Ampumisongelman juurilla

Mindfulness-kurssin jälkeen olen miettinyt meidän ampumisongelmaa, ja tänään oli aika tehdä eräänlainen eläinkoe. Olin ajatellut ottaa koiran autosta ja seistä auton vieressä "täydentämässä namivarastoja" niin kuin normaalistikin teen tauon aikana, mutta nyt en toki tekisi mitään. Lähinnä siis sellaista hengailua vaan. Ampuja oli alkuun kentän päässä, missä hänen oli käsketty aloittaa ampumaan kun olen koiran kanssa asemissa, ampua, laskea pyssykäsi alas, kävellä rauhallisesti 5-6 askelta lähemmäs, nostaa käsi, ampua, siirtyä taas lähemmäs jne. Paukkujen väliksi tuli täten joku kymmenkunta sekuntia. Ampuja ampuisi pyssyn tyhjäksi (8 paukkua) tai lopettaisi kun nostan oman käden ylös. Olin ajatellut vain tarkkailla koiraa ja sen tekemisiä, mahdollisesti palkata sitä välillä namein jos tekee jotain palkkaamisen arvoista, ja lopuksi ottaa sen seuraamaan lyhyen pätkän josta iso purkki hevosen lihaa.

Alku meni aika lailla kuten odotin: koira alkoi haukkua mulle ja komentaa aloittamaan. Palkkailin niitä räkäisimpiä haukahduksia. Ekaan paukkuun reagoi säpsähtämällä, se siis yllättyi siitä, vaikka edelliselle koiralle oli ammuttu ja olihan sen täytynyt kuulla se autoon. Sen jälkeen reagointi pieneni ja muistaakseni vikalla pamauksella koira ei häiriintynyt lainkaan, kun ampu sattui kesken haukun. Tässä vaiheessa pyysin ampujaa lopettamaan, en ollut pystynyt laskemaan montako oli tullut, mutta tuskin kahdeksaa ihan kuitenkaan, ehkä 6-7. Joka tapauksessa jos koiraa olisi katsonut vain tämän setin, niin kukaan tuskin olisi uskonut, että meillä on mitään laukausongemaa, ne sen isoimmatkin reaktiot oli sellaisia korvien luimuun vetämisiä, ei mitään suurempia. Se myös jatkoi aina toimintaa itse.

Kun pyysin koiran seuraamaan, tapahtui iso muutos. Sitä alkoi ahdistaa, se meni selvästi litteäksi ja luimuun. Tämä nyt viimeistään vahvisti mulle sen, että ampumisongelma on tekemällä tehty. Minä ihan itse olen sen tehnyt. Jee, että voikin olla varsinainen voittajaolo... no siinä sitten tsemppasin ja kehuin ja yritin saada sen vapautumaan. Se siis kyllä laahusti mukana koko ajan, mutta ilme oli kauhea. Kaveri sanoi, että se kivasti reagoi kuitenkin tsemppaamiseen ja heti kun korvat nousi ja koira näytti suht normaalilta, palkkasin sen ja se oli siinä.

Nyt on sitten vaan taas ajatukset sekaisin, en tiedä yhtään mitä tässä kannattaisi tehdä. Koska olen osannut opettaa sen ahdistumaan niistä paukuista, voin varmaan opettaa sen myös ilahtumaan niistä, mutta miten? Tai siis suuri ero on nyt jo siinä, jatkaako niin, että koira on aktiivinen ampumisen aikana (kosketuskeppi, tehdään jotain vaan ja ampuja ampuu kun ampuu?), vai lähestyäkö sillä tyylillä, että ampumista kuuluu ja sen jälkeen ruvetaan hommiin, vähän niinkuin tänään tehtiin? Jollekin "normaalille" koiralle mä tekisin varmaan ihan sillä perinteisellä ampu = lelu lentää, mutta Sienelle se ei ole toiminut. Ja kun niistä paukuista seuraamisen tai muun tekemisen yhteydessä on tullut niin iso juttu, niin tuntuisi että toimivanta voisi olla istua kentällä kuuntelemassa niitä ja antaa koiran nyt oppia, että ne ei ole todellakaan yhtään mikään juttu. Niistä ei tule palkkaa enkä odota sen tekevän mitään niiden aikana, mutta jos tekee (haukkuu mulle), niin siitä palkataan tai jopa aktivoidutaan hommiin. Tai onhan sitten aina myös se vaihtoehto, että luovutan ja antaa olla.... 

Meillä oli tänään hakutreenit lumikuoppateemalla, Sieni teki kaksi toistoa irtorullailmaisulla ja oli oikein hieno. Yllä oleva vituilleen tarkentunut kuva on juuri sopivan tärähtänyt kuvaamaan tällaista toimintaa - kaivaa nyt ensin hiki päässä jotain monttuja ja sitten maata niissä palelemassa valkoisen lakanan alla! :D Mutta oli selvästi erilainen nenänkäyttöharoitus ja hajujen tarkentaminen oli paljon normaalia vaikeampaa. Olihan se myös hyvä rullantuontitreeni, ihan erilaista pitää rullaa umpihangessa kuin normi metsässä.

Alkuviikosta juttelin yhden kokeneen, tuomarikoulutuksessa olevan ihmisen kanssa, joka kyseli mun tavoitteista. Hän on nähnyt Sienen toisen koetottiksen (hakukoe) ja koiraa aina pari kertaa vuodessa maastoissa. "Jos vaan saat sen tottiksen kulkemaan edes jotenkin, teillä on tie auki vaikka minne asti". En tiedä, tuntuiko kommentti hyvältä vai surulliselta. Jos kyse olisi asiasta, johon treeni auttaisi, minä kyllä olisin valmis panostamaan ja treenaamaan yötä päivää. Mutta mistä sen voi tietää? Olenhan mä jo aiemmin miettinyt, että ehkä me vaan ollaan nyt siellä rajalla, mihin koiran ominaisuudet ja mun osaaminen yhdessä on riittänyt. Silloin ei mikään treeni enää tuo parannusta. Toisaalta en voi ymmärtää, miksi se rallykokeissa on ollut ihan eri moodilla kuin koetottiksissa. Jännitänhän mä sielläkin. Voiko mun kehumisella olla niin suuri merkitys? Onko se se ampuminen mitä me molemmat pelätään?

***

Illan pimeydessä käytiin tämän kauden ekassa (ja vikassa) pulkkamäessä. Onhan ne aiempinakin vuosina lietsoneet itsensä aika sfääreihin siitä, mutta nyt oli kyllä sellainen meno, että ensi kerralla jäävät kotiin. Sieni puri mua kyynärpäähän niin että tärähti ja piti maata hetki pulkassa, että tähdenlennot silmissä hieman hälvenee. Ei siinä ole kuin ihan minimaalinen reikä, mutta osui just johonkin hermoon sitten vissiin. Polvista ne napsi kumpikin ja mustelmia luvassa sinnekin. Ihan sama miten siellä karjuu, Sienikin vaan räkyttää. Kun pulkka pysähtyy, sittenhän ne vielä kivasti meinaa käydä toistensa päälle. Aiemmin tämä siis on ollut ihan hallittavissa kuitenkin, ja musta on ollut vaan hauskaa kun Sienestäkin löytyy iso vaihde. Enää ei ole. Mietin tässä nyt vaan, mistä löytäisin sellaisen syrjäisen mäen, missä ilkeäisi ampua kanssa... nyt meinaan olisi sitä viettiä ja virettä niin ettei tosikaan :P

Kiepit jäi sen verta päälle, että kotona kun mudi päätti taas aloittaa raiskaamisen, Sieni turahti sillekin oikein kunnolla, että mee hittoon siitä nyt. Mudi hämmentyi totaalisesti. :D Yleensähän Sieni lähinnä tuijottaa surkeana että voisko joku ottaa ton pois tosta...

Sluibaajan ampumisprojekti, osa 1

Ampumisesta voisi kirjoitella vielä enemmänkin. Pohdiskelin asiaa ja luulen, että tässä on sellainen pieni sluibaamisen näkökanta mukana. Koira kuitenkin tulee autosta halukkaasti itse ulos ja kykenee toimimaan ja jopa parantamaan tekemisiään kun sen ei anneta jättää tekemättä. En usko, että se osaa "huijata" tai "esittää" ahdistuvansa enemmän kuin ahdistuu. Ehkä ne paukut on sen mielestä oikeasti vastenmielisiä tai ehkä se on vain keksinyt että tässäkin on hyvä mahdollisuus mennä sieltä mistä aita on matalin. Sama se, mä aion voittaa tän taistelun.

Minulla ei vieläkään ole keinoja pakottaa koiraa seuraamaan, jos se ei halua. Se matkalaukkuseuraa kyllä, koska tietää että kyydistä jääminen ei ole vaihtoehto, mutta en mä halua antaa sen tehdä sellaista ja se ärsyttää mua joka kerta. Valmiille palkalle (eteenmeno tms) se ei myöskään mene hyvällä ilmeellä ja sellainen luikkiminen on inhottavaa. Tarvitsen jotain, mihin pystyn pakottamaan koiran, tempun mikä sisältää paljon liikettä ja vauhtia ja minkä tekemällä se saa sitten palkan. Älysin myös miettiä sitä, mikä koirastani on mukavaa, ja koska se on kauhean laumaviettinen, ihmiset toimii. Viime postauksessa mainitsemani vepen vientiliike on siis mun valinta. Koska se ei ole mikään tokotemppu, mulle on ihan sama jos se nyt kärsii ja koira suorittaa sen hyvin luimussa rimaa hipoen sen näköisenä että vihaan teitä kaikkia. Se ei minua ärsytä kuten huonosti suoritettu seuraaminen tai mikä tahansa oikea liike ärsyttää. Ja sitten kun mua alkaa ärsyttää, Sieni ahdistuu ja menettää toimintakykynsä ihan oikeasti.

Tänään alkoi siis treenit nyt tällä uudella menetelmällä. Mulle on ihan sama, kuinka huonosti se lähtee viemään, onko se luimussa, juokseeko se kovaa vai ei jne. Mutta se lähtee kun käsketään ja vie esineen avustajalle tiputtamatta sitä matkalle tai hiippailematta yhtään mihinkään. Avustaja sössöttää sille ja se joko riemastuu hyppimään kuten normaalisti tai on riemastumatta, sitten se saa avustajalta namin ja se joko syö sen tai olkoon syömättä. Sitten mä kutsun sen takaisin ja annan sille namin jonka se saa taas syödä tai jättää syömättä. Sen jälkeen se saa uuden esineen suuhunsa ja sama alusta. Sellaista vaihtoehtoa kuin "emmä" ei ole olemassakaan ja jos sen jalat ei liiku tai leuat pysy kiinni, menen auttamaan sitä. Nätisti, ystävällisesti ja hermostumatta. Avustajalla on myös lupa kutsua ja pyytää "anna".

