töppönen ja sieni.

Se lähti. Sydän särkyi, mutta sielu tietää, että näin sen on mentävä. Jossain vaiheessa itku varmasti loppuu ja onnelliset muistot jää... 

Syy miksei se jäänyt meille on ihmetyttänyt monia. Väärää rotua, kasvaa liian isoksi, ei ole nyt oikeastaan aikaa eikä tilaa kolmannelle, ne kaikki jää tekosyiksi, jos oikein kolahtaa. Voitte uskoa, että asiaa käänneltiin ja väänneltiin. "Sehän on jo ihan sun koira", sanottiin kentällä kun se nysväsi mun jaloissa kiinnostumatta muista, ja vastaavaa "joo niin varmaan enää lähtee mihinkään" -vihjailua tuli joka suunnasta. Olihan se kertakaikkisen täydellinen pieni mini. Se oli aivan hirveän ehtiväinen pentu eikä sitä voinut hetkeksikään kotona päästää silmistään, ja varsinkin yöt oli ulkona ramppaamisineen tosi raskaita. Loppuviikosta tuntui töissä, että olen ympärikännissä, univelka oli niin hirveä. Tullessaan se oli myös juuri sellainen millaiseksi käyttömalit olen mieltänyt: komenna vähän niin toinen tulee täysillä päälle, ja saat vääntää joka hemmetin asiasta sen ziljoona kertaa ja se jos mikä olisi minun hermorakenteellani äärimmäisen rasittavaa. Suuri yllätys oli kuitenkin se, miten nopeasti se kuitenkin taipui. Loppuajasta se istui portin takana katsomassa, ei tarvinnut edes sanoa "EI", kun ekalla kerralla tilanne oli se, että kielsin ja otin nätisti pannasta kiinni estääkseni sitä hyppimästä porttia päin, ja vastaukseksi se puri mua kaikella raivollaan. Joo, pennut nyt puree, mutta ei mun yksikään muun rotuinen koira ole koskaan aiemmin niin selvästi tahallaan ja sellaisella tunteen palolla tullut päälle "vttu älä sä mulle ala". 8-viikkoiselta moinen oli tosin lähinnä huvittavaa, mutta nyt ainakin ymmärrän, miksi nämä keskustelut kannattaa käydä 8-viikkoisena, ei 8-kuisena... 

Kuudessa päivässä se alkoi tuntua tutulta. Omalta. Se ei ollut enää pelkkä muukalainen. Kuulin äänestä, koska sillä on oikeasti hätä ja koska sitä vain vituttaa olla häkissä. Nauroin sille sen sata kertaa, se oli hyvin tomera ja aina yhtä suurella tunteella se murisi siilille, haukkui sotakoirapatsasta, tappoi käpyä, napsi heinänkorsia, roikkui koivun alhaalla riippuvissa oksissa, murisi itselleen peilistä, raahasi itseään isompia tavaroita, puri kaikkea minkä ympärille suu ylsi. Se oli vaan aivan huikea mini. 

Mutta mun taivaalla on niin mustia pilviä... Töppönen ei ole kunnossa, vaikka sekä ell, osteopaatti että hieroja uskoivat hoitonsa tehoon ja lupasivat että se toipuu ennalleen. Epävarmuus on kaikkein raastavinta, eikä kuolemanpelko lähde käskemällä. Ei se välttämättä lähde myöskään sillä tonnin magneetilla, mutta on sitä tässä mietitty silti. Mä en kerta kaikkiaan voi samalla haudata yhtä ja iloita toisesta, ja jos ottaisin pennun tähän tilanteeseen, tuntuisi että yritän korvata töppöstä jollain paremmalla. Jos menetyksen pelko ei olisi niin vahvana läsnä, lopputulos olisi ehkä ollut eri. Nyt sydämessä ei vaan ole tarpeeksi suurta tilaa pennulle, kaikki on varattu pönelle... 

Joten hyvästi, miniäinen. Sä tulit kummallisen kuvion myötä, sanoin ensin ei, mutta muutin mieleni, enkä mä sitä kadu. Mun suurin intressi oli päästä hetkeksi kokeilemaan eloa kolmen koiran kanssa, eikä mun missään vaiheessa ollut tarkoituskaan pitää sua. En silti tiennyt, että luopuminen on näin raskasta, ehkä tässä itketään samalla myös töppöstä - pennun lähtö konkretisoi niin hyvin sen menetyksen tunteen. Sä olisit oudosta alusta huolimatta voinut olla mun koira, mutta nyt asiat meni toisin, etkä sä ole. Mutta sulla on hieno elämä edessä, susta tulee huikea pelastuskoira ja pääset varmasti urallasi pitemmälle kuin minun kanssani olisit päässyt. Kiitos että hetken kuitenkin olit mun ja sain näyttää sulle maailmaa. <3