Kateusvietti kantaa pisimmälle

Kaverin kanssa Urpolan kentällä. Toimin eka liikkurina heille ja mudi jäi kiehumaan autoon. Omalla vuorolla oli sitten ihanaa päästä kentälle. ;)

Aloitimme ohjatulla noudolla, oikea vietiin ekana, mutta otin vain merkin. Koira seurasi kapuloiden vientiä ja ajatukset pysyi kasassa. Merkille meno hieman hidas, mutta niin se on aina kokonaisessa liikkeessä kapuloiden viennin odottelun takia. Tätä voisi toki treenata jos viitsisi - minä en taida viitsiä. Kunhan nyt ekalla käskyllä kuitenkin lähtee eikä nukahda aivan kuten viime kokeessa. Otin vielä toisen merkin kierron. Suoraan lelusta irti ja lennosta merkille, niin koira haukahtaa ja vauhti on ihan eri luokkaa. :P

Luoksetulo läpijuoksuna. Odotti selvästi merkin kohdalla käskyä, mutta vauhti pysyi ja palkka lensi taakseni. Tätäkin voisi varmasti viilailla paremmaksi, mutta minä olen ihan tyytyväinen. Kokeessa koira yleensä kuitenkin tulee kovempaa kuin treeneissä enkä näe järkeä nostaa vauhtia treeneissä. Stopit siitä vaan kärsii. Sienelle meinaan opettaa koko liikkeen ihan eri tavalla, en lainkaan luoksetulona, vaan koiran päämäärä on jossain mun takana (lelu, namikippo). Opetan sille vapautuskäskyt "edessä" ja "takana" ja minä olen vain näiden kohteiden välissä. Luksilla käskyt on tulee - tulee - sivu, ja niin tulee olemaan Sienelläkin. Se "tulee" on sitten vaan "juokse kohti takanani olevaa palkkaa" eikä "tule luokseni" kuten mudilla. Vuoden parin päästä kuulette mitä tuli. :D

Tunnari. Palikat oli rivissä, oma löytyi, mutta koira kaarsi kapula suussa liikkuria kohti ennen kuin korjasi linjansa mun luokse. Tuli ravilla ja eteen istuminen oli tosi vino. Voi räkä, aivan turhia pistemenetyksiä. Iltaruokaa ennen ja/tai huomenna siis vielä pikakuuri luovutuksia. Onneksi etsiminen ei kuitenkaan ole kärsinyt siitä viime kokeen kämmäilystä!!

Sitten mudi autoon. Omalla vuorollaan pääsi Sieni moikkaamaan kaveria, jota pentu ei ollut ennen nähnyt. Kaverin seistessä pentu pyöri mun jaloissa kun olin ottanut sen autosta ja jäin rapsuttelemaan sitä. Kun kaveri meni kyykkyyn ja kutsui, pentu meni moikkaamaan sitä. Mua hämmästyttää edelleen miten erilainen se on mudiin verrattuna :D Sieni sai tehdä kaksi pentuluoksetuloa. Ah, miten helppoa, kun pennun pystyi vaan jättämään kaverille, sitä pystyi pitämään ihan käsillä kiinni. Mudia ei voinut, eikä sitä voinut pitää edes pannasta, vaan piti olla kunnon pitkä remmi. Siltikin sen mielestä oli vähintään epäilyttävää jäädä jonkun tyypin pideltäväksi. Kymmenen tai kahdenkymmenen tapaamisen jälkeen saattoi ehkä ajatella pannasta pitämistä, iholle oli turha silloinkaan yrittää. Sienen mielestä kaverin käsiin voi oikein hienosti jäädä. Kyllä se kovasti kanssa hinkui perääni kun lelun kanssa juoksin pois ja irti päästettynä tuli tuhatta ja sataa. Mainio penska! :D

Olen miettinyt tuota "kateusvietti"-asiaa. Osaako koirat olla kateellisia? Uskon, että juurikin tällainen autoon jääminen kun muut treenaa, aiheuttaa kateellisuutta. Tai turhaumaa tai miksi sitä nyt haluaakin kutsua. Onko se sitten reilua käyttää sitä hyödyksi onkin aivan eri juttu. Yksi yleinen tapa tuntuu olevan esineruudun treenaaminen niin, että koira näkee toisen suorituksen ja/tai huonosti etsivä koira joutuu jäähylle ja kaveri saa hakea ruudusta lelut pois. Harrastamisen on tarkoitus olla kivaa niin koiralle kuin ohjaajallekin. Saako sen nimissä aiheuttaa koiralle negatiivisia tunteita? Jättää sen autoon huutamaan kun pitää toisen koiran kanssa hirmu kivaa kentällä?

Toinen viime päivinä pohdituttanut asia on pennun kanssa touhuaminen. Kuinka paljon on liikaa, entä sopivasti? Lenkillä käyntiä, ulkona oloa, pikku juttujen treenaamista, mitä tahansa järjestettyä ohjelmaa? Ainoa mistä olen varma on se, että virtaa tuossa naperossa riittää. Jos ollaan reilu tunti metsässä, pentu on (ainakin muutaman tunnin sen jälkeen) väsynyt. Jos käydään lähinnä vaan tarpeilla pihalla ja sisällä koiria ei huomioida sen kummemmin, pentu vetää aivan hirveää rallia sisällä. Olen ajatellut, että sen on pakko päästä touhuamaan ja juoksemaan ja on parempi että se tekee sen ulkona pitävällä, monipuolisella alustalla, kuin sisällä liukkaalla lattialla. Silti välillä mietityttää, onko meidän lenkkeily liikaa. Metsäreissuja ei aikuiselle koiralle juuri lenkiksi voi sanoa, enemmän se on hidasta laahustamista ja milloin mihinkin pysähtelyä. Tuleehan siinä kuitenkin käveltyä ja pennulle kovastikin liikuntaa. Mökillä olisi helppoa elää, kun koirat saa touhuta pihalla minkä tahtovat. Lenkillä olo kuitenkin aina vääristää, kun pentu ei väsymyksestä huolimatta taatusti jää jälkeen. Tuntuu, että se kyllä alkaa hyppiä vastoin jalkojani ja kerjää päästä syliin, kun väsyttää (tai on niin hankala kohta ettei se pääse itse), mutta onko sekään ihan luotettava mittari?

Ja entäs jos siitä vaan tulee liian hyrrä? Jos vien sitä liikaa ulos ja opetan sen liian paljoon aktivointiin? Jos en anna sen "olla pentu"? Mutta vaihtoehdot on, että joko teen sen kanssa jotain sallittua, tai sitten se tekee yksinään jotain mikä yleensä ei ole sallittua ;P Voi huoh sentään. Mulle ei ikinä tule lapsia ja yksi monista syistä on se, että koiranpennun kasvattaminenkin on tarpeeksi hirvittävää. Ajatella, että olen vastuussa pennun koko elämästä. Jos se saa huonot eväät ja teen jotain liikaa tai liian vähän, ja pennusta kasvaa onneton aikuinen, voin syyttää vain itseäni. Vastuu tuntuu joskus aivan musertavalta.