Ekalla ei ammuttu (pälyili mutta meni ihan reipasta laukkaa), tokalla ammuttiin jolloin meni luimumpaan mutta laukkasi silti, kolmannella ei ammuttu mutta pälyili, nelosella muistaakseni ei ammuttu mutta pälyili edelleen. Vitosella ammuttiin, ei reagoinut paukkuun mitenkään. Kutosen koira vei ampujalle, tai sylki sen metrin päähän minusta ja meinasi "emmä tonne" mutta menin nostamaan esineen, annoin sen takaisin koiralle ja lähetin uudelleen sen kummemmin hermostumatta, niin sipsutteli perille. Seiskan vei avustajalle ja kasin uudestaan ampujalle, tippui samalla tavalla mutta nosti itse ja jatkoi matkaa. Kaikilta se myös söi ja hyppi, joskin hieman sellaisessa "kun on pakko" -moodissa eikä vilpittömän iloisena.

Tässä blogissa on kuvattu samanlainen ajatus. Mä uskon, että tämä toimii meille. Ja kun se toimii viennissä eli koiran ilme pysyy kivana, siirrän sen muihin liikkeisiin, varmaan johonkin muuhun ensin ennen seuraamista. 

Tänään havaitsin, että Sieni reagoi kotona pyssyn naksahteluun varsin voimakkaasti poistumalla kevythäkkiin. Käskin sen takaisin sieltä ja aloitin naksuttelemaan lattialla olevan pyssyn katsomisesta ja pian myös sen koskemisesta. Ei ongelmia, kunnes otin pyssyn käteen ja panoslipas naksahti. Koira hiippaili häkkiin, käskin sen takaisin, tuli kovin luimuna, katsoin sitä vaan lattialla istuen niin se kävi kierimään mun jaloille ja alkoi sitten purra mua käsistä. Eh, ahdistaa tosiaan hirveästi? Naksuttelin sitten ensin kädessä olevan pyssyn koskemisesta. Sitten laitoin läjän outoja esineitä (haarukka, metallinen purkin kansi, maustepurkki, koiran oma panta, jne) lattialle, pyssy oli yksi niistä, ja koiran tehtävä oli tuoda ne yksi kerrallaan mulle. Esineitä oli joku 10 kpl ja pyssyn se toi kolmantena tai neljäntenä ilman mitään ongelmia. Ahdistaa tosiaan hirveästi? Viimeisellä kierroksella kuppi oli maassa ja mulla nyrkissä lihaa, ja pyörittelin panoslipasta toisella kädellä selkäni takana ja samaan aikaan "jes" ja sai ruokaa nyrkistä kuppiin. No eipä ollut mitään ongelmaa siinäkään, ei meinannutkaan häipyä paikalta tai mitään. Mä jatkan tätä niin, että pyssy voi olla mulla kädessä ja pyöritän panoslipasta ja sen jokainen naksahdus merkitsee samaa kuin oikea naksutin tai "jes" -naksusana, eli ruokaa.

Ajatuksissa on myös ollut opettaa ampumisesta "lähtölupa" eli esim. kupille kilpajuoksu tms. Sellainen juoksukisojen paikoillenne, valmiit, PAM! ja sitten lähdettiin. En ehkä tee sitä ihan vielä, koska se taas jättää koiran tavallaan tyhjän päälle. Nyt jatketaan tuolla, että koiralla on tehtävä (vienti) kesken ja paukun jälkeenkin sen ainoa vaihtoehto on jatkaa saman tehtävän suorittamista. Jatketaan kunnes se ei enää reagoi ampumiseen sen aikana. Voihan sen siinäkin muuttaa sitten niin, että nyt kun ampu tulee koiran ollessa juoksemassa avustajalle, ampumisesta tuleekin lähtölupa yhdessä "vie" -käskyn kanssa.

Autossa ampumisen kuuntelu on nyt vähän kyseenalaista. Silloinhan koira on hyvinkin tyhjässä tilassa eikä sillä ole mitään tehtävää mihin keskittyä. Toisaalta olisi hyvin vaikeaa järjestää niin, että koira ei kuulisi paukkuja muuta kuin itse kentällä ollessaan, eli että treeneissä ammuttaisiin aina vaan mun koiralle. Mun mielestä tämä on nyt vähän sellainen voi voi -tilanne. Panostetaan kentälle tuloihin ja siihen, että koiran vire saadaan ylös. Nyt sitä ahdistaa ampuminen, mutta ennen tätä sitä ahdisti joskus joku muu tai ei vaan huvittanut tai miten tahansa. Ei tämä ole mikään uusi ongelma eikä ne paukut varmastikaan ole se ydin. Kuulkoon siis ampumista autoon ja jos tai toistaiseksi kun on huonossa tilassa sen jälkeen, niin sitten vaan ajetaan se ylös sieltä. Mä onnistuin siinä tänäänkin, ja ehkä nyt vihdoin hommat alkaa edistyä sikäli että tiedän mitä tehdä. Vaatiminen on niin perkeleen vaikeaa, se pitää osata tehdä täsmälleen oikein tällaiselle koiralle.

Jonakin kauniina iltana teimme sienipiirakkaa. Metsän sienistä.

***

Asiasta kukkaruukkuun, aloitimme Sienen kanssa myös pyöräilyn tässä taannoin. Haluaisin että sillä olisi vähän parempi kunto, ja käsittääkseni nimenomaan pitkäkestoinen ravaaminen olisi se juttu. Sieni ei ravaa juuri koskaan. Remmissä ei pysty kuin hetken ennen narun loppumista, ja vapaana ei malta kun pitää kaahottaa menemään. Konsultoin fysioterapeuttiamme ja kokeillaan nyt sellaista rentoa ravia pehmeällä alustalla. Ei mitään äärimmilleen venytettyä askellusta eikä missään nimessä asvaltilla. Ei nyt sillä että tuota toistakaan koiraa asvaltilla koskaan juoksuttaisin. Ekat kerrat tuntui kuoleman uhmaamiselta. Ne joka koiran peruskäskyt "hiljaa", "alas", "älä vedä", "reunaan" ja "odota" ei ole Sienellä lainkaan niin hyvin hallussa, sen kyllä tiesinkin kun se kärsii toisen koira syndroomasta. Oltiin tehty pari ihan lyhyttä koulutuslenkkiä, ja tänään mulla paloi käämit ja annoin tulla sen verta railakkaasti että meni perille. Päästiin siis joku 4-5km lenkki ihan oikeasti ravaten eikä mennyt se kilometrin matka siihen että sata kertaa pysähdyn ohjaamaan koiran takaisin paikoilleen. :D Seuraillaan nyt mitä se tästä tuumaa, olen pitänyt aina 3-4 päivää taukoa että näen jos menee jäykäksi tms. Hirmu kivaa sillä ainakin oli! Harmi todellakin ne lonkat, canicross olisi niin Sienen laji. Nyt me tapellaan varmaan vielä pitkään siitä saako se vetää vai ei. Kun ei saa vaikka kuinka haluaisi.

Sienen mysteeri

Eeeh, kana muni tänään koko suolistonsa.

Aloin pitää excel-taulukkoa Sienen tottiksista. Lenkkeilyn määrä aiemmin päivällä, paikka, yleisö, onko mudi mukana autossa, onko ammuttu, häiriöt muuten, diipadaa en edes tiedä mitä kaikkea mun pitäisi listata, ja sitten viimeisessä sarakkeessa koiran viretila. Sunnuntaina koira oli tosi kiva Nastolassa ja sitten paria päivää myöhemmin omalla kentällä aivan kauhea, se ei vaan tehnyt kerta kaikkiaan mitään, en saanut sitä juuri edes haukkumaan tai leikkimään lelulla/jahtaamaan namia. Tämän viikon perusteella näyttäisi, että avainsana on ampuminen ja nimenomaan niin, että koira on kuullut autossa kun edelliselle koiralle ammutaan. Koko totuus tämä ei missään nimessä ole, Sienellä on ollut näitä ahdistumisia/lässähtämisiä/whatever jo ennen kuin se on kuullut kertaakaan ampumista. Lisäksi on kummallista miten luonnetestissä laukausvarman saanut ja arjessakin täysin laukausvarma koira ahdistuisi niistä paukuista niin. Se ei pelkää, se pystyy kyllä jatkamaan luimuseuraamista eli ei yritä paeta, lamaannu tai mitään, mutta se ilme on vaan sellainen kertakaikkisen "hyi kamalaa sentään". Ja mitä enemmän mä yritän hetsata ja olla että jeejee, sen kamalammaksi se menee... ehkä pointti onkin se, että ei pidä kehua ja kannustaa tyhjästä, vaan olla hiljaa ja antaa koiran möllöttää kamaluudessaan ja kehua vasta kun se oikeasti yrittää jotain?

Lonkka-asia tietysti aina välkkyy mielessä. Tänäänkin meillä oli joka osan treenit järkässä tottis -> esineet -> haku. Se nyt vaan ei ole mielestäni mahdollista että se on aamulla kotona ja lenkillä ok, sitten kentällä hetken kipeä ja sitten metsässä taas enää ei...

Olen vuosia yrittänyt ymmärtää, miettinyt syitä ja seurauksia, omaa käytöstäni, kaikkea. Totta kai kiltin ja herkän koiran kanssa varmasti kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ehkä mitään selvää syytä ei ole olemassakaan, ehkä se vain on vähän ailahtelevainen (mites sitä sanotaan, "nartut.. tänään pitää olla makkaraa ja huomenna tennispallo, ja ylihuomenna ne kumpikin saa aikaan vain paikalta poistumisen ja patukkaa tänne jos luulet että yhtään kiinnostaa tehdä mitään" tai jotain? ;P) ja ehkä mun kyttääminen "onko se nyt hyvä vai ei" ja "ahdistaako sitä joku" vaan pahentaa asiaa.

