Agilitykisoissa Varkaudessa, johon sovittu samalla Sienen palautus. Koskahan alan uskoa, että mun polla ei kestä liian montaa stressattavaa asiaa yhtä aikaa :P
Ihan kotikulmilla, heti lähdettyämme, oli puhallutusratsia. Mudihan sai totaaliraivarin siitä että joku tunkee kätensä meidän autoon sisälle ja oli tulla sedän sormille takapenkiltä. Minä työnsin kädet väliin ja otin koirastani kiinni mihin nyt satuin osumaankaan, ja työnsin sitä kauemmas. Poliisia nauratti vaikka minusta tilanteessa ei ollut mitään hupaisaa. Olisinkohan maksuvelvollinen, jos kyttä purettaisi itsensä oikeasti tällaisessa tilanteessa? Ainakin tuli taas mieleen, että mun pitäis saada oikea koira-auto ja tolle elukalle häkki. Jos joudun onnettomuuteen, pelastushenkilökunta varmaan pamauttaa moisen raivoavan piskin kylmäksi, eikä yritäkään lahjoa sitä väistymään ja päästämään vieraita mun luokse.
Reilu puolivälissä matkalla iski yhtäkkiä mieleeni, että rekkarit ja passi on mukana, mutta kisakirja ei todellakaan ole. Mulla on kotona kansio koirien tärkeille papereille, ja rekkarit yms on toki normaalisti kanssa siellä. Nyt ne oli jääneet viikon takaisesta möllitokosta pöydälleni, ja eilen illalla kassia pakatessani otin ne vaan siitä matkaani. Kansiolla en käynyt lainkaan eikä koko kisakirja tullut mieleenkään. Hetken mietin, käännynkö takaisin hakemaan, mutta päätin luottaa että saan ostaa uuden. Tällaiset pienet suunnitelmaan kuulumattomat jutut kuitenkin hajottaa mun keskittymisen ihan totaalisesti enkä pääse niistä yli.
No, kisakirja saatiin ostettua ja varmennettua, koira ei edes meinannut syödä sirun tarkistuksessa tuomaria. Jossain vaiheessa sitten bongasin Sienen katsomosta, jälleennäkeminen oli riemuisa mutta ei mikään totaalinen sekoaminen kuitenkaan, pöh. Aikataulut oli pikkasen ajoissa ja kaiken tämän säädön takia en ollut oikeastaan käyttänyt mudia lainkaan hallissa. Oltiin kolmas koirakko, ja rataantutustumisen jälkeen saikin jo juosta autolle ja takas halliin. Koira haisteli autosta otettaessa mun takkia, joka tietysti haisi pennulle. Lähdössä se katseli taakseen. Alku oli hyppy-kepit-putki-hyppy-hyppy-A. Kepeille koira tuli ihan hajamielisenä ja meni tokaan väliin. Uusittaessa se jotenkin pääsi kartalle että ahaa, tää on agilityä, ja heräsi eloon. 3. hypyllä kielto, A:lle mennessä koira tuli ihan vinosti kun oli ties missä mun takana ja suti ylösmenolla, juoksi läpi aikomattakaan pysähtyä alakontaktille ja karkasi vielä edessä olleelle muurille. Totesin totesin että nyt ei kyllä enää hallinta tästä ainakaan parane. Koira takas A:lle ja maalihypyn kautta ulos. Se oli nopea 12e:n käyttö. Harmitti, rata oli tosi kivan tuntuinen ja olisin halunnut pyöritellä sen läpi perkele!
Tässä välissä töppönen sai moikata Sientä. Jälleennäkeminen ei ollut riemuisa, L oli kummallisen ärtyisä ja murisi sekä Sienelle että Sannan mukana olleelle 13-viikkoiselle Dexille. Se murisi myös ympärillä oleville vieraille koirille enemmän kuin normaalisti. Hengailtiin siinä kuitenkin aikamme ennen kuin vein mudin autoon.
Toka startti oli sitten parempi, koira ainakin tiesi mikä on homman nimi. Käsissä se ei ollut lainkaan, tuli laajoja kaarteita ja ohjaus tuntui raskaalta. Ei puhettakaan siitä mitä se eilen oli treeneissä. :( Hylky tuli, kun koira karkasi putkeen johon ei pitänyt mennä enää lainkaan. Jatkettiin kuitenkin kun se sieltä palasi. A:n kontaktin otti nätisti, puomia ei kovinkaa nätisti, keinulla karjaisin kahdesti "varovasti!" ja se oli ok. Kepeille meni kolmanteen (?) väliin, ja vasta kolmas uusinta onnistui, joskin koira sitten oikaisi kuitenkin vielä lopusta yhden välin >:P Kepeille lähetyksien välissä koira kävi aina hyppäämässä mun naamalle. Koko radan se painelee muutenkin ihan häntä tötteröllä, tää oli niin sarjaamme "huuda sä mitä haluat, mä meen minne mä haluan". Video tästä mahtavasta radasta, kiitos Sanna!
