kuin ukolta, mutta nyt minusta oli äärimmäisen hienoa ajattelua ja ongelmanratkaisua ottaa se kiintorulla ja tuoda se, kun irtorulla kerta katosi metriä ennen minua. Hymyilin sille, se toi kiintorullan kuten aina tuo suoraan sivulle, ja olin pakahtua ylpeyteen sanoessani sitten "näytä!"."

Saavuttamaton

Kesäloman jälkimmäinen pätkä alkoi koirattomalla Flowparkkauksella, sitten oltiin pari päivää mökillä ja lähdin pohjoisiin. Sieni oli ilmoitettu 30.7. hakukokeeseen Kemiin. Koska treenit oli menneet hyvin ja koska mulla oli suuri luotto koiraan, että se valesekoilu oli vaan joku aivopieru. Tietenkin tuli ihan saakelin kuuma, aurinkoinen päivä. Kokeessa oli vain neljä koiraa: 2x voi ja yksi kummassakin alemmassa luokassa.

Siruntarkastukseen Sieni tuli iloisesti ja heitti volttia. Vähän mua jännitti, mutta aika hyvin onnistuin ajattelemaan, että nyt tää on Sienen päivä ja pidetään vaan hauskaa. Riittää, että yrittää.

Koe alkoi haulla. Voittajaluokan koirat oli aika nopeasti suorittaneet ja sitten oli meidän vuoro. Mua ei jännittänyt todellakaan mitenkään suuresti, vähän nyt tietysti aina, mutta paljon vähemmän kuin esim. vuosi sitten ekassa kokeessa. Jo autosta otettaessa Sieni oli tosi vaisu. Epänormaali. Sitten muakin alkoi ahdistaa. Maasto oli aika kivaa mäntykangasta, hieman kumpuilevaa ja paikoin vähän peitteistä, mutta helpohkoa kuitenkin. Laitoin eka vasemmalle, kun koira sinne päin katseli (miten niin piti aina aloittaa oikealta?). Lähti tosi nihkeästi ja eteni ehkä 20-30m, kaarsi eteenpäin, tuli pois. Tiesin jo että peli on menetetty. Jos koira normaalisti laukkoo kovaa, korvat hörössä ja innoissaan, ja sitten lähtee vaikeana ja tosi hitaasti, niin ei siitä vaan tule mitään. Olin kuitenkin iloinen ettei ottanut rullaa, joten pistin sen oikeaan etukulmaan. Sinne oli aika kiva baana ja irtosikin paremmin. Sieltäkin tuli ilman rullaa, joten kehuin aika reippaasti ja koitin tsempata. Sitten siihen tuli joko vielä 2 tyhjää tai nosti jo seuraavalla vasemmalta ukon. Ilmaisu ja näyttö aika ok:t. Umpparilla hallintaan otto kusi täysin, koira ei totellut, väisti varmaan mua jo? Sen jälkeen alkoi sitten ne valeet. Teki oikealle aika laajan laatikon ja tuli rullan kanssa, olin itse jo valmistautunut lähettämään sen vasemmalle ja toi rullan mun sivulle niin että mä olin väärään suuntaan. En tajunnut tässäkään mitään, vaan sanoin "näytä!" ja koira lähti sinne minne meidän naamat näytti, väärälle puolelle... luulin että se oli oikeasti löytänyt ukon toiselta puolelta. Koira meni sinne auki jätetylle tyhjälle umpparille. Palasin keskilinjalle ja lähetin uudestaan. Siinä sitten vielä jokunen pisto mistä kaikilta tuli rullan kanssa, osaa rullan tuonneista en hyväksynyt mutta pakkohan sitten oli, mistä sen tietää mitkä on valeita ja mitkä ei ja fiilis oli tosiaan se, että ihan paskan sama. Tuomari keskeytti ja kertoi että sinne vasempaan etukulmaan oli jo jäänyt yksi. Mun oli tarkoitus laittaa koira uudestaan sinne sen käytyä oikealla välissä, joko ihan kulmasta tai sitten vinottain vähän peremmältä, mutta surkean vireen takia en sitten viitsinyt valeiden pelossa painostaa. Aivan sama, se koko homma meni käsille jo ennen kuin alkoi. Tuomari sitten halusi että koska koira selvästi yrittää "päästä pahasta" tuomalla rullaa, sitä ei saa viedä autoon ja antaa sen päästä pois. Laitettiin se tekemään pari tyhjää, ensin toi rullaa mutta lopulta tuli ilman, mistä sitten porukalla kehuttiin. Sitten ne vielä kertoi että oikeassa takakulmassa on vika ukko, niin käytiin nostamassa se. Ekalla lähetyksellä ei ollut edes saanut hajua ja tuli ilman rullaa, kehuin ja laitoin uudestaan vähän eri kohdasta. Se oli hauska "kuoppa" joka oli kompostikehikoilla katettu eli toinen umppari. Etukulman ukko oli ison kiven päällä. Kiva maasto ja kivat piilot!

Esineet oli seuraavaksi ja siinä ehdin aika paljon puhua ihmisten kanssa. Ehkä mä olen treenannut turhan mukavuusalueella ja ehkä siinä ainakin oli perää, että valeita tekemällä ei saa päästä autoon. Aina ei kokeessa tietysti saa treenata, mutta kannattaisi itse heti keskeyttää ja kysyä saako ottaa pari pistoa ja lopettaa kun koira tulee tyhjältä ilman rullaa ja viedä se vaikka siitä autoon. Sisuunnuin ja totesin että nostakoon ne esineet, huvitti tai ei. Ei mua enää jännittänyt tietenkään yhtään, oli se vähän vaisu silti mutta ekaan lähiesineeseen juoksi vahingossa suoraan ja toista haki oikeasta takakulmasta, alle minuutissa homma tehty. Toista tuodessa kehuin oikein hullun överisti ja koira sitten heitti volttia kuten normaalisti, siitä olisi pitänyt mennä pisteitä mutta saatiin 30 silti. Tästä oli kiva mennä palkkaamaan koira.

Toinen voi-koira keskeytti yliajalle menneen haun takia, ja meinasin ensin että koska kolmen parissa on niin vammasta tehdä tottis, en mene turhaan kiusaamaan omalla treenilläni niitä kahta muuta, jolla on vielä mahikset koulareihin. Sitten joku siinä sanoi, että olen mä maksanut saman kuin ne ja vaikka ei ole enää tulosmahista, on täysi oikeus tehdä kaikki osat. Siispä päätin mennä. Ei varmasti koiraa hakiessa taas jännittänyt yhtään, mutta koiraapa jännitti ja sitten alkoi muakin ahdistaa. Ilmoon meno jo aika vaisua, sitten me oltiin ensin lepovuorossa (sai mennä minne halusi), sitten liikkeet, vikana paikkis. Vein Sienen puun varjoon makuulle, sää oli siis suora paahde ja joku +30. Se läähätti ja makasi ja sanoi että ei mennä tonne. Juttelin sille, että voi Sieni, ei se niin kamalaa ole, mutta se pysyi kannassaan. Siispä me sitten hiihdettiin sellainen surkea tottis. Seuruussa henkilöryhmään mennessä kävelin yksin, koira oli jo jäänyt täysin kelkasta. Jäävissä kauheat seuruut, mutta tämä herra tuomari on sellainen vanhan kansan mies ja riittää että koira tekee oleellisen. Maahan menossa jäi matkasta jossain 7 askeleen jälkeen ja luoksetuloon kaksi käskyä, silti joku hyvä, muut erinomaiset. Tasamaanouto hidas kuin kuolema, mutta ote ym ok, eri. Hyppynouto samoin. A-estenoudossa toi hypyn kautta takaisin vaikka heitto oli kyllä ihan suora?! Luovutus vino ja seisten, siitä vissiin kanssa hyvä tms vaikka olisi pitänyt olla puutteellinen. Eteenmeno hiiiidasta luimulaukkaa ja ennakoi vähän maahanmenoa, "laitetaan vauhti helteen piikkiin, eri". Paikalla olossa nousi vasta tokalla, silti eri. Yhteensä 88p. Tuomari on aivan ihana, kannustava ja hänelle todellakin riittää että tapahtuu se mikä liikkeen nimi on, yksityiskohdista viis, mutta ei se nyt ihan realistinen arvostelu ole keskivertotiukkuuteen verrattuna... samanlaista ahdistunutta paskaa tämä siis oli kuin ennenkin.

Jos, jos, jos se olisi nostanut sen etukulman ukon eli saanut kaksi ukkoa ennen valeita, en olisi ihmetellyt vaikka tuomari olisi virponut siitä 120p jolloin täysien esineiden kanssa se olisi ollut tulos. En tiedä olisiko, mutta ainakin tottiksessa alokasluokan aivan ihanalla :) koiralla oli paljon enemmän intoa kuin taitoa, ja se sai kaikesta tyydyttävää-puutteellista ja jännityksellä odotin jääkö siitä jotain reilu 50p, niin lopputulos oli kuitenkin taktisesti tasan 70p. :D Sai siis koularin. Enkä mä nyt oikeasti sano että tämä tuomari on välttämättä ihan väärässäkään, vastustan sitä nipotustakin että kyläkokeissa pitäisi olla täydellinen että voi saada edes "hyvän" 85p tms. Mutta ehkä tämä vähän kuitenkin turhan paljon katsoo läpi sormien...

Se oli nyt sitten tässä. Mä en enää tiedä mitä treenaisin, ongelma ei tule esiin vieraissa paikoissa eikä kokeenomaisissa treeneissä. Ihan sama miten hyvin treenit on menneet, se vire ja luotto ei kanna kokeeseen. Koiralla on nyt jo niin vahva rutiini noista kokeistakin niin en mä vaan usko, että se tottiskaan koskaan miksikään muuttuisi. Passivoituminen on sille ratkaisu ja sille mä en voi mitään. Jos se ei olisi niin herkkä, mun jännitys ei haittaisi. Tai jos osaisin olla jännittämättä, sen herkkyys ei haittaisi. Nyt me pyöritään sellaista umpikujaa että ei tähän ole mitään ratkaisua. Paljon kertoo jo se, että jostain syystä paine on nyt valunut myös Sienen niin rakastamaan hakuun, eikä ole vain tottiksessa. Sen kanssa voisi vielä elää, että koetottis nyt vaan on pakollinen paha ja se tehdään vaikkei huvittaisi. Jos koko homma alkaa olla pakollista pahaa, mitä järkeä siinä enää on? Vain jotta minä saisin tietyt tittelit koiran nimen eteen? Koirahan ei itse niistä ymmärrä mitään, ja minkä arvoisia ne on, jos ne on oikeasti ihan kauhealla suorituksella saatuja?

Tottahan sitä voisi jatkaa treenejä. Vain huvin vuoksi treenaaminen ilman mitään tavotteita on ihan ookoo, jos on alusta asti tehnyt niin. Mutta kun mulla on ollut ne tavoitteet ja me ollaan treeneissä menty niitä kohti, mutta nyt on tullut selvästi ilmi ettei me tulla niitä koskaan kokeissa saavuttamaan, niin tuntuisi tosi tekopyhältä jatkaa vaan sitä muutenvaan-hälläväliä-treenaamista. Sehän on silkkaa veitsen kiertämistä haavassa. Jokainen hyvin mennyt treeni on vain isku vasten kasvoja ja muistuttaa mua epäonnistumisestani. Mä olen niin väsynyt siihen: neuvoja, kokeile sitä, tätä ja tota, analyyseja, yrittämistä, oivalluksia, muutoksia, edistymistä, kunnes kaikki paska taas palaa siihen mihin aina: minä olen epäonnistunut. Minä en voi muuksi muuttua. En voi lopettaa jännittämistä käskystä. Tilanne on ihan sama kuin kymmenen vuotta sitten nuoruuden parisuhteessa: luoja miten kovasti mä yritin muuttua sellaiseksi kuin mun haluttiin olevan. Niissä tarinoissa vaan ei ikinä ole voittajia, ja siksi mun ja Sienen hakutarina loppuu tähän. Luoja miten mun tulee ikävä meidän ihanaa ryhmää, miten paljon hyviä muistoja jää, miten kovasti mä vielä haluaisin voida tehdä tätä. Anteeksi etten pystynyt oppimaan arvoiseksesi ohjaajaksi. Mä haluan muistaa sut tällaisena, kun me tehtiin saumatonta yhteistyötä eikä ketään ahdistanut yhtään mikään:

***

Kemistä (550km) jatkoin Kemijärvelle ja siitä Pyhä-Luostolle (+250km). Olin päättänyt, että meni koe miten tahansa, sitten unohdan kaiken ja nautin vaelluksesta. Koska inhoan ihmisiä, oli tarkoitus mennä kartan ja kompassin kanssa poissa reiteiltä. Sääennuste ei luvannut kovin hyvää säätä, mutta ehtisihän se vielä muuttua. Alueen kartalla oli Sienioja ja Sieniselkä-niminen alue. Sieniojan varrella oli osin helppokulkuista suota ja osin metsää, ja sinne pääsisi kätevästi esim. pienemmän ojan vartta pitkin. Mulla on karvas kokemus vuoden takaa noista soista: jos alue on merkattu vaikeakulkuiseksi suoksi, siitä ei sitten mennä läpi vaikka kuinka tahtoisi. Tämän piti olla helppoa ja sitäkin vain pieni osa. Sienioja olisi siis loistava paikka aloittaa, kävelisin vain sinne ja laittaisin teltan pystyyn. Mulla oli visio kuvasta nimeltä "Sieni Sieniojassa" ja jossain visiossa olin myös miettinyt juovani kuohuviiniä hyvän koetuloksen kunniaksi, mutta nyt jäi Alkossa käymättä. Aurinko kyllä paistoi edelleen joten ei muuta kuin Sieniojan törmälle istuksimaan. Rinkkakaan ei painanut läheskään niin paljoa kuin pelkäsin. Siis painaa toki, kun yksin joutuu kaikki laitteet kantamaan, mutta sain sen ihan itse selkään mikä on jo saavutus (viime kesän 15vrk reissun alussa en saanut :D).

No. Kävelin pari kilsaa teitä myöten ja sitten lähti se pikkuoja, joka veisi Sieniojalle. Siinä piti olla sitä helppokulkuista suota ehkä reilu 50m ja sitten metsää. Saattoi päästä kirosana poikineen: se oli sellanen saatanan lillukko koko paska suo, että ekana päästin pönen irti ja rämmin vain koiran rinkkaa kantavan Sienen ja oman rinkkani kanssa. Selkeän ojan lisäksi siellä oli sellaisia vetisiä kuoppia pitkin poikin. Kyllä se kohta loppuu. Vitut kun ei vaan lopu, päin vastoin sen kun pahenee vaan. Jos suo upottaa niin että olet siellä polvia myöten, ei sinne kukaan rinkan kanssa mene, ei vaikka mikä kultaoja odottaisi. Alkoi siinä sitten sitä "metsää" olla eli suossa kasvavia kitukasvuisia koivuja, joiden välissä niitä vetisiä kuoppia riitti. Pysähdyin miettimään ja katselemaan kiertotietä karttaa ja maastoa zoomaillen.

Sitten tulee jostain pöne. Paskassa kierinyt pöne, joka haisee kuolemalle. Kukaan ei ilahdu paskaisesta koirasta, ei sellaista ole kiva autossa viedä kotiin kuumaan suihkuun pesulle, mutta arvatkaa onko vielä tuhat kertaa kivempaa yrittää pestä sitä luonnossa kylmällä vedellä käsikopelolla ja ottaa se sitten edelleen likaisena ja märkänä telttaan yöksi sotkemaan kaikki kolmensadan makuupussit jne? Siinä sitä on sellainen maailmanlopun fiilis ja tekisi mieli räjäyttää koko koira. Ja mihin hittoon me mennään, ei tähänkään voi jäädä seisomaan kun jalat vajoaa koko ajan? Rämmittiin takaisin sinne hiekkatielle, heitin siellä rinkan selästä ja yritin rauhoitella itseäni. Keksi jotain, kyllä tämä tästä.

Istuin siinä pitkään ja lopulta päätin palata autolle, P-paikan vieressä oli lampi missä pesisin koiran. Siellä sitten soistuneessa sammalrannassa yritin pestä koiran pyykkipulverilla, kyllä se pahin haju ehkä lähti, joten sitten oli jäljellä märkä ja vain vähän paskalle haiseva mudi. Heitin koiran autoon ja sitten tein kaikkeni etten lähtenyt suoraan hittoon sieltä. Minkä takia maailmassa on paikka nimeltä Sienioja ja sitten en pysty menemään sinne? Miten mikään voi olla niin julmaa ja epäreilua? Mitä mä nyt teen, en todellakaan halua mihinkään reitille ihmisten keskelle? Yritin katsella kartasta jotain lampea keskeltä-ei-mitään niin että voisin siirtää vaikka autoa ja sitten kävellä lyhyen matkaa ja leiriytyä sinne. Ei löytynyt.

Lopulta ajelin Luontokeskukselle mistä lähti reittejä, mutta siellä oli lauantai-illalla klo 21 jälkeen edelleen niin paljon (=kymmenkunta) väkeä, että vihasin niitä kaikkia ja sinne reiteille nyt en ainakaan lähtisi. Nuku yön yli, kyllä se siitä. Tee aamulla uusi reittisuunnitelma. Ihmisiä on aina lähellä keskuksia ja kyllä ne siitä vähenee kun peremmälle pääsee. Autoa on nyt siirrettävä johonkin, koska mulla oli vain yhden litran verran vettä, olin ajatellut ottaa sitä Sieniojasta lisää. Litralla ei tee aamu- ja iltapalaa.

Ajoin iso tietä vähän kauemmas levikkeelle. Ei ollut vettä, mutta eipä ollut yhtään nälkäkään, joten en syönyt mitään. Yön haistelin sitä edelleen paskaista koiraa, mutta ihan hyvin sain silti nukuttua. Aamulla heräsin ja hetken ehdin miettiä missä olen ja mitä teen. Sitten muistin eilisen kokeen ja päätös lopettaa tuntui vielä vahvemmalta. Tiedän, että moni on edelleen sitä mieltä, että älä luovuta, yritä vielä sitä ja tätä. Niin kauan kun on elämää, on toivoa, onhan se niinkin. Mutta mä en vaan enää jaksa yrittää ja se on mun oikeus. Siinä sitten itkin päätöstä Sienen haku-uran loppumisesta, se van kaikesta huolimatta tuntuu samalla niin pahalta ja toisaalta niin oikealta. En mä tiedä miksi mun pitää olla niin ehdoton, mutta mikään "no, katsellaan" ei ainakaan sovi mulle yhtään ja se vaan tuntuisi löysältä hirreltä. Mä epäonnistuin, suren sen asian ja sitten se on siinä. Parempi niin, kuin jäädä roikkumaan.

Sienioja todella masensi mua. Miksi maailmassa on asioita, joille ei voi mitään? Miksi mä en pääse jonnekin minne niin kovasti olisin halunnut? Sienioja ja Sienen haku-ura sekoittui toisiinsa ja päätös oli siinä. Tämä oli tässä. Torkuin Sieni kainalossa varmaan jonkun tunnin vielä. Havahtuessani kymmenen maissa siinä sateen ripsiessa tarkistin vielä sääennusteen. Mustaa pilveä ja kaatosadetta koko viikolle. Tämä todella on tässä, mua ei huvita. Jos käyn päiväseltään ilman kamoja Pyhätunturin laella ja ajan sitten pois? Toisaalta - kenelle mun tarvii selittää? Miksi muka pitää jos ei vaan huvita? Mitä sitten, että kaikki pitää mua idioottina, se on hei mun elämä ja nyt en jaksa enää selitellä kellekään mitään. Hittoako missään tunturilla edes näkee kun vaan sataa? Tuli vaan niin vahva tunne siitä, että tämä on nyt tässä. Sienen hakuilut, mun vaellus, saavuttamaton Sienioja. Kaikki. Ajoin kotiin. 1700km viikonlopun aikana vain epäonnistumisten takia. Mahtavin loma hei ikinä!

(Eikä se paska autokaan levinnyt matkalle vaikka menomatkalla pelkäsin ja paluumatkalla toivoin. Sillähän siitä olisi päästy, nythän en tartte sitä enää kun maastolajit loppu tähän. Luultavasti päädyn myymään sen pois, tosin moisesta romusta kukaan ei maksa mitään, mutta eipähän ole enää mun vaivoina.)

Hakutreenejä

Keskiviikkona kentällä tottiksen jälkeen ilmaisutreenit. Kiintorulla kaulassa normisti. Ykkönen vasemmalla kyykyssä oleva näkyvä ukko irtorullalla, ihan vain muistuttamassa mikä oli homman nimi. Kakkonen, kolmonen ja nelonen tyhjät laatikot, vitonen ukko umpparissa (kiinto) ja kutonen taas näkyvä kyykyssä oleva ukko irtorullalla. Sieni pelasi kuin kone, niin kuin aina ennenkin. Vitoslaatikolle sain vielä lähettää kahdesti kun ekalla oli jo tyyliin 10m päästä haistanut ettei siellä ole mitään eikä halunnut mennä. En ole koskaan varsinaisesti opettanut sitä kiertämään laatikoita, mutta nyt vaadin siltä kuitenkin sellaista - ne on aina niitä hienoja hetkiä kun voi olla ylpeä itsestään ohjaajana, eh. Eli ei. Mutta ei se tällaisesta tökeröstä painostamisesta huolimatta ottanut rullaa, vaan pisti korvat siihen "ei nyt kyllä y h t ä ä n huvita mutta mennään sit jos on pakko" -asentoonsa ja kipitti uudestaan laatikolle asti. Vitoselle lähti kanssa vähän nihkeästi mutta haistoi siellä ukon, näppärä laatikon tarkistus ja nopea kiintorullan otto. Kutonenkin meni hyvin, sen pointti oli siis vaan kiintorullailmaisun jälkeen katsoa ottaako rullan heti kun näkee ukon (mitä se ei missään nimessä saa tehdä) vai meneekö tarkistamaan perille asti. Tarkisti, ja sai sieltä irtorullan.

Perjantaina ajettiin kaveri mökille 45km päähän ja pidettiin hakutreenit täysin uudessa metsässä. Kaveri oli etukäteen käynyt merkkaamassa alueen. Keskilinjana toimi mökkitie ja radan pituudeksi oli ihan jollain laitteella mitattu 200m. Vasemmalla puolella oli radan alussa nuorta ohutta koivikkoa ja jonkun verran kaatuneita rankoja maassa, ei kuitenkaan mikään niin paha "pusikko" kuin mitä oli varoiteltu. Etelän ihmisillä taitaa olla vähän eri käsitys puskasta kuin meillä täällä Etelä-Savossa, tämä kaveri siis treenaa normaalisti pk-seudulla. 50m:ssä etukulmassa oli kivenlohkareita ja juoksuhauta! Edempänä metsä muuttui sellaiseksi normi mäntymetsäksi, jossa oli jonkun verran "kumpuja" ja 150m-200m kohdilla vielä lisää juoksuhautoja. Oikealla oli alussa hieman nousevaa mäntymetsää, jossain 100m kohdilla hirveä suolutakko ja loppurata kosteaa, paljon saniaista sisältävää sekametsää. Sää oli painostavan raskas, pilvinen, mutta silti varsin kuuma. Ei juuri tuullut.

Sienen etukäteen sunniteltu treeni muuttui - on tosi vaikea suunnitella ennen kuin on nähnyt alueen. Ykkönen laitettiin vasempaan etukulmaan juoksuhautaan (kiinto, hallintaan otto näytöllä). Sitten oli oikealla sen suon takana jossain 80-100m kohdilla toinen löytö (irto, näytölle hetsausta). Takakulmissa hetsauskot eli molemmista ääntä kun koira oli lähetetty ja suorapalkka. Mä tykkään radan lopussa väsyneelle koiralle tällaisista: nostaa virettä loppua kohti, ja ehdottomasti niin, että koira lähtee "tyhjään" ja vasta sen jo lähdettyä (mielellään tietysti suoraan ja hyvällä ilmeellä) tulee niitä apuja. Tällöin koiran oma aktiivisuus vahvistuu ja hyvästä lähdöstä saa palkaksi ääntä. Jos sen sijaan avut tulisi ensin, koiran vain möllöttäessä keskilinjalla, en usko, että sellainen treeni tuottaisi oikein mitään. Tai vahvistaisi se ehkä sitä suuntaa jos oltaisiin jo lähetysasennossa, mutta tykkään silti että pääasiassa koira lähtee tyhjään ja radiopuhelimella sitten vain tilataan se ääni.

Aloitin vasemmalta, koira haistoi ukon jo keskilinjalle (vaikkei paljoa tuullut!) ja hirmu kyytiä paineli. Ilmaisu ok ja näytöllekin mentiin kovaa, hallinnassa pysyminen ukon noustessa oli taas vähän rumaa ja jouduin kerran toistamaan käskyn. Oikealle lähti kanssa tosi hyvin ja katosi näkyvistä. Viipyi pistolla tosi pitkään, lopulta ohjaajan hermo petti ja huusin "hyvä" mikä on mun mielestä sellaien kevyempi muistutus siitä että olen täälläpäin ja joskus voisi alkaa tulla takaisin keskilinjalle. "Täällä" on se vahvempi paluukäsky. Jälkeen päin kuulin että koira oli ollut tosi lähellä ukkoa, huohotus oli kuulunut, mutta hyvä-huutoon oli reagoinut lähtemällä pois. Vastedes taidan yrittää vain olla hiljaa. Luultavasti usein kun se tulee tyhjältä, huudan "hyvä" kehuakseni tyhjästä, ja koira on varmaan yhdistänyt sen mua kohti tulemiseen. No sitten tuli tyhjä vasemmalle ja uudestaan oikealle. Lähetin sen hyvissä ajoin ennen sitä suokohtaa, muilla koirilla oli ollut tosi vaikeaa edetä sen yli, jopa SM-tason koiralle tuli yhteensä ainakin 5 lähetystä sekä vähän ennen, kohdalta ja suon jälkeen ennen kuin ukko nousi. Sieni viipyi taas aika kauan, ja sitten tuli kuittus rullan otosta. Ohhoh, tekipäs se hienoja laatikoita!

Keskilinjana toimineen hiekkatien molemmilla puolilla oli ojat, ja siinä suokohdassa mistä koira nyt tuli, ojan reunoilla kasvoi varsin rehevää matalaa puskaa. Koiran tullessa hyppyyn rulla putosi sen suusta ja putosi jonnekin sinne kasvillisuuteen. Koira kääntyi takaisin etsimään sitä ja hyppäsi takaisin sinne toiselle puolelle ojaa. Rullaa ei löytynyt, ja sitten koira seisoi siellä ojan toisella puolella etujalat ojan reunalla, takaosa korkeammalla ja katsoi mua silmiin. Hetken tunsin että me ollaan yhtä ja kylmät väreet meni selkää pitkin. Tiedän mitä sä ajattelet ja se on ihan hyvä ratkaisu se. Sieni on koira, joka ei aina ehkä tee "virallisten" sääntöjen mukaan, ja jota ei missään tapauksessa kielletä ja ohjata niin kuin keskivertoharrastaja keskivertopalveluskoiraa kouluttaa. Eihän rullaa saisi ottaa kuin ukolta, mutta nyt minusta oli äärimmäisen hienoa ajattelua ja ongelmanratkaisua ottaa se kiintorulla ja tuoda se, kun irtorulla kerta katosi metriä ennen minua. Hymyilin sille, se toi kiintorullan kuten aina tuo suoraan sivulle, ja olin pakahtua ylpeyteen sanoessani sitten "näytä!". Nyt musta tuntuu, että me puhutaan taas samaa kieltä. Sienen kanssa yhteistyön tekeminen on jotain hyvin erilaista kuin töppösen kanssa. Töppösen paras puoli on jumalaton motivaatio ja "ohjaaja on vain hidaste" -asenne. Sen kanssa harvoin saa tuntea saumatonta tiimityöskentelyä, ja ehkä juuri siksi se tuntuu Sienen kanssa niin hienolta. Parhaimmillaan siltä, että ei ole sinä ja minä, on vain me.

No. Näytölle oli se hetsaus tilattu ja sittenhän ryvin siellä suossa oikein kunnolla. Oikeaan käsivarteen tuli isot naarmut kun revin sen johonkin oksaan. Teki mieli laskea liina käsistä tai ainakin karjaista ukolle että ole nyt jo hiljaa kun mä kuolen tässä kyydissä :D, mutta purin hammasta ja totesin että nyt on roikuttava mukana, voi se kokeessakin mennä näytölle jostain kauheasta paikasta. Sienelle kannattaa olla hetsattuja näyttöjä aina tyyliin yhdessä ilmaisussa vähintään joka neljäs, tai kolmas treeni, niin se kantaa sitten aika kivasti ja vauhti pysyy kovana ilmankin. Sienelle vetäminen on vaan jotenkin niin sellainen asia, mitä kiltit koirat ei tee, ja se kokee sen rangaistuksena kun roikun perässä ja hidastan sen menoa, niin sitä asennetta joutuu ylläpitämään tällä tavalla.

Sitten tuli taas tyhjiä, osa oli aika piikkipistoja ja osaan teki ihan kivat laatikot. Yritin pistottaa koiran menemisten mukaan, se on edelleen tosi vaikeaa. Joskus pitäisi tehdä ihan sellainen treeni, että keskilinjalla olisi yksi katsomassa mun ja koiran toimia ja hän merkkaisi yhdellä värillä ne kohdat mistä lähetän ja toisella ne mistä koira on tullut. Näkisi ainakin tosi rehellisesti kuinka ohjaaja sekoilee ja tekee parhaansa sabotoidakseen koiran suorituksen :p Miten voi olla niin vaikeaa painaa mieleen mistä se just tuli, se vaan unohtuu aina siinä kun laittaa koiran toiselle puolelle ja kääntyy hetkeksi eri suuntaan.

Takakulman hetsaukset oli kiva lopetus, koira lähti kummallekin hyvin ja siitä oli kiva saada sitten ääntä kirittämään menoa. :) Mulla on nyt vähän sellainen olo, että jos se ei ala sitä hookookakkosta tällä kaudella saamaan niin sitten en tiedä enää mitä edes treenaisin. Ehkä tätä lajia ei vaan ole sitten tarkoitettu meille, ja ehkä pitää lopettaa kokonaan ja vaihtaa taas vaikka metsäjälkeen. Oman seuran jälkikokeen talkoissa eilen tuli taas inspis sitäkin lajia kohtaan. Jälki on kuitenkin jotenkin tosi paljon yksinkertaisempaa kuin haku, ja Sienelle voisi tehdä sellaisia treenijälkiä missä olisi jäljen tekijä jäljen päässä palkkana, se olisi tuolle koiralle varmasti suuri motivaattori.

Ei jeesus

Tänään hakutreenit. Tehtiin 9 piston rata, ja tarkoituksella tosi leveät välit sen kummemmin niitä kuitenkaan mittaamatta. Meidän viime syksyn koe oli samassa maastossa, ja meidän rata alkoi vähän myöhemmin kuin koerata, ja yhdeksäs pisto tuli varsin lähelle 300m radan päätepistettä. Siispä meidän rata oli nyt varmaan jotain vähän vajaa 250m.

Sienelle kolme maalimiestä niin, etten tiennyt missä ovat. Irtorullat, eka palkaton, muilla palkat näytöltä. Kiintorulla oli kaulassa normaalisa on-asennossa. Sää oli hyvin seisova, tuuleton ja suht raskas, joka koira joutui tarkentamaan pitkään ennen kuin sai hajun ukosta, ja moni tartti laittaa suoralle pistolle uudelleen kun ekalla ei löytynyt, vaikka varsin lähellä kävi. Mun pitäisi edelleen enemmän osata ottaa sää huomioon...

Sieni teki ensin oikealle tyhjän, lähti vähän huonosti vinoon ja meinasin korjata, mutta koira korjasi itse niin hyväksyin. Vasemmalle lähti paljon reippaammin luotisuoraan ja nosti ukon. Palkattomuus ei koiraa haitannut, vähän se oli sitä mieltä että tarttis kyllä tulla evästä ja hallintaan otto ei ollut mikään kovin kaunis tapahtuma, mutta pääasia että ei missään nimessä ainakaan lässähtänyt. 

Sitten siihen tuli pari tyhjää, vetelin tarkoituksella aika haipakkaa keskilinjalla, kun tän treenin pointti oli ne harvat pistot. Koira teki pääosin ihan ok pistoja sikäli kun peitteisessä maastossa näin. Oltiin jo aika pitkällä ja aloin siinä miettiä, että nyt voisi ruveta hermostumaan kun ei löydy, mutta en rupea, koska ne voi hyvin olla takakulmissa molemmat.