Tällä viikolla koin vihdoin jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Turha yrittää ratkaista syytä, keskitytään vaan siihen seuraukseen eli etsitään ne keinot millä koiran saa takaisin ylös. Hetsaamiseen se ei vastaa ja helposti tosiaan kaikenlainen "auttaminen" vaan paineistaa sitä entisestään. Tällä viikolla tottiskentällä on siis tehty mm. superhauskaa ja pomppuja sisältävää (vepen) esineen vientiä ja kilpajuoksua kaukana istuvalle kiljuvalle avustajalle jolla on namikuppi, sellainen niinkun eteenmenon häivähdys pohjalla. Hävisin kaikki erät.

Ja sitten me ollaan saalisleikitty! Jos se ahdistuu niin leikkikin on sellaista mulkoilua ja pelkkä suoritus, se ei silloin nauti siitä eikä siten myöskään nouse sillä parempaan vireeseen. En oikeastaan huomaa eroa roadkill-vinkuoravan ja vinkumattoman raippakanan välissä, leikkii molemmilla yhtä hyvin jos on normaali itsensä. Vinkupallo on pääosin jäänyt autoon, mutta on se jonkun kerran saanut senkin hetkeksi. Hakumetsässäkin vikalla ukolla on ollut pallon sijaan vinkuorava. Huonosti se on aina vaihtanut jos ruokapurkki on auki ja yrittää toisella kädellä lelua ottaa taskusta, mutta kun pistää purkin kiinni ja rauhassa taskuun ja katsoo että koira ei myöskään tarkastele maahan pudonneita murusia tms ja vasta sitten alkaa kaivaa lelun, niin kyllä vaihtaa ja taistelee :) Itse asiassa mulla on mielessä kokeilla joku kerta niinkin, että jollain ukolla ei ole ruokaa lainkaan, vaan pelkkä lelu. Taistelu tai miksei vaikka kahden vinkupallon leikkikin.

Oravalta taas irtosi häntä, ihme porukkaa nämä tyypit!

Voisinko olla vain hakukoira

Tiedättekö ihmisiä, joiden mielestä se oma koira on kertakaikkisen täydellinen ja joiden kaikesta tekemisestä paistaa läpi se sokea palvonta ja usko mahdottomaankin? Minä tiedän, äkkiseltään tulee mieleen ainakin yksi. Äkkiseltään voisi myös luulla, että tällaiset ihmiset on perkeleen ärsyttäviä, mutta ei tämä minun tuttuni ainakaan ole. Enemmänkin hupaisa ja kai mä hieman olen kateellinenkin hänelle. Yleensä se ohjaajan usko nimittäin vie paljon pitemmälle kuin "ei tästä tule kuitenkaan mitään" -asenne. Suurin osa koirista on varmaan aika keskinkertaisia ominaisuuksiltaan, ja jos niillä on poskettomasti niihin uskova ohjaaja, ne voi puhjeta kukkaan. Jos ei ole, ne varmasti jääkin korkeintaan hyvin keskinkertaisiski. Mieluummin siis ehdottomasti uskoo vähän liikaa kuin vähän liian vähän. Älkää sekoittako tätä nyt siihen, että esim. jalostusasioissa ei osaa nimetä koirastaan lainkaan mitään heikkouksia vaan se on vain yhdellä sanalla "täydellinen" - sellaisia koiria mä en usko olevan kuin satukirjoissa ja sellainen sokea usko on lähinnä ehkä typeryyttä. Tarkoitan nyt enemmän harrastuksia ja yleistä asennetta, järjellä tietää että kaikissa on puutteensa ja tarvittaessa pystyy ja osaa eritellä niitä, mutta tunteella uskoo että olet juuri täydellinen tuollaisena - ja elää henkilökohtaista elämäänsä sen koiransa kanssa nimenomaan tunteella, keskittyen sen koiran vahvuuksiin ja "unohtaen" ne heikkoudet.

Viime viikon keskiviikkona taas ammuttiin. Sienen (krhm, "Sienelle"?) ampumisen kanssa on säädetty tässä viime aikoina vähän kaikenlaista, viimeisimpänä kosketuskeppiä jonka suhteen olen vain ollut liian laiska ja koulutuksen eteneminen tyssäsi yksityiskohtien määrittelyn hankaluuteen (mistä matkasta ammutaan ensin, kuinka paljon tullaan kerralla lähemmäs, metri tai kaksi tuskin vaikuttaa ääneen toisin kuin esim. mulle tutumpiin nami- tai leluhäiriköinteihin). Koirahan ei ole arjessa lainkaan laukausarka, ja paikallaolossa ei ongelmia, mutta seuruussa mielellään passivoituu edelleen vähän kaikesta ja ampuminenkin on sille hyvä tekosyy vetäytyä sellaiseen "hui kamalaa, meitä poloisia ammutaan!" -tilaan. Treenikaveri heitti tuossa taannoin ehdotuksen, että entä jos siitä ampumisesta ei tee mitään juttua, ei yritäkään palkata tai "siedättää" koiraa siihen vaan se vaan tapahtuu kuten joku muu äkillinen ennakoimaton häiriö voi tulla, ja seuraaminen jatkuu vaan aivan normaalisti sen jälkeen. Keskiviikkona kokeiltiin H:n kanssa, koira oli remmissä ja olin ajatellut että kohta pamahtaa ja nyt vaan eletään sen kanssa, eli jos jalat lakkaa liikkumasta niin tulkoon vaikka kyljellään perässä sitten, omahan on ongelmansa. Päätin, että teki se mitä tahansa, ammutaan kahdesti ja mä en tee mitään muuta kuin kävele. Kyllä se ekasta vähän säpsähti mutta korjasi heti ja jatkoi seuraamista korvat hörössä, toiseen reagoi vielä vähemmän. Ei meillä taidakaan olla ampumisongelmaa.

Luulen, että tässäkin on kyse mun asenteesta ja siitä koiran tekohengittämisestä. Ekat paukut kentällä ammuttiin muistaakseni aikoinaan niin, että koira oli sivulla ja heti paukun kanssa aloitin leikittämään sitä. Se oli jotenkin niin sellainen "juttu" ja siitä se sitten lähti, koira näytti sivulla vähän ahdistuneelta ja mua alkoi ahdistaa koko homma. Mä luulen, että nyt me kokeillaan pari kertaa vaan että voin olla varma että tämä ei ollut sattumaa, ja panostetaan muuten erilaisiin perusasento-/seuruuhäiriötreeneihin ja ne paukut sitten kokeessa vaan tulee ja se siitä. Nyt ajattelin, että kuvittelen että ohi ajaa joku iso rekka joka rymähtää ja kolahtaa; en voi sille mitään, se vaan tulee ja menee eikä sen tarvii olla kivaa, mutta me keskitytään omiin hommiimme. Jos koira ei seuraa, se on lyhyessä narussa ja tulkoon perässä ihan miten haluaa, omahan on nahkansa minkä raapii maata vasten. Paukkujen aikaan en kehunut enkä palkannut. Se mun oma määrätietoisuus ja sellainen "nyt asia on näin ja me tehdään kuten mä haluan, voit yrittää omia sovelluksia mutta lopulta sulla ei kuitenkaan ole muita vaihtoehtoja" -asenne yleensä tekee sen, että mitään ongelmaa ei olekaan. Jos yritän tukea, kannatella ja tekohengittää koiraan asennetta tai saada sen tykkäämään niistä jutuista, se vajoaa kahta kauheammin sinne passiivisuuteensa. Ja taas voidaan miettiä, kuka meistä todella kouluttaa ketä. Sieni osaa edelleen aika hienovaraisesti vedellä kaikista naruista.

Viime viikon torstaina sitten sattui se, mistä tämä postaus sai inspiraationsa. Yliarvioin koirani. Sienen. Koiran, jota vielä vuosi sitten kutsuin paskaholskuksi ja jonka kaikkea tekemistä varjosti se "ei tää kuitenkaan osaajaksaviitsihalua" -pilvi, ja joka kärsi suuresta aliarvioinnista. Oltiin S:n kanssa jäljestämässä, ja koska lähdin ventovieraaseen metsään ilman puhelinta tai mitään ja koska sitten se tie ei tullutkaan vastaan niin pian kuin piti ja hieman niin kuin eksyin, jäljestä tuli aivan liian pitkä. Mulla oli meininki laittaa neljä keppiä ja talloa joku 300-400m jälki. Kakkosen tiputtaessani olin vielä "kartalla" mutta kolmosta laittaessa mietin jo miksei tie ala tulla vastaan, ja kolmosen ja nelosen välissä keskityin lähinnä suunnistamaan sinne metsäautotien ja oikean tien risteykseen missä kuvittelin autojen olevan ja missä jomman kumman tien olisi pakko tulla ennemmin tai myöhemmin. Lopulta älysin tiputtaa sen nelosen kädestä kanssa, ei me tänne koiran kanssa tulla mutta hittoako sitä mukana roikottaa. No pullahdin sitten metsäautotielle ja laitoin siihen merkin, pitääkin ottaa autosta sitten loppupalkkapurkki ja tuoda se tähän ennen kuin lähdetään ajamaan jälki. Paitsi että eihän sitä voi ajaa, mutta jos ajaa silti. Keppejä ei ollut neljää enempää mukana. Se ei ole oikein kiva tunne olla vieraassa metsässä umpiryteikössä ihmettelemässä mihin suuntaan mennä ja miten se tie voi olla niin kaukana...

Jälkien muhiessa otettiin esineruutu vähän kauemmas hakkuuaukiolle. Tallattiin leveydeksi ehkä n. 30-40m ja syvyydeksi vasemmalta 40m ja oikealta 30m. Esineistä kaksi takakulmissa ja kolmas aika lailla ruudun keskipisteessä. Aurinko porotti ihan suoraan, tuuli oli onneksi aika hyvä joskin suunta hieman pyöri. Sieni ei ole koskaan tehnyt hakkuuaukiolla esineitä ja mahtaako se tässä säässä jaksaa ja muutenkaan tajuta... virittelyesine autolla ja sitten mentiin. Aloitin vasemmalta, lähti hyvin, eteni laukkaa takakulmaan, pyöri siellä, näytti saavan hajun, meni takarajaa vähän keskemmälle, palasi, toi esineen. Olin päättänyt ottaa vain yhden ja hyvillä mielin sen tästä palkkasinkin.

