Jeesus mikä päivä! Tämä vuodenaika ei ole ylipäänsä mun juttuja.. alkusyksy on ihan jees, samoin sitten kun mennään pikkupakkasille ja varsinkin kun tulee lunta. Tämä aika on vaan masentavaa ja joka yö kun kello soi töihin, mietin että entä jos en vaan nousisi enää koskaan sängystä.
Tulin yhdentoista maissa kotiin. Miehen eväskassi oli jäänyt jostain syystä eteiseen ja arvata saattaa, että eteinen-kylppäri-kombossa yksinolot viettävä pentu oli sen tutkinut varsin perin pohjin. Välipala-kaurakeksien kääreitä, leipäpussi tuhannen päreinä, limu(mehu)pullosta revitty etiketit mutta pullo oli ihme kyllä ehjä, muovikassi kanssa aika silppuna ja jotain random mainoslehtiä löydetty jostakin ja revitty nekin soppaan. Muutama kenkä vielä sikin sokin kuljetettuna, suihkun lattiakaivon kansi irti (mikä helvetin pakkomielle sillä on siihen?! Se avaa sen joka päivä! :D) ja näky oli aika miellyttävä. Not. Eväspussi oli kuulemma eilinen, eikä siellä ainakaan kovin paljoa mitään syötävää siksi enää ollut, mutta jotain sopimatonta pentu on jostakin saanut koska maha on aivan kuralla.
Heräsin ennen neljää kun mies tuli kotiin. Päätä särkee ja sellainen olo muutenkin, että olen tulossa kipeäksi - normaalisti en todellakaan nuku noin pitkiä päikkäreitäkään! Viiden maissa lähdin lenkille ja treenaamaan. Ensin piti mennä treenaamaan, mutta tajusin että kuuden jälkeen tulee jo pimeää ja mieluummin valoisassa metsään ja pimeässä valaistulle kentälle. Mentiin metsäkoululle. Oltiin viis minsaa kävelty, kun näin ~50m päässä edessä ihmisiä. "Töppönen", sanoin ottaakseni koiran käskyn alle, ja koira näki ne juuri samalla ja lähti rääkymään niitä kohti. "TÖPPÖNEN", karjaisin kuurolle mudille, pentu oli koko ajan ollut ihan mun lähellä ja katsoi tässä vaiheessa huolissaan minua. "TULE", huusin niin että metsä raikui. Tulihan se sieltä sitten. Hävetti ihan hirveästi.
Mudi on jotenkin kuuroutunut tässä muutenkin, en tiedä mistä oikeen tuulee. Onhan se vähän vähälle tekemiselle jäänyt kaiken sairastelunsa takia, mutta kuitenkin. Voisiko se muka vaikuttaa niin paljon, että koira on ihmeellisen omahyväinen "joojoo, tulen ku ehdin", "mä oikasen tästä jo tonne ovelle odottamaan kun te muut kierrätte vielä talon takaa aamupissalla" yms yms kummallisuuksia?!
No nyt joka tapauksessa riitti mulle. Olkoon viikon pari vain remmissä niin katsotaan sitten mitä kuuluu ja kuka käskee. Voisin käydä juoksuttamassa sitä pyörän kanssa, niin saa kuitenkin kunnolla liikuntaa. Pennullekin tekee varmaan ihan hyvää päästä välillä ainoana koirana metsään :)
Oltiin tosi lyhyt lenkki, kun piti väistellä niitä ihmisiä. Tokoilut jäi välistä, kun oma olo oli niin kertakaikkisen huono, ja toisaalta kun tekee mieli kuristaa koko elukka niin eipä oo ehkä paras aika treenailla. Pihassa otettiin kuitenkin vähän jääviä ja kylläpä oli korvat auki, koiralla mahtava "mitä sä haluat, teen sen heti" -fiilis! Sille tekee aina niin eetvarttia pieni kurinpalautus. Ei arponut lainkaan eikä sooloillut omiaan, mutta ei myöskään ollut paineessa. Ah. Kaikki seisomisetkin siis onnistui hienosti :) Lisäksi vähän häiriöseuruuta, kun parkkikselle tuli just ihmisiä. Kyllä vaan haluaisi kytätä ja ehtikin kerran vilkaista. En tiiä pääsenkö siitä koskaan eroon, en vaan osaa. Tolle koiralle on kaikkein pahin häiriö just se, kun joku tulee kesken kaiken. Jos ihmiset on jo paikalla kun me tullaan, ei haittaa vaikka niitä olis paljonkin.
