Henkireikä

Sienen haku-uraa on pohdittu moneen kertaan usean eri ihmisen kanssa. Yhden kaverin sanoma jäi vahvasti mieleen: "mulle maastolajien treenaaminen on sellainen henkireikä, että jos molemmat nuoret koirat loukkaantuisi niin että niiden kanssa ei voisi jatkaa, ottaisin sitten vaikka eläkeläiseni treenattavaksi". Tämä on niin totta, ja allekirjoitan tuon täysin. Minä tarvitsen maastolajeja. Minä haluan treenata niitä, koska se vaan on niin tärkeää kaiken muun arjen keskellä. Metsälenkki on ihan hyvä rentoutumiskeino kanssa, mutta se ei silti ole sama asia. Riippumatta siitä tuleeko koetuloksia tai millaiset eläkeläis- tms. koirat mulla on, minun on pakko saada treenata maastoja ollakseni onnellinen. Mikään muu laji ei voi niitä korvata. Maastot on tässä tapauksessa haku, ja yllättäen mielessäni myös jalansijaa vallannut (pelto)jälki.

Lauantaina kävin rallyjen jälkeen metsässä ja tein Sienelle U:n muotoisen n. 300m jäljen. Oli tarkoitus tulla pidempi, mutta kävelin taas tutussa metsässä ajatuksissani vähän hassusti ja tila loppui kesken. Lopussa pelkkä palkkapurkki, ei muita esineitä, jäljellä vajaa 10 Frolicia, vanheni tunnin. Namit heti janan jälkeen auttoi pitämään nenän paremmin maassa, mutta edelleenhän sille tunti on aivan liian lyhyt vanhetus ja pitäisi treenata jotain ainakin 3-4h ikäisiä. Autosta se lähti taas innoissaan, janalla reagoi jälkeen tosi selkeästi mutta suunnan ottaminen oli aikamoista pyörähtelyä. Mun (liian alas laittamani) janamerkki taisi vähän häiritä, välillä koira otti vainua ylhäältä. Maltoin olla tekemättä mitään ja niin sitten lähdettiin oikeaan suuntaan. Ekassa Frolicissa oli joku ötökkä, mikä aiheutti vähän kakomista. Sitten tuli pian kohta, missä sammalmetsässä kasvoi hieman ruohoa. Koira alkoi nyhtää ruohoa ja lopetti jäljestämisen. Olin vähän vaikeana itse, töppöstä olisin ilman muuta kehoittanut varsin painokkaasti jatkamaan jälkeä justnytheti eikä kohta, mutta Sientähän mä katson aivan erilaisten (eikä ehkä siis lainkaan huonompien?) lasien läpi. Kerkesin siinä miettiä, että jos se ötökkä poltti suuta pahastikin ja sillä on huono olo tai närästää tai jotain, ylipäänsä siis joku syy tehdä niin kuin se tekee. Ettei se varmaan vaan "vittuile" mulle ja että kuinka epäreilu ihminen helposti on, kun käskisi vaan jatkaa vaikka toisella olisi hirveän huono vointi. Hetken se näytti siltä että meinaa oksentaa, mutta sitten ennen kun ehdin tulla mihinkään tulokseen aiheessa "käskenkö sen jatkaa" ja jos, kuinka tuimasti, se lähti jatkamaan itse. Kiitin hiljaa itseäni etten tehnyt mitään! Miettikää, miten ahdistavaa, jos te olette tekemässä jotakin ja sitten istutte hetkeksi, koska nilkkaa/mahaa/selkää/päätä/whatever sattuu niin että silmissä vilisee, ja joku tulee karjumaan siihen että nyt takaisin hommiin niinkuin olisi jo, ettekä puhuisi samaa kieltä ja pystyisi mitenkään selittämään, että anteeksi en just nyt pysty jatkamaan, voinko huilata hetken. Miettikää miten usein koirilla on tollasta. Ihminen aika harvoin edes miettii syytä, se "nyppää sitä remmistä ja toista käsky" eli "vaadi sitä tekemään kunnolla" tulee niin nopeasti...

No, loppujälki meni ihan jees, keskisuoralla koira jopa otti vauhtia niin että liinassa tuntui veto. Loppua kohti selvästi häiritsi, kun auto näkyi ja jälki meni tosi lähelle sitä, alkoi nostaa päätä ja olla vähän huolimaton. Muutenhan se menee kulmatkin aikalailla kuin kiskoilla, koska vauhti ei ole rynnimistä, se ei ehdi mennä edes koiran mittaa yli ennen kuin huomaa ettei jälki jatku täällä. En tiedä, syytänkö mä sitä ihan turhaan pikkusievästä, ei kovin keskittyneestä hiippailusta, kun nytkin jälki tuli ajettua varsin tarkasti ja loppupurkki löytyi. Se on vaan niin syvään juurtunut, että täysiii sählääminen on paljon näyttävämpää ja siten muka parempaa kuin pikkusievästi mutta tarkasti tehty työ.

