Se lähti. Sydän särkyi, mutta sielu tietää, että näin sen on mentävä. Jossain vaiheessa itku varmasti loppuu ja onnelliset muistot jää... 

Syy miksei se jäänyt meille on ihmetyttänyt monia. Väärää rotua, kasvaa liian isoksi, ei ole nyt oikeastaan aikaa eikä tilaa kolmannelle, ne kaikki jää tekosyiksi, jos oikein kolahtaa. Voitte uskoa, että asiaa käänneltiin ja väänneltiin. "Sehän on jo ihan sun koira", sanottiin kentällä kun se nysväsi mun jaloissa kiinnostumatta muista, ja vastaavaa "joo niin varmaan enää lähtee mihinkään" -vihjailua tuli joka suunnasta. Olihan se kertakaikkisen täydellinen pieni mini. Se oli aivan hirveän ehtiväinen pentu eikä sitä voinut hetkeksikään kotona päästää silmistään, ja varsinkin yöt oli ulkona ramppaamisineen tosi raskaita. Loppuviikosta tuntui töissä, että olen ympärikännissä, univelka oli niin hirveä. Tullessaan se oli myös juuri sellainen millaiseksi käyttömalit olen mieltänyt: komenna vähän niin toinen tulee täysillä päälle, ja saat vääntää joka hemmetin asiasta sen ziljoona kertaa ja se jos mikä olisi minun hermorakenteellani äärimmäisen rasittavaa. Suuri yllätys oli kuitenkin se, miten nopeasti se kuitenkin taipui. Loppuajasta se istui portin takana katsomassa, ei tarvinnut edes sanoa "EI", kun ekalla kerralla tilanne oli se, että kielsin ja otin nätisti pannasta kiinni estääkseni sitä hyppimästä porttia päin, ja vastaukseksi se puri mua kaikella raivollaan. Joo, pennut nyt puree, mutta ei mun yksikään muun rotuinen koira ole koskaan aiemmin niin selvästi tahallaan ja sellaisella tunteen palolla tullut päälle "vttu älä sä mulle ala". 8-viikkoiselta moinen oli tosin lähinnä huvittavaa, mutta nyt ainakin ymmärrän, miksi nämä keskustelut kannattaa käydä 8-viikkoisena, ei 8-kuisena... 

Kuudessa päivässä se alkoi tuntua tutulta. Omalta. Se ei ollut enää pelkkä muukalainen. Kuulin äänestä, koska sillä on oikeasti hätä ja koska sitä vain vituttaa olla häkissä. Nauroin sille sen sata kertaa, se oli hyvin tomera ja aina yhtä suurella tunteella se murisi siilille, haukkui sotakoirapatsasta, tappoi käpyä, napsi heinänkorsia, roikkui koivun alhaalla riippuvissa oksissa, murisi itselleen peilistä, raahasi itseään isompia tavaroita, puri kaikkea minkä ympärille suu ylsi. Se oli vaan aivan huikea mini. 

Mutta mun taivaalla on niin mustia pilviä... Töppönen ei ole kunnossa, vaikka sekä ell, osteopaatti että hieroja uskoivat hoitonsa tehoon ja lupasivat että se toipuu ennalleen. Epävarmuus on kaikkein raastavinta, eikä kuolemanpelko lähde käskemällä. Ei se välttämättä lähde myöskään sillä tonnin magneetilla, mutta on sitä tässä mietitty silti. Mä en kerta kaikkiaan voi samalla haudata yhtä ja iloita toisesta, ja jos ottaisin pennun tähän tilanteeseen, tuntuisi että yritän korvata töppöstä jollain paremmalla. Jos menetyksen pelko ei olisi niin vahvana läsnä, lopputulos olisi ehkä ollut eri. Nyt sydämessä ei vaan ole tarpeeksi suurta tilaa pennulle, kaikki on varattu pönelle... 