Sieni teki hieman maahan menoja omilla nappuloillaan, varsinaiset treenit jäi nyt väliin. Vähän arvoin, uskaltaako antaa edes nappulaa, mutta ei tässä oikein ole mitään muutakaan mistä kehitellä sille iltaruoka, niin saa syödä pienen annoksen normaalia. Toivotaan parasta. Huomiseksi pitää sitten hakea muuta, jos ripuli jatkuu. Toivottavasti huomenna on muutenkin parempi päivä... pakko ainakin käydä lenkillä ja treenaamassa päiväsaikaan, eikä jättää iltaan.
Tulin yhdentoista maissa kotiin. Miehen eväskassi oli jäänyt jostain syystä eteiseen ja arvata saattaa, että eteinen-kylppäri-kombossa yksinolot viettävä pentu oli sen tutkinut varsin perin pohjin. Välipala-kaurakeksien kääreitä, leipäpussi tuhannen päreinä, limu(mehu)pullosta revitty etiketit mutta pullo oli ihme kyllä ehjä, muovikassi kanssa aika silppuna ja jotain random mainoslehtiä löydetty jostakin ja revitty nekin soppaan. Muutama kenkä vielä sikin sokin kuljetettuna, suihkun lattiakaivon kansi irti (mikä helvetin pakkomielle sillä on siihen?! Se avaa sen joka päivä! :D) ja näky oli aika miellyttävä. Not. Eväspussi oli kuulemma eilinen, eikä siellä ainakaan kovin paljoa mitään syötävää siksi enää ollut, mutta jotain sopimatonta pentu on jostakin saanut koska maha on aivan kuralla.
Heräsin ennen neljää kun mies tuli kotiin. Päätä särkee ja sellainen olo muutenkin, että olen tulossa kipeäksi - normaalisti en todellakaan nuku noin pitkiä päikkäreitäkään! Viiden maissa lähdin lenkille ja treenaamaan. Ensin piti mennä treenaamaan, mutta tajusin että kuuden jälkeen tulee jo pimeää ja mieluummin valoisassa metsään ja pimeässä valaistulle kentälle. Mentiin metsäkoululle. Oltiin viis minsaa kävelty, kun näin ~50m päässä edessä ihmisiä. "Töppönen", sanoin ottaakseni koiran käskyn alle, ja koira näki ne juuri samalla ja lähti rääkymään niitä kohti. "TÖPPÖNEN", karjaisin kuurolle mudille, pentu oli koko ajan ollut ihan mun lähellä ja katsoi tässä vaiheessa huolissaan minua. "TULE", huusin niin että metsä raikui. Tulihan se sieltä sitten. Hävetti ihan hirveästi.
Mudi on jotenkin kuuroutunut tässä muutenkin, en tiedä mistä oikeen tuulee. Onhan se vähän vähälle tekemiselle jäänyt kaiken sairastelunsa takia, mutta kuitenkin. Voisiko se muka vaikuttaa niin paljon, että koira on ihmeellisen omahyväinen "joojoo, tulen ku ehdin", "mä oikasen tästä jo tonne ovelle odottamaan kun te muut kierrätte vielä talon takaa aamupissalla" yms yms kummallisuuksia?!
No nyt joka tapauksessa riitti mulle. Olkoon viikon pari vain remmissä niin katsotaan sitten mitä kuuluu ja kuka käskee. Voisin käydä juoksuttamassa sitä pyörän kanssa, niin saa kuitenkin kunnolla liikuntaa. Pennullekin tekee varmaan ihan hyvää päästä välillä ainoana koirana metsään :)
Oltiin tosi lyhyt lenkki, kun piti väistellä niitä ihmisiä. Tokoilut jäi välistä, kun oma olo oli niin kertakaikkisen huono, ja toisaalta kun tekee mieli kuristaa koko elukka niin eipä oo ehkä paras aika treenailla. Pihassa otettiin kuitenkin vähän jääviä ja kylläpä oli korvat auki, koiralla mahtava "mitä sä haluat, teen sen heti" -fiilis! Sille tekee aina niin eetvarttia pieni kurinpalautus. Ei arponut lainkaan eikä sooloillut omiaan, mutta ei myöskään ollut paineessa. Ah. Kaikki seisomisetkin siis onnistui hienosti :) Lisäksi vähän häiriöseuruuta, kun parkkikselle tuli just ihmisiä. Kyllä vaan haluaisi kytätä ja ehtikin kerran vilkaista. En tiiä pääsenkö siitä koskaan eroon, en vaan osaa. Tolle koiralle on kaikkein pahin häiriö just se, kun joku tulee kesken kaiken. Jos ihmiset on jo paikalla kun me tullaan, ei haittaa vaikka niitä olis paljonkin.
Sieni teki hieman maahan menoja omilla nappuloillaan, varsinaiset treenit jäi nyt väliin. Vähän arvoin, uskaltaako antaa edes nappulaa, mutta ei tässä oikein ole mitään muutakaan mistä kehitellä sille iltaruoka, niin saa syödä pienen annoksen normaalia. Toivotaan parasta. Huomiseksi pitää sitten hakea muuta, jos ripuli jatkuu. Toivottavasti huomenna on muutenkin parempi päivä... pakko ainakin käydä lenkillä ja treenaamassa päiväsaikaan, eikä jättää iltaan.
5 kommenttia:
Helmi on kans aika raivona, jos joku tulee keskenkaiken SEN kentälle. Kokonaan siitä ei pääse, täytyy vain toivoa, ettei tota tilannetta satu kokeessa. Ja niille tulee joku taantuma just, kun pentu on tossa iässä. Kuulostaa hyvin tutulta.
Onkohan toi kenttien omistaminen joku mudien ominaisuus vai mistä se kumpuaa?
Sua mä vähän kaipailinkin.. oliko Lipa just ton ikänen ku Helmi alko perseilemään? Ja se menee vaan ohi, öö, joskus?
Helmillä toi kumpuaa puolustushalusta. Ja se on luonteenpiirre, jota mä en mitenkään pysty siltä karsimaan:D Yritän vain pitää sen kurissa;)
Se angstikausi vaa menee ohi, joskus. Meillä tais lopullisesti tilanne rauhoittua, kun Liv ei ollut enää pentu, eli joskus ekan juoksun jälkeen. Helmi otti ihan sellasen "mäkin oon lapsi, mäkin saan riehua, en osaa käskyjä" -asenteen, joka oli raivostuttava, mutta onneksi osasin varautua siihen, enkä ollut hirveen epäreilu sitten koiralle, vaikka hermot välillä meinas mennäkin.
Se se kuulkaa vasta pikkumudia *tuttaa, kun sen _omaan_ treenihalliin lykkää kesken kaiken porukkaa... Taputan itteäni päähän ja oon onnellinen viikon, jos se joskus pystyy keskittymään hommiin, kun ihmisiä ilmestyy tyhjästä sen treenipaikalle.
Mulla on ennestään vaan yks perseilevä terrieri, joka tekee sitä ihan työkseen ja jatkuvasti. ;) Mutta varmaan tuohon korvattomuuteen vaikuttaa ihan vaan sekin, että koiria on nyt 2 (tai 3). Yhden koiran kanssa kuitenkin kaikki jutut on sille suunnattuja -> aina reagoitava, kun jotain puhutaan. Pennun kanssa homma taas ainakin aluksi menee siihen, että sille on höpötettävä koko ajan jotain ohjeita, kehuttava, kiellettävä jne. Vanha koira oppii, että "ei se mulle puhu kuitenkaan". Tokihan tietysti oma nimi on ihan selvä juttu, mutta jotenkin tuntuu että ne ei vaan jaksa olla kunnolla kuulolla ja menee hetki ennenkuin jutut uppoaa tajuntaan asti.
Koitan siis täällä etänä puolustella Luksia, se vaikuttaa niin symppikseltä. :D
Mä vähän mietin asiaa kanssa, ja uskon, että Merkki (hmm, Merkin kirjuri :D) on ainakin osin oikeassa. Tuossa, että pennulle tulee höpöteltyä ohjeita ja kehuja vähän koko ajan, ja aikuinen koira helposti varmaan sulkee korvansa tai ei ainakaan keskity kuuntelemaan, "kun tolle se vaan koko ajan kuitenkin". Sitten kun samalla puheäänellä sanookin sille, se ei ihan oikeasti kuule. Sille pitää vähän korottaa ääntä, havahduttaa se eka kovemmalla "töppönen!" ja sitten voi sanoa taas puheäänellä, kun taajuus on auki. :D
Olen kyllä aika tarkka siitäkin, että puheääni saa riittää. Niiden pitää kuunnella, en jaksa huutaa tai korottaa ääntä koko ajan. Mutta niin kauan kun pennun kanssa tarttee vielä säheltää normaalia enemmän, pitää muistaa kiinnittää itse huomiota siihen miten puhuttelee aikuista koiraa.
Lähetä kommentti