Sunnuntaina kaatosateessa ensin peltojälkeä ja sitten hakutreenit. Pönelle pelkkä tyhjältä paalulta lähtö, 12. askeleessa oli kasa ruokaa. Jälki lähti paalulta vinoon etuvasemmalle (en tiedä, lähteekö se kokeessa aina suoraan, ei kai?). Jos paalulle meno on parissa viime treenissä onnistunut hienosti, nyt se olikin sitten taas aivan karmeaa. Lopulta kun tappelun jälkeen taas pääsin lähettämään koiran, se sinkosi jonnekin ihan huitsin hittoon yli koko paalun, ja kun jälki ei mennytkään suoraan, koira oli tyhjässä. Nappasin sen suoraan pois sieltä, moitin että nyt pitäis vähän keskittyä, ja tein uuden lähestymisen ja lähetyksen. Nyt meni tosi nappiin, tutki tarkasti sen paalun ja nosti jäljen hyvin vinoon. Olis kannattanut tehdä vielä toinen treeni, mutta aika oli käymässä vähiin ennen hakuja, niin se jäi nyt tähän.

Sienelle olin tallannut noin 200 askeleen L:n muotoisen jäljen, jossa paljon ruokaa ja vain joitakin tyhjiä. Sieni jäljesti hienossa rytmissä askeltarkasti rynnimättä yhtään, veti kulman kuin kone (huomasi heti, että seuraava askel ei jatku suoraan, ja käänsi päätä sattumalta(?) ensin vasemmalle mihin jälki meni ja jatkoi sujuvasti sinne - tästä olisi eräällä sankarilla paljon opittavaa!) ja lopussa silläkin oli kasa ruokaa, ei lainkaan esineitä. Hitto että alkoi ihan kutkuttaa ajatus kouluttaa Sienellekin peltojälkeä! Olen aina ajatellut, että sillä ei vietti riitä pitkään tyhjään jälkeen, mutta mistäs tuota tietää ellei järjestelmällisesti ensin yritä kouluttaa sitä siihen.

Sitten oli ne hakutreenit. Otin pönen, pönelle neljä pistoa muistikuvina 2 ääni, 1 ääni, lähetän 1, lähetän 2. Mennessäni hakemaan pöneä autolta Sieni alkoi ulvoa niin sydäntä raastavasti, että hetken munkin teki mieli itkeä. :( Kovetin kuitenkin mieleni ja otin pönen, joka oli aivan onnesta soikeana eikä meinannut nahoissaan kestää. Kakkosen huutaessa "töppöneeeen!" ja mun sitten retuuttaessa koiran pois, keskilinjaa takaisin alkuun päin ykköselle, koira alkoi kiljua kun sitä vähän vitutti :D Ykkösen huutaessa vitutus unohtui ja sinne paineli että metsä ryskyi. Kakkosella oli sitten ehtinyt jo unohtaa äänen tulleen suoraan edestä ja lähti kyllä täysii, mutta ihan vika suuntaan. Huusin sen pois, ja sain karjaista toisenkin kerran aika volyymillä, että se tuli. Kyllähän se varmasti olisi löytänyt noinkin, mutta jos tässä nyt jotain suoria pistoja yritetään opettaa niin sitten mennnään suoraan, ei poukkoilla miten sattuu, ja saada palkkaa siitä. Selvästi muistikuvatreeni on vielä sille liian vaikea, suoraa pistoa on niin vähän opetettu. Loppurata otettiin yksi kerrallaan. Pelkäsin, että selkää sattuu siinä vauhdissa, mutta eipä tuo ollut moksiskaan, ja lopuksi vielä hyppi keskilinjalla mua päin ihan sekona. Nyt mun tekisi mieli viedä se magneettiin siksi, että välillä tuntuu, että mitä jos mitään isoa vikaa ei olekaan ja kuvittelin vaan, ja nyt turhaan yritän pitää sitä pumpulissa.

Viedessäni pönen takaisin autoon Sieni alkoi uudestaan vinkumaan, että eikö nyt olisi jo mun vuoro. Jostain se vaan tietää mitä ollaan tekemässä, ja jostain syystä haku nyt vaan on aina ollut sen mielestä niin ylitse kaikkien muiden lajien. Se istui veräjän takana ja katsoi mua, ja minä katsoin takaisin. Hetken hiljaisuuden jälkeen sanoin ääneen, että ei Sieni, sun vuoro ei tule enää koskaan, koska sä et halua mennä kokeeseen niin mä olen niin lapsellinen etten sitten halua treenata sun kanssa. Tiedän, että mä olen tyhmä ja mun pitäisi päästä tästä yli, ja toisaalta löytää vähän suhteellisuudentajua: se on vain harrastus eikä sen pitäisi mennä näin kovasti tunteisiin. Mutta mä olen mikä olen ja jokaisella on omat syynsä toimia niin kuin ne toimii, ja jos en saa ikinä aikaiseksi sopua Sienen kanssa, treenaan sitten töppöstä niin kauan että mulla on uusi pentu. Koska minä haluan ja tarvitsen näitä treenejä. Ja jos joku nyt ei ymmärtänyt niin en missään tapauksessa kuvittele, että koira ymmärtää tämän kaltaista kostamista ja sanoisi mulle, että okei alan sitten pelittää kokeessa kanssa. Koira ei ymmärrä muuta kuin että en valitettavasti näissäkään treeneissä koskenut sen veräjän oveen, syyt ja seuraukset on vain mun oma tragediani. :(