(Mudi sai hakea vikana kaksi esinettä, vas. takakulma ja edestä jonnekin heitetty edellisen koiran palauttama, kun S:n mielestä mudin pitää saada kaksi eikä vain yhtä tyhmää ja helppoa. Sillä oli siis kaksi tyhjää kohtaa missä oli ollut edellisille koirille esineet mutta ei enää mudille. Se varmaan suorittaa jotain kiintiötyöskentelyä koska nyt oli taas ihan eri meininki kuin PM-kokeessa. Kiltin koiran esittäminen oli tiessään ja se juoksi siellä aika hartaasti, meni varmaan viisi minsaa löytää esineet. Ei vaan näyttänyt saavan hajua, mutta en tiedä eikö oikeasti saanut vai eikö ollut saavinaan kun oli niin kivaa juoksennella. Voi huoh sentään.. no ihan kuin sillä olisi enää väliä. Jos kuseksimaan olisi ruvennut, olisi saanut huutia, mutta pitäköön mun puolesta shownsa muuten.)

No sitten ne jäljet, ajettiin ensin toinen ja sitten Sienen. Sillä oli tässä vaiheessa ikää yli 1,5h, on ihan saatanan kuuma mutta laitetaan nyt se loppupurkki ja ajetaan koko jälki ja kokeillaan tuleeko tästä mitään. Totta kai tulee, näin sieluni silmin kun saavumme koiran kanssa sinne purkille ja voisin sanoa koiran ylittäneen itsensä. Laitoin vielä sports trackerin päälle, kyllähän siitä aika pitkä taisi tulla niin kivaa nähdä miten suuren uurastuksen koira tekeekään. Jana n. 5m, ryteikköä, jälki lähti oikealle metsäautotien pohjaa. Tarkastelua mutta nosti oikeaan suuntaan, epävarmana jäljelle, näytti hyvin samalta kuin mudi lauantaina. Ykkönen ja kakkonen ihan ok, vettä oli mutta ei halunnut juoda ja väisti kun pakotin. Kolmosesta ajoi yli, en nähnyt keppiä, perässä tullut S näki. Tässä vaiheessa touhu oli kuten mudilla kokeessa, koira meni suu auki pää ylhäällä näyttäen enemmän olevan sunnuntaikävelyllä kuin jäljellä. Sienikään ei vetänyt yhtään enkä uskaltanut pidättää. Nelonenkin lopulta sieltä jostain löytyi ja sen sijaan että olisin nyt vihdoin tajunnut lopettaa jo, laitoin koiran vielä jatkamaan. Kyllähän se tie aika pian sitten taisi tullakin, eikö tullutkin, ja purkki olisi siellä. Lähti vielä, mutta tosi haahuillen ja luultavasti jo kepiltä hieman väärään suuntaan, jälki olisi oikeasti mennyt vähän enemmän vasemmalle. Tai sitten oltiin hetki jäljellä ennen kuin koira hukkasi sen. Se jäi haahuilemaan ja minä idioottien kuningas patistin "NYT JÄLKI!". Sen jälkeen se ei tehnyt enää mitään. Ei, vaikka odotin, yritin nätisti kehoittaa ja otin sen hieman takaisin ja laitoin uudelleen nostamaan jälkeä niin kuin janalta (joskin luultavasti väärästä suunnasta). Se vain makasi läähättämässä silmät sirrillään suu apposen auki vailla aikomustakaan jatkaa mihinkään, tai liikkuessamme seisoi ja haahuili mun edellä just sen verran etten potkinut sitä kintuille. No eihän siinä sitten auttanut kuin lähteä itse edellä etsimään sitä tietä ja raahata koiraa liinoineen perässä, siellä ryteikössä se oli aika kamalaa ja "raahaamista" siksi että naru piti pitää niin lyhyellä että koira ei kierrä puita vääriltä puolilta. En tiedä miksen vaan päästänyt sitä irti. Kyllä se tie ehkä 50m päästä löytyi. Koiran vein autoon, se oli aika surkeana vaikken enää sille marmattanut, aistihan se toki silti että otti päähän. Sports tracker antoi tämän pikku lenkin pituudeksi 820m. Sieni ei ole jäljestänyt paljoa yli 500m edes normaaleissa olosuhteissa, ja tämä oli heittämällä vaikein maasto, sää ja keppejä tuli siis vaan kolme koko matkalta, niin tuota... mikä kumma siinä on, että kun siellä perkeleessä on rypenyt sen jäljen tekemässä, niin pakko on mennä se myös ajamaan? Vaikka järki sanoo jo tehdessä että tänne asti ei koiran kanssa kannata tulla? No tulipahan kokeiltua ja ehkä se nyt ei mennyt pysyvästi pilalle, tai jos meni, niin se siitä sitten. Mutta miksi oi miksi on itse niin vaikeaa muistaa että jos hukkaa niin hukkaa, eikä se oma turhautuminen lisää koiran motivaatiota eikä varsinkaan taitoa tai tässä tapauksessa jaksamista. Pahentaa vaan asioita ja on tosi epäreilua. :/

En ehtinyt tehdä palauttavaa jälkeä ennen kuin lähdin perjantaina töiden jälkeen kohti erkkaria, ja sen jälkeen ei ole huvittanutkaan enää. Jotenkin fiilis on varsin blaah. Jäljestäähän se, nykyään normaaleissa olosuhteissa jopa ihan motivoituneesti ja kestää pidätystä ja pientä huomauttamista jos on tarvetta. Mutta sellaista aika virkamiesmäistä työskenteltyä se kyllä silti on. Ja taisin joskus aiemminkin jo kirjoittaa, että mun jälkimotivaatio on ollut aika hukassa molempien koirien osalta. Vuosia olin jälkiharrastaja ja nyt mä kyllä taidan olla enemmän hakuharrastaja.

VEPEssä treenit on olleet kerta viikkoon ja Sieni olisi aivan koevalmis kaikkien kolmen muun liikkeen osalta, vientikin toimii vientinä mutta kokeessa ehkä ottaisin varman päälle tuontina ollen itse veneessä. Mutta veneen haku tökkii pahemman kerran. Se sujui jossain vaiheessa jo ihan kohtuullisesti, mutta sitten oli yksi myrskyinen treenikerta ja laitoin sen kauheisiin aaltoihin, missä itseluottamus vaan otti kolauksen. Sieni painaa 18-19kg ja koska sillä ei ole kovin paljoa tällaista taistelutahtoa, se on varmaan aika äärirajoilla pystyykö se sitä tekemään. Nyt se sitten viime aikoina on alkanut mälväämään köyttä. Lähtee kyllä hakemaan ja ottaa köyden, mutta alkaa pyöritellä ja irroittaa joko heti tai sitten myöhemmin. Välillä muuten vaan ja välillä selvästi jos köysi löystyy, mutta eipä tänään kireällä pitäminenkään auttanut vaan sylkäisi matkalla. Kutsuin sen lopulta pois ja vein autoon. Toisella kierroksella laitettiin sitten patukka kiinni köyteen, soutaja auttoi ja avustaja piti köyden koko ajan kireällä ja mä kannustin rannalla, niin toi se sen perille asti. Sanoivat, että se kaipaa nyt vaan autettuja treenejä jotta itseluottamus kasvaa, ja ehkä sen sieltä saisi toimivaksi jos jaksaisi treenata. Mutta kun huoh. Koira tykkää uida ja se tykkää ihmisistä mutta vepekin on varmaan silti sille vain "ihan kivaa". Saa se vepessä kyllä isompia hepuleita kuin jäljellä, rantaan tullessa saa pallon ja sen kanssa se aina näyttää kyllä onnelliselta jos saa juosta rinkiä. Jos on ruuhkaa rannassa, ei saa.

Sitten se on tehnyt jo vähän jotain voittajaluokan liikkeitä, esim. rannan suuntaista vientiä (hyppää veneestä esine suussa ja vie rannan suuntaisesti toiseen veneeseen. Meillä ei ole kahta venettä, niin avustaja vaan seisoi alkuun ihan rantavedessä ja tänään oli jo niin syvällä seisomassa että koira joutui uimaan.) joka sujui muutaman takeltelun jälkeen aivan ilmiömäisen hienosti. Yleensä esineen kanssa veneestä hyppääminen on kuulemma hirveän hankalaa mutta ei Sienelle vaan näemmä. Kohtuullisen turhauttavaa kun se yksi liike tökkii ja me ei ehkä ikinä päästä kokeeseen asti. Mutta jos koiran ominaisuudet ei riitä niin sitten ei riitä?

Eilen maanantaina mentiin suoraan VEPEstä hakutreeneihin. Neljä tyhjää, vitonen ja kutonen oli valmiina ja niillä kiintorullailmaisu ja seiska lähti iltaruokapurkin kanssa puolivälistä pakoon kohti sivurajaa kun koira oli lähetetty ja se sai juosta sen kiinni. Sieni oli vika koira jotta sille jäi aikaa levätä autossa edellisten treenien jälkeen, ja kun vihdoin oli sen vuoro ja menin hakemaan sen, se hyppi, pomppi, kiljui ja loikki ihan sekona. Radalle menoa piti vielä hetki venata ja se siinä polulla kanssa heitti volttia ja availi ääntään, paitsi yritti haukahdella mulle niin myös vinkui turhaumaansa. Se ei koskaan ikinä milloinkaan tee niin missään muualla. Haku on sen laji, sen intohimo, se mitä se ehdottomasti ja täysin rehellisesti haluaa itse tehdä eikä tee vain mun mieliksi. Kaikkea muuta me kai tehdään koska mä haluan ja koska Sienelle on opetettu että on osallistuttava jos meinaa syödä...  kyllähän se nyt näyttää olevan "ihan kivaa" mutta pitäisikö harrastusten olla sellaisia "ihanaaparasta"? Olen miettinyt tässä viime aikoina nyt sitä, pitäisikö se jäljestäminen ja vepekin vaan jättää. Toisaalta vepe on tosi hyvä eläkelaji nivelvammaiselle ja jäljellä se olisi niin lähellä alokasluokan koevalmiutta että tyhmää tässä vaiheessa heittää kaikkea hukkaan. Pitkäkarvat tartteisi tuloksia ja kaikki kynnelle kykenevät saisi niitä käydä hakemassakin.

Ai niin ja ne hakuilut meni ihan superhienosti! Hyvin jaksoi neljä tyhjää peräkkäin! Tämä oli koe alkaako se muuttua "ei siellä oo ketään, mee kuule ite" -tilaan tai yrittääkö jotain valeilmaisua tms mutta ei todellakaan, samalla vauhdilla paineli joka pistolle :) Tyhjistä osa olisi voinut olla hieman suorempia ja koira saanut edetä sivurajalla enemmän mutta en nyt nillittänyt niistä, muuten niitä tyhjiä pistoja olisi korjauksien myötä tullut vaikka miten paljon enemmän.

***

Aavistan itsessäni nyt pientä suorittamista. Ehkä ei pitäisi niin kauheasti ajatella, että meidän lajit on x, y ja z, vaan treenata sitä mikä mukavalta tuntuu ja välttää niitä "pitäisi mennä tänään jäljelle muttakuneihuvittaisi" -syyllisyyden tunteita. Kohta alkaa loma ja saamme onneksi vähän etäisyyttä kaikista treeneistä.

Kuolleet lehmät

BH-kokeen jälkeen sain Azuricoyotes-ryhmässä palautetta. Enemmänkin olisin toivonut mutta kiitos Sannalle ainakin tästä:

""miksei se pidä kunnolla kontaktia pää ylhäällä ja korvat hörössä vaan mulkoilee alta kulmain" Musta toi kuulostaa ihan siltä kuin mitä pitkäkarvalta "pitäisikin" odottaa jos rodunomaista esiintymistä arvostellaan, siis vaikka sitä kestävyyttä olisikin tarpeeksi siihen seuraamiseen niin kyllähän me tiedetään että ei niiden silti tarvitse/kuulu näyttää joltain muilta roduilta suorittaessaan, se on vaan helppo unohtaa. Monesti puhutaan niistä näyttelykehän kuolleista lehmistä jne. ;) mutta kyllä sen rodun matalaryhtisyyden voi odottaa näkyvän tässäkin. Ja sitten kun on tuollainen pehmeä ja kiltti otus kuin Sieni, niin se varmaan helposti näyttää just tosi piestyltä sieltä omasta silmäkulmasta katsottuna, vaikka totuus olisikin muuta? Jos videoisi treenejä tosi ahkerasti, niin muuttuisiko se oma mielikuva siitä miltä se koira näyttää huonona ja hyvänä (etenkin hyvänä!) päivänä ja uskaltaisi useammin olla ylpeä siitä - mikä sitten taas näkyisi ihan varmasti koirassakin?"

Kaikkina näinä vuosina en ole koskaan tullut ajatelleeksi rodunomaisuutta ja jo koiran rakenteen aiheuttamia rajoituksia esimerkiksi juuri seuraamisliikkeessä. Mulla on ollut päässäni ihannekuva siitä, mitä mun mielestä seuraaminen on, ja mihin haluaisin omat koirani kouluttaa. Olen kyllä ymmärtänyt, että koirani ovat henkisiltä ominaisuuksiltaan hyvin erilaiset ja siten metodien on oltava erilaiset. Koskaan ikinä milloinkaan minä tai liioin kukaan muukaan tuttu treenikaveri tai maksettu kouluttaja ei ole tajunnut ajatella rodunomaisuutta. Pitkäkarvainen hollanninpaimenkoira ei ole malinois eikä bordercollie eikä sen kuulukaan olla tai ilmentää samoja ominaisuuksia. Jep jep, tämän mantran ymmärtää ja allekirjoittaakin moni, myös minä. Miksi tätä ei sitten kuitenkaan ole osattu ajatella nimenomaan seuraamisessa ja siinä, millaiselta pitkäkarvaisen holskun hyvän seuraamisen voi odottaa näyttävän?

Luultavasti aivan totta on tuokin, että matalaryhtisen koiran olemus näyttää helposti ylhäältä katsottuna huonolta, ja heti kun alan yhtään ajattelemaan että miksi oot tollanen ja etkö voi nyt vähän skarpata, se lässähtää siitä vielä aivan oikeutetusti lisää. Jolloin kierre on valmis. Harmittaa ihan helvetisti, että se koe ei tullut videolle. Olen käännellyt ja väännellyt asiaa enkä oikein ole varma, miksi se tuntui kokeessa paremmalta kuin koskaan treeneissä. Voiko se olla kiinni vaan mun asenteesta? Olin päättänyt hymyillä koko kaavion ja joka ikisellä askeleella mun ainoa ajatus olisi "Sieni sä olet paras" meni se miten tahansa. Kun uskoin siihen niin poskettomasti, se täytti ja ylitti kaikki ne ajatukset ja oli paras.

Kyselin muutamalta BH-kokeessa olleelta tutulta miltä Sienen seuruu heidän mielestään näytti, ja tässä H, joka paikalla olleista eniten on nähnyt Sientä treeneissäkin: "Siinä oli jotan sellaista levollista keskittyneisyyttä (tai teissä oli), vaikea kuvata. No, kontakti pysyi, häntä nyt ei varsinaisesti liehunut, mutta Sienen askelluksen tempo oli koko ajan sama (pl. juoksu ja hidas tietty) ja Sieni sillain pehmeästi astahteli. Helppoa, vaivatonta, ei viettipommi vaan semmoinen keveys, tasalaatuisuus, hyvällä kontaktilla."

Tänään oltiin kimppatottiksissa ja pyysin kaverin kuvaamaan seuruuta. Yritin ottaa vähän kokeenomaista tunnelmaa, eli koira autosta, hetken odotus, kentälle tässä-käskyllä siirtyminen, aloituspisteessä odotus ja sitten liikkeelle. Tein kaavion pitkän suoran ja videolla se on tässä. Koira tuntui tehdessä ihan mukavalta, ei kuitenkaan niin kivalta kuin kokeessa. Mutta ei mulla ole enää lainkaan sellainen olo, että se jää matkasta hetkellä millä hyvänsä. Tämän videon alussa esim. vertailuna vuoden takainen avo-tokokoe, missä koiraa ahdistaa ihan kauheasti kun vein sen mökiltä jumalan selän takaa suoraan kehään käskytettäväksi. On se aika eri näköistä ja tuntuista varsinkin.

Tuoreella videolla täyskäännös on kauhea eikä se häntä vaan tuosta nouse tai juuri edes heilu, mutta jotenkin nyt videolta katsoessani se näyttää silti kokonaisuutena paljon, paljon paremmalta kuin miltä musta usein tuntuu. Hyvin voisin kommentoida jollekin muulle nimenomaan "kaunista" tai "sievää" tai jotain. Ehkä se fakta vaan on se, että pystyyn kuolleet lehmät on pystyyn kuolleita lehmiä ja jos haluaa sm-tason näyttävän showkoiran, rotuvalinta on jotain ihan muuta. Tällaisesta vaatimattomasta rakista on turhaa yrittää väkisin kaivaa jotain mitä se ei vaan ole. Ainakaan minä en osaa ja nyt lopetan sen, ja keskityn olemaan tyytyväinen siihen mitä mulla on.

Edellisessä postauksessa vihjaamani kosketuskeppi tuli hankittua. Tein ensin hätäpäissäni diy-version sukkapuikosta, jonka päähän kiedoin villalankaa, jonka sidoin kuumaliimalla pariin otteeseen. Totesin kuitenkin äkkiä, että koiran kuola ja mahdollinen sadesää ulkona tuhoaa tämän nopeasti ja googlasin oikeita kosketuskeppejä. Halvimmillaan Trixien malli oli zooplussalla alle 4e, mutta postikuluja tuli niin paljon, että samalla hinnalla hain sen paikallisesta Rahulan Rehusta (8,10e).

Sieni on joskus junnuna muistaakseni treenannut vähän, ja käsikosketuksen se osaa myös. Eihän tuo nyt ylipäänsä ole mikään työläs juttu opettaa. Paitsi mitä tekee Sieni: ehtii tarjota paljon haukkua ja lisäksi vähemmän mm. sivulle tuloja, hypätä katsomaan pöydälle missä on namit, hypätä mua päin, mennä maahan, purra keppiä päästä ja varresta sekä tempaista sen mun kädestä suuhunsa ja tyrkyttää jo takaisin. :D Ongelma on se että en tiedä missä mun pitäisi pitää nameja, se kyttää niitä ja kun olen liikkumatta ja hiljaa itse, jännitteen myötä koira aivan oikein alkaa tarjota haukkumista. Sitähän sille koko kevät on opetettu! No ehkä se siitä jää pois ja se tykittää vaan niitä kosketuksia. Mutta on kyllä hauska tämä "uusi" aktiivinen ja yritteliäs Sieni, pitäisi varmaan naksutella sille nyt jotain muitakin temppuja. Voi olla vähän eri meininki kuin ennen kun se ei oikein lähtenyt mitään tarjoamaan.

Jostain olen saanut päähäni sellaisen luvun kuin 12, eli kepin tökkiminen on sujuvaa, kun koira tekee vähintään 12 toistoa minuutissa. Ekalla kerralla kun mittasin aikaa, Sieni teki kaikkien haukkumisten ym ohessakin 14-16 toistoa minuutissa ja parhaimmillaan ylsi lukuun 20. Joku haaste on ilmeisesti myös ollut 10 toistoa 30 sekunnissa eli se 20 minuutissa. Enitenhän siinä menee aikaa namien jakeluun, ja ainakin koiran omilla nappuloilla se pureskeli yhtä jo sen sekunnin, lihapullat on huomattavasti nopeampia niellä ja olla valmiina uuteen toistoon. En nyt tiedä onko tässä mitään syytä jumiutua mihinkään lukuihin, tai siis mahdollisimman suurta ei liene tarpeellista tavoitella, mutta koiran normaali oma tempo olisi hyvä tuntea.

Ollaan nyt kolme päivää tehty tätä kotona, olen vaihtanut omaa asentoa (seisoo, istuu, makaa lattialla), kepin sijaintia koiraan nähden (edessä, pään jommalla kummalla sivulla, alaviistossa, yläviistossa) ja eilen kokeilin myös niin että peruutan kepin kanssa ja koira tulee perässä. Sienestä tämä on kauhean hauskaa. Kosketus ei vieläkään ole vakio, ja jo kerran kun naksuttaa hieman väärällä hetkellä, käytös alkaa heti muuttua. Sieni tarjoaa edelleen pallon ottamista suuhun ja nopeasti sain sen vahingossa myös laittamaan nenän kepin varteen ja liu'uttamaan sen siitä pallo-osaan mitä sen siis kuuluisi koskea. En tiedä, onko tällä niin väliä, tarviiko mun edes saada se koskemaan suoraan siihen palloon.

Suunnitelma on siis käyttää kosketuskeppiä apuna ampumiseen siedättämisessä. Sain idean Tanjalta, ja vaikka tällainen lähestyminen on minulle varsin vierasta, homma tuntui alkuihmettelyn jälkeen loogiselta ja Sienelle sopivalta, niin kokeillaanpa. Sieni ei reagoi arjessa laukauksiin eikä sillä ole mitään ongelmia esim. uuden vuoden tai ukkosen kanssa. Tottiskentällä sillä ei juuri ilmekään värähdä jos se on paikallamakuussa ampumisen aikana, mutta seuruussa koira hyvin mielellään passivoituu laukauksista(kin). Kepin tökkimisen on tärkeää olla yksittäisiä aktiivisia tökkäämisiä mistä tulee jokaisesta palkka, ei siis yhtä pitkäkestoista esim. minuutin pituista kuonokosketusta. Kyse on koiran aktiivisesta tekemisestä. Kuonon painaminen minuutin ajan keppiin on toki jossain määrin aktiivista toimintaa sekin, mutta tökkiminen on vielä selkeämpää.

Eli kun kepin tökkiminen on sujuvaa häiriöttömässä ympäristössä, aletaan siihen lisätä pikku hiljaa erilaisia häiriöitä. Oma ja koiran sijainti varmaan ensin, ja sitten itse voinee häiritä koiraa esim. pitämällä kättä tai jotain esinettä jotenkin oudosti kiinni koirassa tai kepissä, silittää koiraa, pitää yhtä tassua ylhäällä, jne. Sitten voidaan varmaan lisätä vieras ihminen tai koira johonkin lähelle ja pikku hiljaa antaa senkin häiritä yhä enemmän ja lähempää. Ehkä jotain erilaisia ääniä kanssa. Tökkiminen on helppo laskea ja minuutissa onnistuneiden toistojen määrä kertoo rehellisesti ottiko koira häiriötä ja koska se on siedättynyt niin että voidaan edetä eteenpäin, eli lisätä häiriötä tai tuoda se lähemmäs. Ampuminen ajatellaan vaan yhdeksi häiriöksi muiden joukossa ja sekin aloitetaan ensin kauempaa ja tuodaan pikku hiljaa lähemmäs. Tanjan mielestä oli oletettavaa, että kun koira pystyy tökkimään keppiä omalla normaalilla tempollaan ammuttaessa halutulta etäisyydeltä (15 askelta), voidaan vaihtaa suoraan seuraamiseen eikä ampumisen pitäisi aiheuttaa siinäkään enää mitään reaktiota.

Ainoa ongelma on nyt sitten käytännön toteutus. Niinhän se on muutenkin, jos tarvii ampua kauempaa, oli menetelmä mikä tahansa. Radiopuhelimella tai isoin käsimerkein kommunikoitaessa mun molemmat koirat jotenkin meinaa alkaa ahdistua niistä eleistä. Pitäisi melkein olla kolme ihmistä, että mä voin keskittyä vaan koiraan, yksi on mun luona ja ohjaa ampujaa joka on alkuun ainakin varmaan pk-kentällämme ihan tiellä asti näkymättömissä.

Tänään aloitin keppitreenit myös kentällä, muut lähti jo pois kun otin pari sarjaa. Hyvin tökkii. Minä uskon että tämä on hyvä systeemi.

Elämää

Jos me vaan voitais aina asua mökillä... koko viime viikko vietettiin BH-kokeen jälkeen aikalailla lomaa, vepe- ja hakutreenit oli mutta tottista ei Sienen kanssa tehty lainkaan, mudi kävi pari kertaa. Koirien loma huipentui mökkiviikoloppuun. Nyt on paluu arkeen ja ekana pitäisi hommata kosketuskeppi ja opettaa koiralle se häiriöttömässä ympäristössä, jotta voin käyttää sitä hyödyksi tottiksessa. Siitä lisää myöhemmin kunhan ollaan päästy alkuun.

Torstaina oli aikamoiset hakutreenit. Sienelle viisi pistoa, josta ykkönen tyhjä, kakkosella maalimies, kolmosella maalimies, nelonen tyhjä ja vitonen lähti suorapalkan kanssa puun takaa karkuun kun lähetin koiran. Koiralla oli ensimmäistä kertaa elämässään kiintorulla metsässä sen tehdessä tarkoituksella tyhjiä ja ennen meidän vuoroa kävin läpi kaikki kauhuskenaariot ja mietittiin porukalla mitä tehdä, mikäli koira tulee rulla suussa tyhjältä. Eihän sen pitäisi, eikä mikään viittaa sellaiseen, mutta jotenkin olen edelleen nimenomaan haussa aivan ylihysteerinen valeilmaisujen suhteen. Kaikkialla muualla pystyn paljon enemmän ajattelemaan miten se saadaan tekemään oikein, mutta haussa pelkään eniten sitä, mitä teen jos se tekee väärin.

No, se treenien lopputulema jotenkin taas oli se perinteinen "mitä jos vaan luottaisit koiraan". Se osasi tehdä tyhjiä kiintorulla on-asennossa, ei siinä ollut mitään epäselvää. Palkkasin sen samalla palkalla kuin mitä ukoillakin oli keskilinjalla itse tyhjien jälkeen. Helposti se tyhjistä tuleva palkka taitaa olla joku kuppanen yksi nappulan muru ja ajatellaan että seuraava ukko on se varsinainen palkka, mutta musta tuntuu jotenkin oikealle se ajatus, että koira saa myös tyhjistä ainakin joskus kunnon palkan minulta. Kuvittelen, että se auttaa sitä ymmärtämään, että on ihan ok olla löytämättä ja tulla ilman rullaa takaisin mun luokse.

Toisekseen Sieni osasi olla häiriintymättä ilmaisussaan, kun luulin, että se meni vähän ohi kakkosesta ja näin sen kääntyvän eteenpäin ja päätin siis ottaa tyhjänä, mutta se olikin kaartanut mun näkymättömissä sittenkin ukolle, eli rääkäisin keskilinjalla "Sieniiiiiiiiiiiiiih! Tule!" juuri kun se oli ottamassa rullaa. Sitten vielä radiopuhelimet teki tenän eikä kuittausta tullut, eli keskilinjalla kukaan ei tiennyt onko se käynyt ukolla vai toiko se sen rullan vaan mun kutsusta. Kerkesin kysyä ääneen että mitä mä nyt teen, mutta onneksi heti itse päätin luottaa koiraan, eli ihan normaalisti pistin sen näytölle ja sinne kuusen juurellehan se meni missä just oli käynytkin :) Maalimies sanoi, että koira oli just ottanut kiintorullan ja kääntynyt lähteäkseen kun kutsuin, eikä se mun huuto vaikuttanut sen tekemisiin mitenkään. Ohjaaja parka, kun tapahtuu kauheasti kaikkea suunnittelematonta niin eipähän perkele ainakaan olla taas siellä mukavuusalueella! Stressit pilvissä. Mutta on se vaan niin hienoa :)

Selkäkuljetus toimii nyt aika hyvin, seuraavaksi voitaisiin panostaa näytölle vetämiseen, tuomarin mukaan tuloon, hallintaan ottoon ja palkkaamattomuuteen.

Holskujen pk-rotumestikset oli viikonloppuna Kajaanissa ja hieman kyllä harmitti, että ne oli näin aikaisin kesällä. Syksyllä mekin oltais voitu olla mukana. No, ensi vuodelle sitten tavoitteeksi! Yritin viikonloppuna kännykällä seurata tulospalvelua ja onneksi fb:n päivitettiin aika hyvin tuloksia, ilo olisi ollut olla paikan päällä seuraamassa, niin hienoja tuloksia siellä tehtiin! Onnea kaikille tuloksiinsa tyytyväisille!

Alla olevat kuvat viime viikolta uusvanhalta lenkkireitiltä, missä ei oltukaan ainakaan vuoteen käyty:

PS. Jos on jotain kysyttävää, blogiin kommentoinnin lisäksi tarjolla on sähköpostiosoite tuossa oikean laidan palkissa. Saat vastauksen paremmin suoraan minulta kuin kysymällä jossain mitenkään tähän liittymättömällä nettipalstalla vähintäänkin erikoisella aloituksella. Ihmiset, mä en sitten jaksa niitä. Kuten varmaan huomasitte, blogi oli vajaan viikon poissa. Yllätyin taas saamieni viestien määrästä, sekä tutut että tuntemattomat ottivat yhteyttä. Tiedän, mitä on julkisen blogin kirjoittaminen, eikä täällä ole mitään noloa tai arveluttavaa juuri siksi, että kuka tahansa voi tätä lukea. Ihan vapaasti. Mun blogin tarkoitus on jakaa ajatuksia ja ideoita, muutenhan kirjoittaisin päiväkirjan sivuille kynällä. Minäkin seuraan paljon sellaisia blogeja, jotka kiinnostaa mua just sen verran, että lueskelen niitä silloin tällöin. Jos ne menisi salasanan taakse, tuskin vaivautuisin ottamaan yhteyttä ja pyytämään lukuoikeutta. Sen takia mäkin tykkään kirjoittaa julkisesti, mun ajatusten sopii olla ihan kaikkien saatavilla ja koen iloa siitä jos olen voinut olla jollekin avuksi. Nyt mennään vaan taas siinä hilkuilla että vaihtoehtoina on iskeä blogi lukkoon tai poistaa se kokonaan. Koettakaa ny jumaliste olla ihmisiksi siellä ruutujenne takana!

Hakua ja muuta

Sienen kiintorullan kanssa on nyt pähkäilty oikein urakalla. Maanantaina hallilla näkyvällä maalimiehellä nappasi rullan melkeen heti lähetyksen jälkeen. Kiersi kyllä ukon oikeaoppisesti ja toi rullan mulle, mutta kun en haluaisi että se ottaa rullaa mistään näkö- tai edes hajuhavainnosta vaan menee ensin perille, katsoo onko 1) suorapalkkaa (mm on aina aktiivinen suorapalkkauksessa, jotta koiran ei tarvii arpoa) 2) irtorullaa ja vasta sitten saisi tulla mieleen että onhan kiintorulla kaulassa niin otan sitten sen. Tätä on säädetty ennenkin ja uskon että näkyvä maalimies provosoi ongelman esiin. Periaatteessa haluaisin vääntää koiralle rautalankaa, että sen pitää tehdä sama kuvio vaikka ukko seisoisi päällään suoraan koiran edessä, mutta ehkä tämä on turhaa vaikeuksien kerjäämistä. Päätin siis, että se oli viimeinen kerta ilmaisua näkyvällä ukolla tälle koiralle.