Sellaset kekkerit. Ei nyt oikein ole fiilis katossa huomisen tokokokeen suhteen. Toi on niin kumma toi koira, kun se on tavallaan pehmeä ja epäsosiaalinen ja varautunut ja kaikkea, ja suoraan halliin tempaistuna ei toimi parhaimmillaan. En sitten kuitenkaan osannut lainkaan kuvitella, että tokalla radalla se vaihtaa ihan eri moodiin. Menin lähtöpaikalle koiraa kehuen ja tsempaten kun kuvittelin, että se on vieläkin vähän hajamielisenä. Pieleen meni, olis tarvittu tiukkaa hallintaa. Kun se myös osaltaan on tyypillinen minä itte- mudi, itserakas besserwisser jolla on kyllä pokkaa tehdä omia ratkaisuitaan ja joka välillä kuumuu turhan paljon. En vaan etukäteen aina näe yhtään millä mielellä toi elukka mahtaa olla!
No mutta Sieni on nyt kuitenkin taas keskuudessamme, että ei nyt ihan hukkareissu ollut :)
**
Ai niin, ja Luksia kysyttiin alustavasti jalostukseen noin vuoden päästä. Näin nartun ja se oli avoin ja mudiksi aika sosiaalinenkin, viipyi jopa hetken aikaa mun rapsuteltavana ja pussasi mua kerran nenälle! Noin muuten se oli oikein reipas tuolla hälinässä ja retuutti remmiään ihan raivostuttavuuteen asti. Lupasin miettiä asiaa, mikään kiire ei muutenkaan ole, narttu on vielä nuori. Pahimpana riskinä näen ehdottomasti tuon terävyyden ja pehmeyden. Luksi ja koko Takkutukan U-pentue ei ole mitään helpoimpia mudeja, ja kyllä mä koen että moraalisesti osa vastuusta on sitten loppuelämäni munkin harteilla. Toisaalta, rotu on hyvin heterogeeninen edelleen ja vain luoja yksin tietää mitä tämäkin koira periyttäisi, ei välttämättä ollenkaan sitä mitä se itse on. Luksin vanhemmat on kuitenkin molemmat +3 kohtuullisen kovia ja Temppu-isä varsinkin harrastajien kesken tiedetty ja kaikin puolin pidetty koira. Tjaah, enpä tiedä, mistä sitä muka osaa päättää?
Ihan kotikulmilla, heti lähdettyämme, oli puhallutusratsia. Mudihan sai totaaliraivarin siitä että joku tunkee kätensä meidän autoon sisälle ja oli tulla sedän sormille takapenkiltä. Minä työnsin kädet väliin ja otin koirastani kiinni mihin nyt satuin osumaankaan, ja työnsin sitä kauemmas. Poliisia nauratti vaikka minusta tilanteessa ei ollut mitään hupaisaa. Olisinkohan maksuvelvollinen, jos kyttä purettaisi itsensä oikeasti tällaisessa tilanteessa? Ainakin tuli taas mieleen, että mun pitäis saada oikea koira-auto ja tolle elukalle häkki. Jos joudun onnettomuuteen, pelastushenkilökunta varmaan pamauttaa moisen raivoavan piskin kylmäksi, eikä yritäkään lahjoa sitä väistymään ja päästämään vieraita mun luokse.
Reilu puolivälissä matkalla iski yhtäkkiä mieleeni, että rekkarit ja passi on mukana, mutta kisakirja ei todellakaan ole. Mulla on kotona kansio koirien tärkeille papereille, ja rekkarit yms on toki normaalisti kanssa siellä. Nyt ne oli jääneet viikon takaisesta möllitokosta pöydälleni, ja eilen illalla kassia pakatessani otin ne vaan siitä matkaani. Kansiolla en käynyt lainkaan eikä koko kisakirja tullut mieleenkään. Hetken mietin, käännynkö takaisin hakemaan, mutta päätin luottaa että saan ostaa uuden. Tällaiset pienet suunnitelmaan kuulumattomat jutut kuitenkin hajottaa mun keskittymisen ihan totaalisesti enkä pääse niistä yli.