Joten hyvästi, miniäinen. Sä tulit kummallisen kuvion myötä, sanoin ensin ei, mutta muutin mieleni, enkä mä sitä kadu. Mun suurin intressi oli päästä hetkeksi kokeilemaan eloa kolmen koiran kanssa, eikä mun missään vaiheessa ollut tarkoituskaan pitää sua. En silti tiennyt, että luopuminen on näin raskasta, ehkä tässä itketään samalla myös töppöstä - pennun lähtö konkretisoi niin hyvin sen menetyksen tunteen. Sä olisit oudosta alusta huolimatta voinut olla mun koira, mutta nyt asiat meni toisin, etkä sä ole. Mutta sulla on hieno elämä edessä, susta tulee huikea pelastuskoira ja pääset varmasti urallasi pitemmälle kuin minun kanssani olisit päässyt. Kiitos että hetken kuitenkin olit mun ja sain näyttää sulle maailmaa. <3

Pentulomat

Työkaveri sanoi ihmetelleensä miksi ihmiset ottaa ihan lomaa kun pentu tulee, eikö sen olisi hyvä tottua arkeen heti. No, katsotaanpa.. Normaali treeneistä/iltalenkiltä kotiintuloaika 20-21. Iltatoimiin menee tunti, paitsi pennun aiheuttaman härdellin takia liki tuplat. Nukkumaan siis 22-23 välillä. Töihin lähtö 5.45, joten kello soi 4.15. Isoille 45min lenkki, pienelle 30min, itselle omiin toimiin 15min. Pentu herättää pari kertaa yön aikana, käsken sen olla hiljaa. Kolmelta sillä on kakkahätä eikä se vaikene ennen ulos pääsyä, joten pikainen käynti pihalla. Valitettavasti pentu piristyy niin, että sitä ei enää nukuta. Minä hetken yritän vielä, kunnes luovutan. Pentua ei naapurisovun nimissä viitsi yöllä kovin huudattaa, käyn ne tahtojen taistelut mieluummin päiväsaikaan. Ja johan se on kello alle tunnin päästä soimassakin, niin ei muuta kun pennun kanssa puuhastelua ja isoille vähän pidempi lenkki. 5.45 pentu on väsynyt ja käy tyytyväisenä nukkumaan. Minä lähden töihin.

14.15 olen puolikuolleena kotona ja haluaisin kaatua sohvalle. Pentu ei, se on nukkunut 8h ja on hyvin virtaa täynnä. Pentu ulos, isot ulos, touhuamista sisällä. Väsymyksen takia mitään ei saa aikaan, mutta päikkäreillekään ei ehdi, pentua on vahdittava koko ajan koska se hyvin potentiaalisesti muuten tappaa itsensä (se esim. loikkaa vauhdilla suoraan sohvalle ja siitä samalla vauhdilla selkänojalle keikkumaan). Sitten onkin jo aika alkaa pakata kaikkia autoon ja lähteä sinne treeneihin. (Auton pakkaaminen on varsinainen operaatio sekin, ei todellakaan vain lähdetä!) Ai niin, ja onhan ihmisillä perhettä, muita harrastuksia, kaupassa käyntiä ym juttuja myös mitä pitäisi ehtiä ja ennen kaikkea jaksaa hoitaa. Tässä vaiheessa työkaveri oli monttu auki hiirenhiljaa :D Ei pentuloma ole pennun paapomista varten, se on siksi, että viikossa ehtii aika hyvin jo koulia pennun tavoille (yöllä nukutaan...) ja ennen kaikkea saa itse nukkua silloin kun pentu nukkuu, aikatauluista viis!

Hehku

Kaveri kysyi reilu viikko sitten olisinko kiinnostunut hänen kaverinsa kasvattamasta käyttöbelgipennusta, omaksi tai vain hoitoon. Kasvattajalle jäi itselleen pentu kanssa, ja hän halusi tämän toisen maailmalle vaikka sitten vain hoitopaikkaan odottamaan oikeaa kotia, jottei syntymäkodissa leimaudu liikaa siskoonsa. En mä ole nyt kolmatta koiraa vailla, vastasin, ja unohdin koko jutun. Pari päivää sen jälkeen se yhtäkkiä palasi töissä mieleen, ja laitoin vielä viestiä, että siis mikä juttu se olikaan. Pönen tulevaisuus on murehdituttanut ja Sienenkin kanssa se seinä varmaan alkaa olla vastassa (haun tai siis sen tottiksen suhteen, rallya se kyllä saa jatkaa). Mun on kertakaikkiaan ehkä otettava kolmas koira aiemmin kuin olin ajatellut, tai sitten loppuu harrastus.