Koira oli oikealla jossain 7. piston kohdilla, kun se viipyi tosi pitkään ja kuvittelin sen tarkentavan. Sitten kuului hau, ja muutama muukin hau. Keskilinjalla joku kysyi, että onko tuo Sieni. Kyllä se oli, vaikka sävy oli aika outo, vähän niin kuin komentaisi jotakin mutta ei ihan sellainen kuitenkaan. Mitä ihmettä siellä tapahtuu?! Maltoin mieleni enkä tehnyt mitään, ja lopulta koira tuli hämmentyneen oloisena tyhjin suin pois. Tässä vaiheessa oli pakko kysyä keskilinjalta että onko siellä ukko. Ei ollut, ysillä on, mutta emme nähneet kuinka lähellä koira oli käynyt. Radioyhteys ysiin, hän ei ollut nähnyt koiraa, mutta oli kuullut haukkumisen kanssa. Pyynnöstäni ysi sitten huhuili piilostaan, että onko siellä joku. En kyllä usko, että koira haukkuisi marjastajalle. Joko se olisi ilmaissut kiintorullalla, tai sitten jos marjastaja esim. seisoisi ja hätistäisi koiraa pois, Sieni ei taatusti alkaisi haukkua vastaukseksi vaan luikkisi surkeana pois. Ja kai nyt jokainen normaalijärkinen ihminen olisi vastannut kun kysytään, että onko siellä joku.

Siinä sitä sitten piti keksiä jotain, niin kysyin onko toisessa takakulmassa joku. Ei ollut, se oli jäänyt noin kutospiston kohdalle, olin siinä kohtaa juuri marssinut aika haipakkaa pitkin keskilinjaa. Joo ei sovi meille näin pitkät välit, ainakaan näin vellovassa säässä, koira ei vain ollut saanut hajua. Oli käynyt edellisellä pistolla n. 20m päässä ukosta, hän oli nähnyt koiran. No, laitoin sitten uudestaan sinne takakulmaan, ja koira ei ollenkaan halunnut lähteä! On se joskus heittäytynyt sellaiseksi siksikin, kun ei vaan huvita, tai omasta mielestään se on käynyt jo ja on kuuma ja kaikkea. Läähätti se nytkin varsin voimakkaasti, mutta silti se oli jotenkin tosi kummallisen oloinen. Menin sitten vaan vähän lähemmäs lähettämään uudestaan, meinasi siinä vähän alkaa hermoa kiristää että mitä ihmettä tämä nyt on. Sitten tuli irtorulla ja näytölle mentiin reippaasti. Siellä koiraa palkatessa ukko kertoi, että koira oli tullessaan pysähtynyt parin metrin päähän tuijottamaan häntä ja seissyt siinä hetken ennen kuin tuli loppuun asti ja otti rullan. WTF? Se ei ole tehnyt niin ikinä, sillä ei koskaan edes missään murkkuiässä ollut mitään tollasia "apua onkse hirviö vai ihminen" -hetkiä!

No, sitten loppupalaverissa keskilinjalla sain kuulla, että toisessa ryhmässä oli taannoin samassa paikassa hakutreenien vuoroa odotellessa nähty mäyrä alle 10m päässä. Se oli kävellyt siihen paikallaan seisovaa koirakkoa kohti ihan muina mäyrinä eikä pelännyt lainkaan. Jotain sellaista sen on täytynyt olla nytkin, sen takia koira ei halunnut mennä uudestaan ja sen takia se oli toljottanut sitä ukkoa, että ootko sä nyt se ihme otus vai ihminen. Luulen, että Sienelle tollanen tilanne on ristiriitoja täynnä, se tietää että mitään ei jahdata mutta mieli tekisi kuitenkin. Lisäksi mäyrä varmaan käyttäytyy jotenkin kummallisesti, minkä takia koira oli ruvennut haukkumaan sille, se haukku oli juuri sellaista vähän epävarmaa. Ja koska Sieni päätti poistua paikalta, se ei halunnut mennä sinne enää uudestaan, sekin on sille hyvin tyypillistä väistää tilannetta jota se ei ymmärrä. Onneksi siellä oli ukko, jotta sain koiran saateltua sinne ja se sai palkkansa! Parempi niin kuin jos se olisi ollut tyhjä ja ukko toisella puolella.

Mutta, eh, kaikkea sitä todella voi tapahtua. Positiivista on se, että ainakaan koira ei koskenut kertaakaan kiintorullaan koko treenin aikana. Edes mäyrällä. Jäin nimittäin ihan miettimään, että jos se olisi ratkaissut mäyrätilanteen tuomalla kiintorullan, olisko mun pitänyt hyväksyä se ilmaisu...? :p

 ***

Pönen kanssa on tehty peltojälkeä. Pöne lähtee huomenna mudien haku- ja peltojälkileirille ja piti saada vähän treeniä taas alle, jotta voin kertoa missä mennään. No, selitys on hyvin lyhyt: koiralla on edelleen kaikesta huolimatta jumalaton motivaatio, ei muuta. Mitään se ei osaa ja koko touhu on täysin kaoottista. Mielenkiinnolla siis menemme kuulemaan, miten kouluttaja muotoilee nätisti "unohda koko laji" ...

***

Otsikon mukaisesti mun koiraharrastus on tällä hetkellä jotenkin sellaisessa "ei jeesus" -tilassa. Mikään ei ole niin varmaa kuin se, että mikään ei ole varmaa. Silmät kiinni, kypärä päähän ja sitten niinku vaan mennään.

Treeniviikonloppu

Perinteinen holskuporukan treeniviikonloppu pidettiin vaihteeksi meidän mökillä. Paikalle pääsi viime hetken perumisten takia vain kaksi koirakkoa minun lisäksi, mutta ei se mitään, saatiin silti ihan hyvin treenattua ja oli aivan huikean hauskaakin, kuten aina! Ohjelmistossa oli hakua, metsäjälkeä, vepeä ja rallya, lisäksi tietenkin hyvää ruokaa riittävästi :D !

Leirinavajaiskakku on tärkeä asia!

Perjantaina leiriydyttiin ja tehtiin suunnitelmia. Ehdittiin me myös treenata vähän: vepeä ja pihahommia (=tottis ym), pönelle rallyn edestä puolenvaihtoa ym. Pönen häiriönä oli toinen koira kevythäkissä pihalla ihan vieressä, mutta ei se siitä häiriintynyt, liekö edes huomannut. Sieni teki pari vientiä kuivalla maalla, yritettiin myös häiriköitä (houkutella kupilla) mutta ei mennyt lainkaan lankaan. Vedessä otettiin ensin ihan normaalit veneestä hyppy ja veneen haku. Sitten Sieni teki vielä veneestä veneeseen viennin joka meni tosi hienosti.

Lauantai alkoi haulla. Sienen eka kierros kuuden piston rata, kerrankin ihan oikeasti ylisyviä eli varmaan sen 60m ainakin radan alussa. Keskilinja teki mutkan 4. piston jälkeen ja se on niin hankala hahmottaa, että tallaus ei ehkä mennyt ihan samassa kulmassa. Kakkonen vasemmalla oli hakkuuaukion reunassa miestä korkeampi io kuivahtanut kasa niitä oksia ym puista karsittua tavaraa. Nelonen samalla puolella oli aukiolla siinä rajalla, mistä metsä alkoi, vielä aukion puolella. Kutonen oli metsässä aukion ratana. Oikealla puolella parittomat pistot alkoi kolmosen jälkeen vähän laskea pienen rinteen taakse. Sienellä oli kiintorulla kiristettynä kaulassa, kaikilla suorapalkat enkä mennyt hakemaan, vaan koira sai juosta. Ykköselle tuli kaksi lähetystä, kaarsi aluetta niin paljon eteenpäin että otin pois ja laitoin uudestaan. Vitoselle tuli kolme lähetystä, koira ei vain saanut hajua eikä uponnut kunnolla oikeaan kohtaan. Sää oli tosi painostava, raskas ja tuuleton. Juoksemisesta huolimatta koira ei lainkaan ollut hätäinen (jos en hae sitä, sillä jää helposti se juoksumoodi päälle ja saattaa liueta loppupään ukoilta kesken palkkauksen, koska kiire etsiä lisää), vaan oli ukoilla tosi rauhassa ja kauniisti. Noin muuten aivan mahtava vire ja kaikki vaan tuntui niin helpolta ja hyvältä. Siltä, että me tehdään yhteistyötä. Se ei mitään kiintorullan härkkimisiä miettinyt missään vaiheessa.