No, kisakirja saatiin ostettua ja varmennettua, koira ei edes meinannut syödä sirun tarkistuksessa tuomaria. Jossain vaiheessa sitten bongasin Sienen katsomosta, jälleennäkeminen oli riemuisa mutta ei mikään totaalinen sekoaminen kuitenkaan, pöh. Aikataulut oli pikkasen ajoissa ja kaiken tämän säädön takia en ollut oikeastaan käyttänyt mudia lainkaan hallissa. Oltiin kolmas koirakko, ja rataantutustumisen jälkeen saikin jo juosta autolle ja takas halliin. Koira haisteli autosta otettaessa mun takkia, joka tietysti haisi pennulle. Lähdössä se katseli taakseen. Alku oli hyppy-kepit-putki-hyppy-hyppy-A. Kepeille koira tuli ihan hajamielisenä ja meni tokaan väliin. Uusittaessa se jotenkin pääsi kartalle että ahaa, tää on agilityä, ja heräsi eloon. 3. hypyllä kielto, A:lle mennessä koira tuli ihan vinosti kun oli ties missä mun takana ja suti ylösmenolla, juoksi läpi aikomattakaan pysähtyä alakontaktille ja karkasi vielä edessä olleelle muurille. Totesin totesin että nyt ei kyllä enää hallinta tästä ainakaan parane. Koira takas A:lle ja maalihypyn kautta ulos. Se oli nopea 12e:n käyttö. Harmitti, rata oli tosi kivan tuntuinen ja olisin halunnut pyöritellä sen läpi perkele!
Tässä välissä töppönen sai moikata Sientä. Jälleennäkeminen ei ollut riemuisa, L oli kummallisen ärtyisä ja murisi sekä Sienelle että Sannan mukana olleelle 13-viikkoiselle Dexille. Se murisi myös ympärillä oleville vieraille koirille enemmän kuin normaalisti. Hengailtiin siinä kuitenkin aikamme ennen kuin vein mudin autoon.
Toka startti oli sitten parempi, koira ainakin tiesi mikä on homman nimi. Käsissä se ei ollut lainkaan, tuli laajoja kaarteita ja ohjaus tuntui raskaalta. Ei puhettakaan siitä mitä se eilen oli treeneissä. :( Hylky tuli, kun koira karkasi putkeen johon ei pitänyt mennä enää lainkaan. Jatkettiin kuitenkin kun se sieltä palasi. A:n kontaktin otti nätisti, puomia ei kovinkaa nätisti, keinulla karjaisin kahdesti "varovasti!" ja se oli ok. Kepeille meni kolmanteen (?) väliin, ja vasta kolmas uusinta onnistui, joskin koira sitten oikaisi kuitenkin vielä lopusta yhden välin >:P Kepeille lähetyksien välissä koira kävi aina hyppäämässä mun naamalle. Koko radan se painelee muutenkin ihan häntä tötteröllä, tää oli niin sarjaamme "huuda sä mitä haluat, mä meen minne mä haluan". Video tästä mahtavasta radasta, kiitos Sanna!
Sellaset kekkerit. Ei nyt oikein ole fiilis katossa huomisen tokokokeen suhteen. Toi on niin kumma toi koira, kun se on tavallaan pehmeä ja epäsosiaalinen ja varautunut ja kaikkea, ja suoraan halliin tempaistuna ei toimi parhaimmillaan. En sitten kuitenkaan osannut lainkaan kuvitella, että tokalla radalla se vaihtaa ihan eri moodiin. Menin lähtöpaikalle koiraa kehuen ja tsempaten kun kuvittelin, että se on vieläkin vähän hajamielisenä. Pieleen meni, olis tarvittu tiukkaa hallintaa. Kun se myös osaltaan on tyypillinen minä itte- mudi, itserakas besserwisser jolla on kyllä pokkaa tehdä omia ratkaisuitaan ja joka välillä kuumuu turhan paljon. En vaan etukäteen aina näe yhtään millä mielellä toi elukka mahtaa olla!
No mutta Sieni on nyt kuitenkin taas keskuudessamme, että ei nyt ihan hukkareissu ollut :)
**
Ai niin, ja Luksia kysyttiin alustavasti jalostukseen noin vuoden päästä. Näin nartun ja se oli avoin ja mudiksi aika sosiaalinenkin, viipyi jopa hetken aikaa mun rapsuteltavana ja pussasi mua kerran nenälle! Noin muuten se oli oikein reipas tuolla hälinässä ja retuutti remmiään ihan raivostuttavuuteen asti. Lupasin miettiä asiaa, mikään kiire ei muutenkaan ole, narttu on vielä nuori. Pahimpana riskinä näen ehdottomasti tuon terävyyden ja pehmeyden. Luksi ja koko Takkutukan U-pentue ei ole mitään helpoimpia mudeja, ja kyllä mä koen että moraalisesti osa vastuusta on sitten loppuelämäni munkin harteilla. Toisaalta, rotu on hyvin heterogeeninen edelleen ja vain luoja yksin tietää mitä tämäkin koira periyttäisi, ei välttämättä ollenkaan sitä mitä se itse on. Luksin vanhemmat on kuitenkin molemmat +3 kohtuullisen kovia ja Temppu-isä varsinkin harrastajien kesken tiedetty ja kaikin puolin pidetty koira. Tjaah, enpä tiedä, mistä sitä muka osaa päättää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti