Hirviö

Minä tiedän, että sun selässä on jotain hirveää. Joku rappeuma tai pullistuma tai joku hirviö, mikä tulee etenemään ja vie sulta lopulta jalat alta. Intuitio ei kerro koska tämä tapahtuu, ja voihan olla, että pysyt vielä vuosia ihan hyvissä voimissa. Mun on silti valmistauduttava asiaan ja sitten kun on aika, päätös on voitava tehdä nopeasti. En ikinä, ikinä, ikinä voisi antaa itselleni anteeksi, jos päästäisin tilanteen siihen, että sä et voisi enää kävellä kunnolla.

Sä olet jotenkin sellainen mysteerien koira. Tuo jalat alta -kohtaus, samoin selittämättömäksi jäänyt nenäverenvuoto ja nyt tämä. Ehkä nämä kaikki jollain tavalla alitajuisesti vaikuttavat siihen, etten halua viedä sua magneettiinkaan. No, henkimaailmaa todellisempi syy on ihan vain se, että mä en näe isoa selkäleikkausta tällaiselle koiralle edullisena ratkaisuna, ja olen edelleen sillä kannalla, että jos leikkaustarve tulisi, koira pääsisi vain mullan alle.

Viime viikolla käytiin hierojalla. Totaalisen jumissa koko koira, mutta ei kipeän oloinen, vaan ihmeen rento koko käsittelyn ajan. Vasemmassa takajalassa vastaanotolla hieman alentunut asentotunto, mutta sain käskyn testailla asiaa kotona aloittaen aina eri kerroilla eri jalasta, ja myöhemmin en kyllä mitään enää huomannut. Voi olla, että se nyt vaan oli siis sattumaa. Vasen puoli oli muutenkin enemmän jumissa takaa. Kaipa se jotenkin sitä vammaista selkää sitten varoo ja siksi menee niin jumiin. Huomenna vielä osteopaatille, uudelle ihmiselle. En varmasti muista edes selittää järjestyksessä kaikkea mitä on tapahtunut.

Hieronnasta kotiin tullessa kerkesin miettiä, että nyt susta on tullut vanha. Ei se, että isä eli 17-vuotiaaksi ja emä täytti keväällä 15v, takaa mitään. En usko, että sulla parhaassakaan tapauksessa on kovin montaa vuotta jäljellä. Nyt sitten on loppuelämän hissikyyti autoon. Metsässä pitää aina miettiä pääsetkö sä tästä vai pitääkö kiertää tai nostaa. Lumikenkäretket on epäilemättä retkeilty, ja uimaan saat mennä varovasti kävellen, et hypi enää ikinä laiturilta tai kiviltä. Voi pöne, en mä olisi halunnut, että asiat menee näin. Ehdin siinä sitten muistella kaikkea mitä ollaan yhdessä koettu. Parempaa ensimmäistä harrastuskoiraa en olisi voinut saada, sä olet aina ollut niin huikea ja täysillä mukana kaikessa mitä keksittiin kokeilla. Nyt vaan toivotaan sulle vielä kivuttomia ja antoisia eläkepäiviä. Kyllähän sä taas viikonloppuna mökillä painelit menemään ihan viimeistä päivää eikä mikään metsäryteikkö ollut ongelma, mutta sut tuntien en mä tiedä voiko siihen luottaa. Jos et vingu niin kovaa että kuulen, mistä sen tietää sattuuko ne loikat sua silti? Ahdistaako tajuta oma vajavaisuutensa ja odottaa että nostetaan autoon?

Kaiken tämän surun keskellä motivaatio hoitaa mitään muita juttuja on pyöreä nolla. Yhdistystoiminta vie tosi paljon aikaa ja energiaa ja olen jotenkin nyt äärimmäisen täynnä sitä, miten paljon järjestän, säädän, sovin, teen lomakkeita, perun, poistan, vaihdan, ja lopputuloksena on usein vaan paskaa niskaan siitä miksei ole sitä ja miksi kurssi x on maanantaisin eikä tiistaisin. Olen kouluttanut tänä vuonna ainakin 6 eri kurssia ja lisäksi tehnyt normaalit talkoot, tosin niissäkään en saa mitään "kahdeksi tunniksi paikalle ja sitten kotiin"-henkilöryhmähommia vaan olen joku helkkarin ratamestari jolla menee kymmeniä tunteja hommansa hoitamiseen jo ennen kuin koe on lähelläkään. Tätäkään ei varmaan kannattaisi edes kirjoittaa, koska joku vetää kuitenkin herneet perseeseen "ei oo pakko jos on noin vaikeaa!!" (ja siihen voin vastata, että ihanko totta - vielä keväällä mä olin tosi motivoitunut, mutta nyt oman elämän murheet vähän muuttaa kaikkea). Sitten kun vielä kuulin kylillä jotain jeesustelua siitä, millainen itsekäs, omahyväinen sika olin lopettaessani haun ja jättäessäni ryhmän ja yhdistyksen selviämään ilman minua, niin kaikessa absurdiudessa se lähinnä nauratti vaikka olisi kai pitänyt itkeä. Mikään ei todellakaan ikinä riitä. Mä niin haluaisin palata siihen mitä oli joskus alussa, jolloin minä olin pelkkä nobody, joka osallistuin toisten järjestämiin juttuihin toisten koulutettavana ja oli vilpittömän onnellinen kun koira oppi menemään käskystä maahan. Mä olen saavuttanut liikaa liian lyhyessä ajassa, nyt kahdeksan vuoden koiraharrastuksen jälkeen jatkuvan nousun sijaan olen niin pohjalla. En nyt oikeastaan ole kenenkään sääliä tai edes sympatiaa vailla, mutta vittu että olen niin täynnä sitä arvosteluakin. Jokainen harrastaa tätä kuitenkin ensisijaisesti itseään varten ja sitten kun ei ole enää kivaa, on täysi oikeus pistää peli poikki.

Pennun hankintaa olen viime aikoina miettinyt lähinnä siltä kannalta, haluanko mä että pöne ehtii nähdä sen, vai säästänkö pönen moiselta kiusalta. Mä vaan luulen, että varsinkin jos se on mudi, pöne salaa kuitenkin tykkäisi siitä. En tiedä, luultavasti tässä käy niin, että hautaudun suruun, lopetan nämä harrastukset eikä mulle edelleenkään vuosiin tule mitään uutta harrastuskoiraa. Jos koskaan.

Haluaisin vaan että pöne olisi terve.