Keskiviikkona yhden parkkipaikan takana puistomaisessa "metsässä", ukko valmiina piilossa paksun puun takana. Lähetyspaikkaan se ei siis näkynyt, mutta ihan silmin löydettävissä kuitenkin. Sienen muotoinen raketti teki täydellisen kiintorullailmaisun :) Tai jos nyt jotain pitäisi vähän nillittää, niin jarrut ei toimineet palautuksessa, mutta tuon koiran kanssa se on vain söpöä. Toinen irtorullalla, säädin kiintorullaa vaivihkaa kireämmälle. Oli napannut irtorullan lennosta kiertämällä ukon ja vauhtia oli taas ihan riittävästi!

Perjantaina pk-kentällä, "mökkikyläpiiloja" oli muistaakseni 6kpl pitkin poikin keskilinjan molemmin puolin, ukot oli "ykkönen" vasemmassa takakulmassa ja "kakkonen" oikealla keskellä kentän reunojen ulkopuolella pusikon puolella piilossa. Aloitin vasemmalta ja oli tarkoitus pistottaa tyhjät kummallekin puolelle. Mutta koira lähti niin kovaa ja jäin sitten taas toljottamaan että kah siellä menee... sitten se teki omatoimisen keskilinjan ylityksen ja saikin jo hajun "kakkosesta" ja nosti sen siis eka. "Ykköselle" lähetin vissiin kolmesti, kun poukkoili vähän missä sattuu. Mä en oikein ole päättänyt, vaadinko näissä mökkikylätreeneissä pistoja vai annanko pyöriä missä koira haluaa. Tai siis olen ajatellut että enemmän partiointina eli saa pyöriä omaan tahtiinsa, mutta nyt sitte aloin kuitenkin vähän nillittää pistoa... no positiivista oli se, että vaikka kiintorulla oli olevinaan niin tiukalla ettei koira saa sitä, se on joskus silti onnistunut sen ottamaan, ja aina on kai mahis että se saa sen silti. Ei paineistunut yhtään siitä säädöstä eikä meinannutkaan ottaa rullaa tutiksi, se oli hienoa se. Toisella kierroksella oli pakko vielä kokeilla umpipiiloa kiintorullalla, niin että piilo oli kiinni ja mm sisällä, eikä hällä siis mahista auttaa koiraa rullan otossa. Kyllä se vaan aika hienolta näytti, kun koira ei koskenut rullaan liian aikaisin vaan tarkisti toisen piilon ja hieman pöpelikön puolelta ennen kuin sai hajun, meni piilolle, tarkasti onko sieltä tulossa jotain, ja alkoi heilauttaa päätään niin että saa kaulassa roikkuvan rullan suuhunsa. Tää on jotenkin ihan jäätävä käytösketju ja se tuntuu edelleen ihan maagiselta että olen onnistunut opettamaan koiralleni sellaisen! Tässä vaiheessa pitää vielä kiittää kerran Hannaa, pohjat tehtiin aiemmin vanhassa hakuryhmässäni mutta Hannan kanssa tämän talven aikana tämä on viety näin pitkälle. Tällekin viikolle saatiin kolmet ilmaisut sumplittua ja sunnuntaina on vielä maastotreenit tulossa, parasta!

Sieni, maailman onnellisin koira.

Töppönen on hakuillut (ilmaissut) kanssa ja viime sunnuntaina nähty täydellinen osaamattomuus tai muistamattomuus on tiessään. Tänään mm. tuttu näytölle karkaaminen ja muutenkin koiran asenne oli siinä hilkuilla, että se osaa kyllä yksin ja mua ei tarvita mihinkään. :D Se teki tänään risteilyä ilmaisuna mökkien keskellä ja tuntui kaikin puolin kivalta! Tarkkuusruutuun aloin vaihtaa kuitenkin maahan menoa, kun yhtään roskaisemmalla alustalla se kuopiminen tulee taas ja hienohelmakoira ei vain voi ottaa pienesinettä suuhun, jos roskia tulee mukaan. Sähellykseksi se meni ja hermo paloi taas kaikilta. Se on jotenkin niin ärsyttävää kun koiralla on hirveä motivaatio jos se saa tehdä itse, mutta se kestää tosi huonosti neuvomista. Sitten kun se ei ota ohjeita tai tuttuja käskyjä vastaan, mua alkaa ärsyttää, ja sen jälkeen se säätää kahta kauheammin. En nyt taas tiedä mitä teen koko tarkkuusetsinnän ilmaisun kanssa... ne sen maahan menot kun on sellaisia, että pläjähdän sinne päin esineen päälle, ja sitten kun pyydän näyttämään sen, se menee taas etsimiseksi ja kuopimiseksi. Eihän se ilmaise edes jälkikeppejä silleen että keppi jäisi koiran etujalkojen väliin sen mennessä maahan, vaan yleensä nappaa keppiä samalla ja lojahtaa sinne miten sattuu mua kohti. (Se on aikoinaan "vähän" paineistettu jäljellä, koska se oli ainoa tapa, millä sain sen ilmaisemaan ne kepit ylipäänsä.) Joten enpäs tiedä mitä ihmettä sen kanssa tekisi. Kauhea motivaatio sillä on etsiä, ja pysyy tallauksella nykyään tosi hyvin itse lyhyen liinakuurin jälkeen, eikä tartte enää estää sinkoamasta minnekään viiteenkymppiin.

Maagiset lentävät kukat!

Oikeasti ne ei vaan meinanneet pysyä kupolin päällä.

Tokon/tottiksen osalta en ole kauheasti vääntänyt. Mä en usko, että Sieni kuolee pääsiäisen jälkeen, nyt se on ollut taas niin normaali että mä vain kuvittelen ja kaikki on ihan ok. Mutta silti, kuvaukseen saakka mennään nyt varmuuden vuoksi vähän säästöliekillä. Jos olen väärässä ja jotain on kuitenkin, mä en halua että mulle jää viimeisten viikkojen muistoiksi mitään tyhmää. Se vähä mitä on tehty, on ollut ihan kivaa. Tänään ammuttiin mökkikylätreenin jälkeen ja Sieni oli jo autosta otettaessa ihan tyhmä taas. Kentällä oli toinen koirakko kanssa kuulemassa samat paukut ja yksi ihminen ampumassa. Jotenkin se heti otti painetta niistä muista ja jäi aika pälyilymoodiin. Haukkui kuitenkin pyydettäessä ja teki ihan kohtuu ok sivulle tuloja ja yhden askeleen siirtymiä eteen/vasemmalle, niin annoin sen jatkaa. Neljä paukkua yhteensä, paukkuihin ei reagoi sen pahemmin kuin mitä muuten oli. Kyllä se siitä sit lähti käyntiin ja teki pari vaihtoa kaukoja, hyppyä, luoksetulon ja juoksi pallon kanssa. Olis ehkä pitänyt käynnistellä ensin enemmän ja ampua vasta sitten. Yhtä kaikki, ampumistahan se ei itsessään pelkää tai reagoi siihen arjessa lainkaan, mutta tottiksessa sillä riittää niitä syitä yrittää paineistua ja sluibailla ja ampuminen on ehdottomasti sen mieleen sellaisena.

Sienelle on vapuksi paikka holskuyhdistyksen hakuleiriltä ehdollisella varauksella "jos mulla on vielä koira silloin". :/

Joskus tuntuu, että näin päin se pitäisi mudin kanssa tehdä.

Mudin kanssa on viikolla tehty muutama kerta tottista silleen ajatuksella, ja on sen kanssa vaan kivaa vääntää <3 Perusasentoja ajettiin kunnollisiksi, se todellakin tulee ekalla mielellään vajaaksi, varsinkin noudon irroituksen jälkeen edestä tullessaan. Kentälle menoja on tehty, pitää tehdä vielä paljon lisää ja nimenomaan eri paikoissa ja eri koirien kanssa. Noutokapulan nostoja iskunoutona, mutta mun mielestä koira ei oikein nopeudu niin kuin pitäisi. Kokeilin tuossa kerran vähän lisätä painetta siihen hommaan, eli ärjäisin heti noston jälkeen että pitäis olla jo täällä ja mikä maksaa. Tuntui hyvältä. Ylipäänsä tuo eläin tekee parhaimmillaan ja näyttävämmillään silloin kun se on hieman paineessa ja sitä kautta "paketissa", jos mennään aivan löysillä, se humputtelee eikä sillä ole mikään kiire tehdä sitä mitä mä haluan, vaan hyvin voi esiintyä omaan tahtiinsa...

Kaikenlaista

Tiistaina vietettiin vapaapäivää Neitvuorella, 11km lenkki ja vaivauduin jopa raahaamaan pullakahvit mukaan. Inhoan repun kantamista ja menen yleensä mieluummin ilman. Kivahan siellä oli sitten auringosta nauttia.

Ei niin kapeaa pitkospuuta ettei mudi siitä mahtuisi

Tarjoilija! Missä viipyy mun eväät!

Saanko keksin!

Ei vittu miten nolo toi on...

...mutta saanko kanssa keksin!

Illan tokoissa paikallaoloissa mudi. Kehäänmenotarkastus tehtiin myös, oli ok. Molemmin puolin ihanat nartut ja hieman sai oikoa koiran kampausta ennen kuin se uskoi, että nyt me ollaan oikeasti hommissa ja seuraa ei tarkoita "kuikuile olkasi yli ja kilju takana tulevan nartun luokse"... mutta sitten kun meni perille niin se oli oikein kivan tuntuinen! Ei ottanut edes painetta tokorivissä kuten usein tekee. Yksilöliikkeissä Sieni, aiheena ruutu (valmiiksi viedylle kosketusalustalle x 3, neljäs pallolle, oli varsin kiva, erikseen maahan menoja ja seuraamaan tuloja, nekin ok) ja luoksetulo (vauhti käskytyksellä, osa sivulle asti, osan palkkasin aiemmin, nämä kaikki reippaita!). Lopuksi avustaja laittoi salaa ruokakupin eteenmenoa varten. Tuoli, ruudun lähtömerkki ja mun jättämä hihna kerättiin pois kun niin pyysin, ettei koira vahingossa harhaudu niille. En sitten tajunnut että pienet luoksetulon merkit voi vetää sitä puoleensa ja sinnehän se lähti kaartamaan ennen kuin näki kupin. En myöskään tajunnut rääkäistä jotain, joten se nyt sitten sai koko ruuan vinosta eteenmenosta... perään suora näytetty toisto vielä muutamalla taskusta löytyneellä namilla. Sieni oli muuten siis kiva mutta tämä loppu jäi mua harmittamaan.