Mitä luksusta!

Sä oot niin hienoin.

Pöne sai kanssa tehdä etukulmat äänillä ("töppöneeeeeeeeen!") ja se oli hyvin mielissään. Edes risukasassa ollut kakkonen ei ollut lainkaan jännittävä pönestä.

Toinen kierros oli kaksi irtorullailmaisua vain n. 30m matkoilla. Kiintorulla kiristettynä kaulassa. Eka maalimies oli vaan kuusen alla piilossa. Koira tuli toiselta puolelta kuin missä irtorulla oli ollut, ja maalimies ei ollut kokemattomuuttaan tiennyt että rulla kannattaa sitten siirtää koiran puolelle, että se huomaa sen. Ukko oli vain aivan passiivinen kuten oli neuvottu, eikä edes katsonut koiraan. No Sienikin on joskus opetettu kiertämään ukot rullaa ottaessaan, mutta se on kyllä kadonnut ohjelmistosta. Koira ei siis nähnyt irtorullaa ja se alkoi sitten äheltää sitä kiintorullaa suuhunsa. Aikansa se sen kanssa taisteli ennen kuin jotenkin onnistui saamaan sen! Minä katsoin keskilinjalta ja mietin mitä tässä pitäisi tehdä, jos olisi ollut puhelimet, olisin varmaan sanonut siihen, että maalimies anna koiralle irtorulla. Nyt en viitsinyt ruveta huutamaan niin seurasin sitten vain koiran puuhia. Se toi kiintorullan mulle, joten keräsin pokkani ja laitoin koiran näytölle. Koirahan teki kaiken aivan oikein, ei ole sen vika, että mahdottomasta tuli mahdollinen - en vieläkään ymmärrä miten se saattoi saada sen rullan otettua suuhunsa, ihme kumileuka! :D

Toinen ukko oli tyhjän umpparin takana niin, että umppari oli jossain 20m syvällä ja ukko siitä vain joitakin metrejä taaempana. Koira kaarsi umpparin kohdalla selvästi ohi jotenkin vaikean näköisenä ja se näytti siis ihan siltä, että väistää piiloa. Ei olisi ihme sen mun taannoisen karjumisen jälkeen. Alkoi kovasti vippaamaan (vippaaminen = häntä heiluttaa koko koiraa) kun haistoi ukon umpparin takana. Irtorullan tuonti ja näytölle meno ok.

Käytiin syömässä ja sitten jälkihommia. Pöne ajoi jonkun vajaan 500m jäljen, joka oli kolme tuntia vanha. Kaksi keppiä, ihan lopussa jälki tuli hiekkatien yli ja vika keppi oli pari metriä sen jälkeen. Me oltiin ainakin ajettu pois ja takaisin siitä tieltä jäljen yli, luultavasti joku muukin oli kulkenut siinä kolmen tunnin muhimisen aikana. Pönellä olikin sitten tielle tullessa tosi vaikeaa, mutta sinnikkäästi se työsti ongelmaa ja lopulta ratkoi sen. On se vaan sellainen kaikkien alojen asiantuntija <3

Seuraavaksi vuorossa oli jälleen pihajuttuja ja vepeä. Kuivan maan hommista pöne taisi taas tehdä vähän rallya, lähinnä puolenvaihtoa edestä, peruutusta ja kukkaiskäännöksiä, varsinkin niitä mestariluokan uusia puolenvaihtokäännöksiä. Sieni kuivaharjoitteli vepen jonkun ylemmän luokan liikettä, missä koira hyppää veneestä ja ottaa sen saman veneen köydestä kyseisen veneen hinaukseensa vieden sen rantaan. Eka yritys meni nauramiseksi mutta sitten lamppu syttyi kyllä!

"Kyytiin"

"Istu"

"Köysi!"

Avustajan mielipide :D :D

Vedessä tehtiin avoimen luokan "vieraan esineen vienti". Sieni sai viedä lasten pelastusliivit ensin kuivalla maalla, ei ongelmaa. Sitten sen piti viedä ne laiturilta hypäten ja sekös vaikeaksi osoittautui! Koira ei voinut ponnistaa koska liivit oli tiellä. Siinä sitä tehtiin aika monta yritystä, ja muut jo sanoi että pitäisikö sitä jotenkin helpottaa. Mä tiesin, että se tietää mitä "vie!" tarkoittaa, ja koska se pystyy kantamaan niitä liivejä maalla, se nyt vaan saa luvan hypätä ja tehdä mitä pyydetään. Laitoin sen vaan aina uudestaan yrittämään. Kun älysin viedä koiran ihan laiturin reunalle niin, että sen ei tarttenut kävellä vaan se saattoi suoraan hypätä, se lähti. Vienti meni hyvin, ei se kesken kaiken enää sylje esinettä.

Tulossa!

Palkan kanssa maihin

Sitten tehtiin sellainen koe, että minä olin kumiveneessä lähempänä rantaa, koira ja soutaja isossa veneessä kauempana. Kutsuin koiran hyppäämään veneestä ja hakemaan mun veneen köyden, mistä sen piti viedä mut rantaan. Rannassa oleva avustaja vielä auttoi koiraa sinne, mun "rantaan" -käsky ei riitä. No ei siitä muutenkaan meinannut tulla muuta kuin naurua, mutta saatiin me se jotenkin lopulta onnistumaan :D Sitten vaihdettiin vielä osia oikeampaan asetelmaan: minä olin rannassa. Pikkuveneen soutajan täytyy näyttää köyttä koiralle aika selvästi niin sitten onnistui.

Mitähän tästä tulee :D

Tulee tulee!

Vaikeista hommista (veneen haku) saa parempaa palkkaa

Illalla saunaa, ruokaa ja juttelua yön pikkutunneille saakka. Sieni ja Sindi sai vähän aikaa juosta keskenään, ja Sieni oli meidän kanssa, tapansa mukaan, saunassa. Sitten laitettiin koirat nukkumaan ja ihan hyvin ne rauhoittuikin vaikka me vielä istuttiin ulkona.

Sunnuntaina taas ensin hakuilemaan. Sienelle neljä pistoa. Nyt otin vahingosta viisastuneena kiintorullan kokonaan pois. Teemana ne umpparit, kun tuntui, että nyt ehkä olisi joku ongelma mitä voisi ratkoa. Siispä ykkösellä tyhjä umppari n. 20 metrissä, ukko pari metriä sen takana. Kakkosella ukko umpparissa n. 40 metrissä. Kolmosella tyhjä laatikko 30 metrissä ja ukko 50m:ssä. Nelosella ei hämypiiloja ja vain ukko 50m:ssä. Kaikilla irtorullailmaisu.

No, ei väistänyt laatikoita, ei miettinyt mitään kiintorullan härkkimisiä, ei kerta kaikkiaan mitään ongelmaa missään kohdassa. Se pelitti kuin kone. Se oli tosi väsynyt, autosta haettaessa yleensä hyppii ja vinkuu kun on niin ihanaa kun on Sienen vuoro. Nyt ei jaksanut hyppiä, niin se kävi hetkeksi kierimään selälleen siihen keskelle hiekkatietä <3 Väsymyksestä huolimatta se teki ihan kivalla vauhdilla eikä ollut mitenkään yhtään nihkeä. Höh, mä en nyt todella tiedä onko meillä joku ongelma vai ei, ja pitääkö mun nyt jotenkin erikoisesti treenata vai ei. Löisin varmaan ensi treenissä sen kiintorullan jo normaalisti kaulaan (ottaisin toki silti vain suorapalkkaa ja irtorullia ainakin pari treeniä vielä), mutta jotenkin tuntuu että valeilmaisuongelma ei voi olla "näin vähällä" hoidettu?!

Pyörtykse pallo suussa?

Ei nyt sentään, mutta väsynyt ja onnellinen!