Kyseessä on High-Spirited Hehcu. Belgien suvuista en ymmärrä mitään, kiinnostuneet voivat itse katsoa sukutauluja, mutta mikään näyttelypiski ei siis ole kyseessä. Kaverin kanssa viestiteltyäni mulle tuli sellainen hyvin vahva tunne siitä, että elämässä ei koskaan saa mitään, jos aina on heti "emmä". En mä tartte kolmatta koiraa, enkä ota belgiä sitten kun sen pennun joskus otan, eikä todellakaan oikeastaan ole aikaa eikä tilaa millekään hoitopennulle. Toisaalta, miksi ei? Siis niinkun oikeasti, jos unohdetaan se "emmä"-ensireaktio? Hirveä vaiva siitä tietenkin on, mutta niin pennusta aina on, ja tulee olemaan sittenkin kun sellaisen itselle otan. Mikä huikea tilaisuus kokeilla vähän eri kaliiberin pentua kuin mitä omani tähän mennessä on olleet. Mikä huikea tilaisuus kokeilla miten raskasta se elämä kolmen kanssa on ja uupuuko täysin kun niitä pitää käyttää erikseen.

Loppuviimein asiat sitten meni niin, että pentu matkasi 450km ja saapui meille sunnuntaina illalla rankan koulutusviikonlopun päätteeksi n. klo 17 kun maanantaina aamukuudelta pitää olla töissä, aivan loistava ajoitus eikö! Vajaan vuorokauden tuttavuuden perusteella: puree kuin itse perkele (ja koulutuksessa palanut nahka on sitten kipeä!), kantaa kaikkea mahdollista (itseään isompi vesikuppi ym no problem), syö kuin sika, suhtautuu maailmaan jotenkin kauhean pikkuvanhasti ja tuntuu olevan joka paikassa heti kuin kotonaan. Se ei ole vielä pelännyt ketään eikä mitään, ulkona tulee tosi lähellä jaloissa eikä varmasti häivy mihinkään ja muutenkin tykkää huomiosta, mutta toisaalta palaute ei voisi vähempää kiinnostaa silloin kun olemme eri mieltä ja useampi erä on mennyt siihen, että se vastustaa tulemalla ihan kunnolla käsille, tosin joka erän se on myös surukseen hävinnyt :D Se on myös hyvin äänekäs kokiessaan mielestään vääryyttä, sori vaan naapurit kaikki ne öiset erimielisyytemme... aivan huikea tyyppi, tässä on varmasti sellainen koiratyyppi joka ei mene autoon itkemään kun ohjaajaa ahdistaa koetottis, ja jonka kanssa saa kyllä pentuna vääntää mutta en mä epäile hetkeäkäään etteikö siitä koira tulisi :) No, se ei silti ole jäämässä meille, koska yksi oleellinen vika siinä on: se ei ole mudi eikä mudiksi mulle muutu.

Sienen mielestä se oli ihana kun se tuli, mutta kun rajut leikit kiellettiin, Sieni vähän pahastui ja totesi että en sitten ollenkaan. Pönen mielestä se oli kanssa aika ihana kun se tuli, pöne meni sekaisin ja otti flirttiasenteen. Se ehkä ekan tunnin oli vähän vieraskorea, mutta sen jälkeen hepulit on olleet sitä luokkaa, että molemmat isot väistyy tieltä samalla muristen. Kummaltakin se on saanut pari kertaa kunnon rähähdyksen, ja silloin yleensä kyllä lopettaa mutta ei jää paikan päälle pyytelemään anteeksi, vaan viilettää samalla vauhdilla jonnekin muualle. Olen pitänyt isoja pahimpien hepulien aikana portin takana turvassa. Pöne parka, ajattelee moni, ja tavallaan olen samaa mieltä. Toisaalta mulle on aina ollut selvää, että tämä on ihmisten maailma ja ihmisten koti, ja jos minä halusin ottaa hoitopennun, mun aikuiset koirat saa luvan siihen sopeutua. Pöne oli ihan samanlainen kun Sieni tuli, Sieni ei tosin ollut ihan niin päällekäyvä, joskin ei sekään pönen mutinoita koskaan ottanut tosissaan. Jos tämä pentu olisi jäämässä meille, en epäile että mitään ongelmia jäisi, joten nyt eletään näillä ja joskus koittaa pönellekin se ilon päivä, kun se todella lähtee. :D

Tosi mielenkiintoista nähdä myös kuinka Sienen motivaatioon vaikuttaa se, että kotona on nyt pieni termiitti, joka vie paljon mun huomiota. Isot jää varsinkin alussa väistämättä vähän syrjään.