Keskiviikkona ensin hyppytekniikkaa hallilla, oli jotenkin vähän vaisun oloinen. Yksi apuhyppy, korkeus 7-8 lautaa, noutona. Kuvasin, tekniikka on ihan ok mutta kapulan nostot taas hitaita. En tiedä miksi se välissä oli nopea sen yhden kerran? Kokeeksi myös pelkkää menoa yli lentävällä lelulla just niin miten ei pitäisi tehdä takaa tuleva palkka rikkoo tekniikan). Teki mieli kokeilla ja kyllä se sen metrisenkin puhtaasti hyppää. Hallilta vaihdoin kenttää eli seuraavaksi tottista pk-kentällä. Sieni duunasi jotain pientä, leikki ja kiipeili esteitä. Mudille enempi ajatuksella kunnon sulkeisia; kentälle menoja, iskunoutoja, hyppynoutoa lyhyellä heitolla (toimii!), yksi a-estenouto, seuraamista, seisomista kävelystä ja juoksusta (Helsingissä esiintynyttä neverheard-tilaa ei saatu esille, osaahan se seistä) ja luoksetuloja. Luoksetuloja sitten muuten hinkattiin ja pitkään. Helsingin lomalla havaittiin, että koira reagoi tuomarin käden nostoon, kun en tiennyt odottaa lupaa ja kutsuin koiran itsenäisesti ja tuomari juuri oli nostamassa kättänsä. Koira pysähtyi ja tartti tuplakäskyn. Sille on tarkoitus nyt tehdä erilaisia häiriöitä luoksetuloon ja aloitin itse ottamalla kiven käteen ja pudottamalla sen viereeni kun koira oli tulossa. Oli muuten vaikeaa ja sai junnata pitkään, että koira jatkoi luoksetuloa tästä häiriöstä huolimatta eikä mennyt katsomaan kiveä, pysähtynyt tai hidastanut. Kovaa se ei enää loppuvaiheessa tullutkaan mutta pääasia että mielessä pysyi koko ajan että tänne tarkoittaa tänne ja se tuli. Lopuksi eteenmeno valmiiksi viedylle pallolle, se oli sentään erinomainen!

Riittävästi sulkeisia vääntänyt mudi!

Keskiviikkona Sieni oli myös 7 tuntia lainassa Watilla. Se oli mm. toiminut hevosena lasten leikeissä. Illalla juuri ennen kotiin palautusta se oli yrjönnyt keppimurskaa. Kotona joku yrjösi yön aikana ja kolmannen kerran kun olin töissä. Matolle, miten ihanaa! Siis oikeasti ihanaa että mun sänky tällä kertaa säästyi. Annoin ke-illalla aika pienen ruuan, olisi ehkä pitänyt jättää kokonaan väliin.

Kevätmudi <3

Mudin kanssa tehtiin hajuerottelua korvasienillä. Aloitin tiistaina ja se meni ok. Hajutunnistuskurssille on luvassa uusinta ja sovin kouluttajan kanssa, että saan täsmäkoulutusta meille, vaikka olen jo "jatkotasolla" ja kurssi on ajateltu alkeiskurssiksi. Kouluttaja kyseli mitä olen tehnyt ja mm. kestääkö koira ruokaa tai lelun häiriönä. Päätin sitten kokeilla laittaa yhteen häiriöhajupurkkiin raa'an broilerin hajuista lientä ja olipas hieno idea, sotki meinaan ihan koko homman! Koiralla meni pasmat aivan sekaisin, alkoi hirveä sähellys, lopulta koira lakkasi täysin nuuhkimasta ja yritti vain ilmaista purkkeja ja kaikki mitä yritin tehdä vain pahensi asiaa. Sitten kun paloi päreet, lopetin koko touhun. Nyt pitää varmaan aloittaa ihan alusta ja ottaa vain yksi purkki missä on sieni ja sitten siihen hajuton tyhjä jne... voi perse, sanoisinko. Että eipähän se näköjään sitten kestä ruokaa häiriönä!

Torstaina haun mökkikylätreenit. Käytiin tunnin metsälenkki ennen, koirat juoksi ja Sienikin oli ihan normaali. Sehän se yrjöpetteri varmasti on ollut. Mökkikylätreeneissä oli ehkä joku 8 mökkiä, tuuli tuli vinosti niiden takaa. Sieni toisena koirana, oli sovittu, että jos koiralla on vaikeuksia löytää näytölle, mm palkkaa heti näytöltä (eli sanon piilolle tullessani "palkkaa"), jos löytää hyvin, otan koiran sivulle, mm nousee piilosta ja palkkaa sitten (sanon piilolla "maalimies"). Hallintaa ei ole koskaan tehty. Jo autolta otettaessa koira oli outo, hyppäsi yhden loikan silleen "kun sä varmaan toivot että teen näin" ja oli kovin vaisu. Pistolle hieman hitaasti, etsi kuitenkin ihan hyvin ja teki hassuja loikkia mökkien keskellä. Joutui jonkun aikaa etsimään ennen kuin löysi. Hyvä irtorullan palautus, näytöllä roikuin liinassa mistä se vähän himmaa (se vetäminen pitäisi opettaa hetsaavalla maalimiehellä), mutta meni suoraan oikealle mökille ja otin sen hallintakuvion. Ei noussut ekalla sivulle, toisella tuli, kehuin ja autoin odota-käskyllä kun mm tuli ulos.

Töppöselle samanlainen setti. Ekaa kertaa varmaan umppareita? En tiennyt yhtään mitä se tekee. Oli sentään tutuin mm (H), sen verta tajusin ajatella, lisäksi koira näki kun mm lähti piiloille. Silläkin oli vaikeaa, joutui etsimään pitkään, ja kun ei meinannut ruveta löytymään, se meinasi tuoda yhdestä sirkusteltta-mökistä verhot. Kielsin ja onneksi se sitten melkein heti saikun hajun ukosta. Oli menossa reteesti sisään piiloon, kun mm heilautti irtorullaa koiran ollessa jo sen päällä ja koira pysähtyi kuin seinään ottamaan rullaa. Hyvä tuonti ilman apuja, mutta sylki sen mun jalkoihin. Odotin hetken, ei nostanut, niin potkaisin rullaa ja käskin nostaa sen. Näytöllä hallintakuvio, se oli ok. Mitään slaagia se ei meinannutkaan saada missään vaiheessa.

Sitten vähän tottista. Mudille jätettiin broilerin kaulat autolle, otin kentälle menon, hyppynoudon ja a-estenoudon ja makuutin koiraa noin minuutin "arvostelussa" josta hallinnassa ulos ja palkalle. Muuten jees, mutta hyppynoudon sivulle siirtyminen vajaa ja noutojen välisessä seuraamisessa äänteli. Maassa kuitenkin aivan hiljaa! Noihin sivulle tuloihin pitää nyt miettiä mitä olisi fiksuinta tehdä. Ongelma on se, että koira jää helposti vähän vajaaksi. Terhi käski vaan komentaa kunnon äänellä napakasti, jotta koira tekee sen kunnolla. Se on kyllä tähän saakka totellut ihan normaalia puhetta ja jotenkin luulen, että jos lähden sillä tavalla vaatimaan siltä, saan rääkyä aina vaan kovempaa. Melkein voisi kokeilla ihan keskeytystä, jos tulee huonosti, niin käsken sen pois ja se ei saa jatkaa. Lisäksi se voisi tehdä ihan naksuttelutemppuna sitä oikeaa paikkaa, onhan se vähän edessä ja helposti painaa seuruussa ja se on nyt enemmän pk- kuin tokokoira. Haluaisin vähän sitä tarkkuutta kuitenkin takaisin ja haluan ehdottomasti että koira tekee itse työnsä ilman että mun tarvii tietyllä äänellä vaatia siltä kunnollista suorittamista.

Sienelle ampumista ja eteenmenoja avustajan viemälle kupille. Ampumiseen koira lyhyeen remmiin, paukun yhteydessä "jes!" ja palkkaa taskusta. Kaksi tällaista ja kolmella seuraavalla pyysin paukun jälkeen koiran haukkumaan ennen palkkaa. Ampumiseen se ei reagoi mutta oli tasaisen vaisu muuten. Se ei jotenkin ollut kovin kiinnostunut ruuasta vaikka sai eilen illallakin vaan jonkun 1/3 annoksen ja piti olla nälkäinen, ja nyt jälkeen päin on taas helppo sanoa, että eiköhän sillä ollut huono olo siitä yrjöämisestä edelleen. Haukkuminen ei oikein käynnistynyt ja mun piti olla kovin aktiivinen, ja koira haukkui siksi kun pyydetään eikä siksi että se olisi halunnut sitä ruokaa multa. Eteenmenot ihan reippaita ja vikalla sai kokonaisen iltaruuan, mikä oli ehkä virhe, toivotaan ettei se jatka yrjöämistä ja se kaikki ole kohta jollain matolla taas. Jotenkin kun on avustaja ja olen päättänyt että nyt ammutaan, mitä en voi yksin tehdä, mä unohdan tarkkailla sitä koiraa. Nytkin olisi pitänyt jättää kokonaan väliin, jos sillä oli paha olo tai oli se vaisu mistä syystä tahansa. Varsinkin jos se ei hauku-käskyllä lähde aktivoitumaan niin hittoako mä sitä hyysään. Ei sitten, ruuat pois ja koira autoon, oli se sitten kipeä tai "kokeile" taas vaan mistä naruista voi vedellä. Voi aargh mua. Nyt on kyllä taas mielessä, että pitäisikö ne uusintalonkkakuvat aikaistaa sieltä suunnitellulta ensi syksyltä ja humauttaa se vaan nyt. Siitä tulee kohta vuosi kun se on kuvattu, ja edellisen kerran nukutettu sterkassa marraskuussa.