Toisen koiran vuorolla hiekkatieltä ajoi joku jumalattoman suuri mönkkäri, ja sillä oli joku hirvikoira tms vapaana. Koira kun huomasi meidät n. 30m syvällä metsässä, se lähti tulemaan kohti, jolloin meidän vuorossa ollut, juuri radalta pois tullut ja kytkettynä jo ollut koira alkoi haukkumaan sille. Tällöin mönkkärin kuski tajusi vissiin vasta että meilläkin on koira siellä, ja alkoi huutaa omallensa, joka ei korvaansa lotkauttanut, tuli vain kohti. Yksi meistä lähti juoksemaan sitä vastaan ja karjui "ei, pois", jolloin koira pysähtyi katsomaan hölmistyneenä. Tässä vaiheessa ihmeen hiljaa ollut pöne alkoi tietenkin myös huutaa kuin hyeena mun autosta, jolloin hirvikoira kääntyi vuorostaan katsomaan sinne. Mä jo ehdin ajatella, että pöne tulee varmaan kaltereista läpi, jos vieras koira menee tunkemaan naamansa mun autoon... sitten se ukko tajusi kaasuttaa sillä laitteellansa ja koira lähti hetken tuumimisen jälkeen sen perään. Mietittiin, että ne tulee varmaan jossain vaiheessa sitten takaisin, ja päätin että pönen ei tartte tehdä tänään mitään, en uskalla ottaa sitä autosta ulos. Se, että haun tekeminen olisi siitä kiva, painoi tosi paljon vähemmän kuin se, että jos sen vuorolla tulisi tollanen tilanne, koira olisi taas seuraavat x kuukautta tosi kiepeillä ohituksissa. Se palautuu noista todella huonosti.

Jälkeä teki vain yksi koira.

Mökillä vähän vielä pihajuttuja ja vepeä: Sieni teki ensin samanlaisen pelastusliivien laiturilta viennin kuin eilenkin. Annoin liivit suuhun, sanoin "vie" ja koira juoksi laiturin päähän, hyppäsi ja vei, aivan kuten olisi miljoona kertaa aiemmin vienyt. Vaikka eilen se vielä oli ihan varma, että ei pysty. Tällainen se juuri on <3 Kun sen saa ymmärtämään mitä halutaan, asia on sillä selvä. Se ei ole erityisen älykäs siinä mielessä, että se esim. yhdistelee tai ketjuttaa asioita paljon hitaammin kuin pöne, mutta sitten se on toisaalta aivan tosi luotettava ja kun se jotain oppii, se tekee sitä kuin juna.

Lopuksi vielä yhteishyppy, minä soudin, yksi piti koiria veneessä ja toinen oli rannassa kutsumassa. Sindi hyppäsi ensin ja Sieni perään. Siihen oli mukavaa lopettaa, tytöt sai jäädä sitten suoraan vielä rallaamaan pihaan ja vauhtiahan niillä riitti!

Oli aivan huikea viikonloppu, samanhenkisten ihmisten kanssa on niin kivaa treenata. Tämä intensiivinen setti tuli meille haun kannalta tosi hyvään saumaan, ja uskon että vepekin edistyi roppakaupalla! Pöneä meinasin aiemmin jättää kokonaan kotiin, mutta se ei sitten onnistunutkaan ja se oli otettava mukaan. Murehdin, että sillä on varmaan tosi raskasta katsella kun meidän pihassa on jotain vieraita koiria ja voisko ne niinku painua helvettiin, mutta ehei. Pöne oli varsin lunki ja sen mielestä oli lähinnä kivaa kun oli vieraiden narttujen pissoja nuuhkittavana... Sagan (7kk) kanssa sitä olisi voinut kokeilla, mutta totesin että pahimmassa tapauksessa pöne joko inhoaa sitä muuten vaan tai sitten sekoaa ja itkee ja haluaa vaan nylkyttää. Parhaassa tapauksessa pöne ei olisi lainkaan kiinnostunut, eihän se enää ole vuosiin vieraiden aikuisten koirien kanssa leikkinyt. Ei sitten oikein tuntunut järkevältä. Jos pöne menisi nylkytysmoodiin, se sitten piippaisi koko viikonlopun. Sindi sai leikkiä Sienen kanssa, se on niin raju että pönen selkä ei ehkä olisi tykännyt hyvää, ja toisaalta Sindi olisi varmasti räjähtänyt jos pöne olisi mennyt nylkyttämään sitä, jolloin pöne olisi räjähtänyt takaisin ja se siitä kivasta leikkimisestä. Pöne sai aika vähän tehdä mitään muihin verrattuna, mutta ihan onnelliselta se vaikutti ja piti molempina aamuina pyyhkärit mun mahalla <3 Se on onnellisen pönen merkki se.

Korjaussarjaa

Taivas että voi olla ihmisellä paha mieli. Toisaalta olen ylpeä itsestäni: Sieni on se koira, joka opetti mulle, että koira ei tee virheitä, ihminen tekee. Siis totta kai kirjaimellisesti ottaen se oli koira, joka sen rullan virheellisesti otti suuhunsa, minä en sitä sille laittanut, ja sillä tavalla se siis teki "väärin". Koira ei kuitenkaan missään tapauksessa ymmärrä tehneensä "väärin", se tekee niin kuin sille on opetettu. Jostain syystä se luuli, että siinä tilanteessa kuuluu ottaa rulla. Syitä miksi se luulee niin, voi toki olla lukemattomia: koira uskoo että rulla on ratkaisu ohjaajalta tulevaan paineeseen, koira ei ole täysin ymmärtänyt mistä se kuuluu ottaa ja mistä ei kuulu, jne.

Jos vastaavaa olisi tapahtunut joitakin vuosia sitten töppösen kanssa, olisin heti tapahtuneen jälkeen ollut vihainen koiralle ja syyttänyt sitä myöhemminkin. Nyt olen aivan vakuuttunut, että Sieni ei valeilmaise paineen takia, eikä se tuo rullaa miellyttääkseen mua (ei sitä ole koskaan palkattu tai kehuttu siitä, niin miksi toisi?). Se jotenkin onnistui ymmärtämään sen Kompan treenin niin, että haluan että se ilmaisee myös tyhjää. Minun järjestämän treenin. Minä epäonnistuin ja vahingossa sain koiran käännettyä tällaiseen moodiin. Huikeaa on oppimisen tehokkuus. Vuosienkin jälkeen koira todella vahvasti eläytyy joka treeniin ja oppii niistä. Vuosien työ saatiin yhdellä väärin suunnitellulla treenillä pyyhittyä sekaisin. Kaiken tämän jälkeen olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että miten kukaan voisi hyvillä mielin kieltää koiraa kesken treenin, ja toivoa että se yhdistää sen oikeaan asiaan, eikä johonkin väärään? Samasta syystä sunnuntai-illan "mökkikylätreeni" säätöineen oli vika kerta kun ikinä, ikinä missään korotan sille ääntä rullan otosta. En halua, että se saa tehdä valeita edes niin pitkälle, että tuo rullan mulle asti, mutta en myöskään enää ikinä aio karjua sille, että noin ei tehdä, sylje se heti pois suustasi. Täytyy olla jokin muu ratkaisu. Rullaa tuodessaan se kuvittelee, että tekee niin kuin haluan, ja karjumalla kuin hinaaja saan meidän välille vain silkkaa epäluottamusta ja suuren konfliktin. Koira ei ymmärrä minua. Mitä muuta voisi tapahtua, kuin koiran meneminen epävarmaksi? Herkän ja kiltin koiran kohdalla äärimmäisen epävarmaksi. Vietikäs ja henkisesti vahva koira varmaan voidaan onnistuneesti ajaa tilapäisesti sellaiseen tilaan, ja se pääsee siitä yli kun palkataan oikeasta toiminnasta. Minusta se ei silti ole sellainen tapa miten haluaisin kouluttaa omaa koiraani, ja toisekseen Sieni ei ole sellainen koira, jolle tuollaista voisi tehdä.

Haluan, että meidän haku näyttää tältä. (c) Veera Rahikainen

Selvyyden vuoksi: Kompan treeniksi kutsumani treeni on toisille esitelty aivan muiden kouluttajien toimesta eri leireillä. En syytä Komppaa, tietenkään :) Ja tässä tullaan taas siihen, että ohjaaja on aina itse vastuussa omasta koirastaan ja viime kädessä hyväksyy, tai jättää hyväksymättä, kouluttajan ehdottamat harjoitukset. Syytän tässä vain ja ainoastaan itseäni. Tai ehkä se oli vain onneton vahinko, ja Sieni kuuluu siihen pieneen osaan koiria, jotka ajattelee vähän eri tavalla kuin moni muu. Ei mulla käynyt mielessäkään, että näin voisi käydä. Olkoon tämäkin nyt taas muistutus ennakkosuunnitelman tärkeydestä: koira oppii joka kerta, joten mieti etukäteen huolella mitä haluat kyseisessä treenillä opettaa ja vastaako suunniteltu harjoitus tarkoitustaan.

Maanantaina tehtiin kotisohvalla irtorullailmaisua ilman mitään muita välineitä, kuin itse irtorulla. Sieni tykitti matot ruttuun. En tiedä, onko ainakaan kotona tehdyillä ilmaisutreeneillä mitään merkitystä kokonaisuuden kannalta, mutta tuntuu hyvältä tehdä jotakin ongelman ratkaisemiseksi. Lisäksi mä uskon, että kyse on pitkälti sekaisin menemisestä ja itsetunnon palauttamisesta. Uskon, että paras ratkaisu asiaan on nyt palata vähäksi aikaa niin helppoihin treeneihin, että koira ei voi mokata. Vähän niin kuin liikkeestä istuminen: jos se on kentällä seuruukaavion jälkeen vaikeaa, uskon, että ylipäänsä istumisen vahvistaminen kaikissa mahdollisissa tilanteissa kotona, lenkillä ja kylässä auttaa asiaa. Kyse on mielentilasta: sinä osaat tämän, se sujuu hienosti.

Tiistaina kaverin kanssa lenkillä, ja hänen kanssaan parkkipaikalla irtorullailmaisua. Tässä koiralla oli kaikki asiaankuuluvat vermeet (kiintorulla kiristettynä niin, ettei sitä sa otettua) ja tilanne oli muutenkin vähän aidompi. Sienestä ilmaisuketju on kauhean hauska ketju ja se tykitti menemään. Kiintorullalle ei suonut ajatustakaan.

Torstaina oli hakutreenit. Oli ongelmia suunnitella Sienelle treeni. Halusin jotain helppoa ja kivaa, jotain mikä onnistuisi varmasti ja palauttaisi koiran raiteilleen. Helppoa ja kivaa olisi esim. norjalainen sekametsä neljällä ukolla, mutta se olisi jo "liian" helppoa ja jotenkin en nähnyt sellaista hyödylliseksi. Halusin valmiit ukot ilman apuja, alkuun suorapalkkaa vahvistamaan "etene 50m niin löydät ukon (äläkä mieti mitään rullia vielä mennessäsi)" -ajatusta, sitten pari irtorullailmaisua, tyhjiä mistä palkkaisisin itse kunnolla ja riittävästi toistoja. Toistojen myötä suurin alkuinnostus on juostu ja koira on hieman väsynyt, mikä ehkä lisää virheen todennäköisyyttä. Tarkoitan tällä kaikella sitä, että neljän ukon sekametsällä koira vain ryntäilisi kaasu pohjassa sinne sun tänne ajattelematta mitään. Monimutkaisemmalla, eri osia sisältävällä, pitemmällä treenillä se joutuisi ajattelemaan. Toisaalta arvoin kuitenkin sitä, pitäisikö ihan ekana tehdä oikeasti se helppo ja kiva treeni (tyyliin etukulmat valmiilla ukoilla ja superpalkoilla) ja seuraavana vasta tällainen ajattelujuttu.

Koska koira ei kokeessakaan vaikuttanut mitenkään hirveän epävarmalta ja täysin maansa myyneeltä, päätin että ei se tartte mitään baby-treeniä. Suunnitelma muuttui silti vielä tuntia ennen treenejä ja oli lopulta seuraavanlainen:

1: suorapalkka
2: suorapalkka
3: suorapalkka
4: suorapalkka, hain koiran, sisääntulo
5: tyhjä
6: ääntä kun koira lähtenyt, suorapalkka, hain koiran, sisääntulo (karkasi kolmesti mun perään)
7: irtorulla, näytölle hetsaus
8: irtorulla, näytölle hetsaus
9: puolipako (mm 25 metrissä piilossa ja pinkaisee kirkuen karkuun kun olen lähettänyt koiran), suorapalkka
10: sama

Sekavaa? No joo, kyllä keskilinja sanoi "huh" kun näytin karttani, mutta ne on tottuneet ja toi on Sienelle ihan normaali treeni.

Ykköselle lähti vinoon suoraan kohti kolmosta, joten kutsuin takaisin ja uusin. Ei meinannutkaan hamuta kiintorullaa kaulasta, se oli kiristettynä. Neloselle asti pelkkää juoksemista, hätäinen ukoilla ja keskilinjalle tullessa jarrutus meni joka kerta pitkäksi. Sieni on kuuliainen koira ja se kyllä tietää yliheiton ja hallintaan tulon eron, mutta nyt ei oikein olisi malttanut. Oli yrittänyt varastaa palkkapurkista ruokaa ja muutenkin vire oli katossa. Tyhjän teki samalla vauhdilla ja ihan kivan muotoisen piston, palkkasin itse, ei olisi oikein edes malttanut syödä kun oli kiire jatkaa (!). Kutoselle ok, oli rinteen päällä. Hain koiran ja olisin jättänyt sen johonkin 25m kohdalle, mutta se karkasi perään. Jätin uudestaan 15m päähän, karkasi taas, kolmannella kerralla pysyi. Huh miten tuhmaa. Siitä yliheitto seiskalle. Irtorulla putosi aika lähellä mua, nosti itsenäisesti. Näytölle jumalatonta kyytiä jo ennen kuin ukko antoi ääntä, ja sitten sitä vasta mentiinkin. Maahan meni kuitenkin tosi korrektisti.

Kasi oli kanssa ison rinteen päällä, sinne lähti ihan hyvin vielä vaikka oli selvästi väsynyt, lisäksi sen vire laskee ilmaisutilanteissa verrattuna suorapalkkoihin. Kiersi pahimman kalliokohdan kuten kaikki muutkin koirat teki, silti korjasi linjan suoraksi ja löysi ukon. Irtorulla putosi tässäkin suht lähellä minua, nosti itsenäisesti. Näytölle tuli tässä ääntä vähän kuuluvammin ja multa oli mennä jalat alta kun me vähän niinkun lennettiin sinne sitä rinnettä! Ysi ja kymppi oli kivat viimeiset, kympillä oli isompi rasia missä kissanruokaa. Koiralla on samanlaiset rasiat vepessä ja siellä se palkataan veneestä käsin niin, että saa purkin jonka tuo mulle rantaan avattavaksi. Keskiviikkona oltiin juuri oltu vepessä, joten ehkä jäi sieltä päälle. Oli kympillä napannut purkin ukon kädestä ennen kuin se oli ehtinyt avata sitä koiralle :D

Se meni siis paremmin kuin hyvin. Koira ei ollut yhtään sen oloinen, että se olisi sekoillut omiaan rullan kanssa. Se tuntui siltä kuin aina ennen ja oli jopa ehkä poikkeuksellisen liekeissä. Jos en olisi ollut paikalla kokeessa itse näkemässä, voisi tämän jälkeen olla tosi vaikeaa uskoa tapahtunutta todeksi. Nyt unohdan koko asian ja treenaan suorapalkoilla ja irtorullilla muutaman treenin niin, että kiintorulla on kiristettynä. Sitten vähän tyhjiä piiloja ja umpparissa olevia ukkoja ja sitten kiintorulla taas tarjolle. Katsotaan, kuinka meidän käy.

***

Rupesin ihan miettimään viime postauksen kommenteissa ollutta "jatkuva palkkaaminen kylläännyttää koiraa" -ajatusta. Tottiksessahan se on ihan totta, ja miksei olisi haussakin. Mun on ollut muutenkin vaikeaa miettiä, miten treenaan Sienen kanssa pitempää rataa, ja nyt pitää pohtia tätä ihan tosissaan. Jossain määrin arastelen niitä tyhjiä ja pelkään että into lopahtaa, jos niitä on liikaa. En myöskään oikein ole varma paljonko niistä kannattaa palkata itse ja paljonko olla palkkaamatta. Asia on varmasti koirakohtainen.

Toinen juttu, mitä olen jo aiemmin tiedostanut ja nyt se vielä selvästi vahvistui: koirani mielestä ilmaisu on tosi paljon tyhmempää kuin suorapalkka. Suorapalkalta jatkamaan lähtiessä se on innokkaampi kuin ilmaisun jälkeen. Miksi?