Tänään käytiin mökkipaikkakunnan koirakerhon rally-tokon ratatreeneissä. Pöne sai tehdä ensin avo-radan kahdessa osassa (lelupalkkaus siis välissä ja siitä jatkettiin sitten lennossa), jälkimmäisen setin päätteeksi kytkeminen ja käytösruutuun meno ja n. 10 sekuntia "koira edessä istuen" ennen palkkausta. Pöne oli alussa ehkä vähän kuutamolla, ei sekään ole parhaimmillaan suoraan autosta hommiin vietynä, joten miksi on niin vaikea ottaa aina tiettyä rutiinia. Vähän sitä namilla temputin mutta melkein lelu olisi parempi. Kunnos taistelu, jotain sivulle tuloja tms missä pääsee kerran huomauttamaan että kunnolla eikä sinne päin ja sitten menoksi. Näin se olisi herätetty ja toisaalta pelkän lelulla kiihdyttämisen lisäksi myös sopivasti ravistettu, ettei touhu vaan lähde lapasesta.
No, sitten parin koiran jälkeen Sieni. Sille oli tarkoitus ottaa vain lähtökyltille meno, tuomarin höpinät, aloitus ja seuraavan kyltin suorittaminen, mistä palkka. Olin katsonut valmiiksi kolme eri kohtaa mistä aloittaisin. Siihen radalle tuli tuomarin lisäksi vielä kolme muuta ihmistä hyvin lähelle patsastelemaan, "no voitte te mennä jos haluatte, mutta tuskinpa sillä on tälle väliä". Vaan kylläpä oli.
Näinpähän taas jo autolla että kaikki ei ole ok. Koiraa ahdisti. Kyllä se sieltä ihan käskemättä tuli mutta ei vaan ollut lainkaan normaali innokas itsensä. Virittelin sitä siinä vähän, toimi se paremmin kuin lauantain kokeessa, mutta tosi käsijarru päällä silti. Tein sitten pikaisen päätöksen että en mä sitä autoon takaisin päästä, vaan saa luvan tehdä ne etukäteen päättämäni kolme aloitusta. Se oli varmaan ihan hyvä päätös se, koska koira kyllä pystyi toimimaan, vaikka hidas ja jähmeä olikin. Sai sitten paljon nakkia, kehuja ja välillä pallonkin. Lopuksi vielä sanoin sille, että menes nyt sinne yleisöön käymään. Ihmiset kyykistyi rapsuttamaan sitä, mutta nyt se ei enää halunnut nuohota siellä, vaan tuli mun luokse jatkamaan. Joskushan nuorempana sillä oli voimakas tarve mennä mielistelemään yleisöä ja tollasissa tilanteissa se olisi jäänyt sinne valumaan.
Pöne teki toisella kierroksella ylempien luokkien tekniikkatreeniä. Voi pöne, sä oot vaan niin sellainen työmyyrä <3 Sienikin joutui uudestaan hommiin, muut alkoi jo purkaa rataa ja halusin sen vielä kentälle kun siinä on häiriötä. Nyt se oli jo paljon parempi, ei normaali, mutta kuitenkin tosi paljon enemmän yritti edes. Voi voi, Sieni parka. Toivottavasti tämä saadaan nyt vielä tästä kuosiin tai muuten meidän rally-urakin oli sitten tässä. Tuli mieleen, että esim. ääniherkkyyshän usein pahenee iän myötä ja koira herkistyy yhä pienemmille ärsykkeille, niin toivottavasti tämä koeahdistus ei samalla tavalla leviä ja laajene.
Kyllä tämä oli niin selvä viimeinen niitti. Olen saanut hirveästi erilaisia viestejä ja kommentteja, osan mielestä on ihanaa että kuuntelen koiraa ja jos se ei nauti pk-kisoista, ehdottomasti ei pidä kisata. Osan mielestä olisi vielä vaikka mitä kokeiltavaa ja "kyllä se siitä voi vielä parantua". Ja osan mielestä taas luovutan vaan liian helpolla, ne oli vain kaksi koetta ja niiden perusteella ei saisi lyödä hanskoja tiskiin. Nyt kun se vieraammalla kentällä (on se siellä kerran pari kesässä käynyt), vieraiden ihmisten keskellä niin selvästi mielessään joutumassa taas kokeeseen, ja se reagoi siihen noin voimakkaasti, niin eihän tässä ole mitään järkeä. Sen pk-koeura oli todellakin nyt tässä. :(
Tässä on nyt tullut mietittyä tulevaisuutta muutenkin. Edelleenkään en ole innokas ottamaan kolmatta koiraa nykyiseen elämäntilanteeseen, mutta jos hyvän pennun meinaa saada, niitä harvoin voi vaan ex tempore mistään hakea, vaan taustatyöt saa aloittaa hyvissä ajoin. Jopa useita vuosia aiemmin. Varsinkin, jos täysin uuteen rotuun päätyy. Oikeastaanhan kummatkin mun nykyiset koirat on tulleet silleen aika lyhyellä varoitusajalla, en ole koskaan ensin tutustunut kasvattajaan ja narttuun ja sitten odotellut astutusta ym. En ole myöskään koskaan päässyt valitsemaan, vaan pentu on ollut joko ainoa vapaa (pöne) tai ainoana maahan tulossa (Sieni), ja kysymys ei ole ollut "minkä haluat" vaan "otatko tän vai et".
Suuri kysymys on nyt varmaan se, haluanko harrastaa rotua vai lajia. Jos rotua, mä ottaisin mudin, ja toivoisin että siitä tulisi mulle ensisijaisesti valiotason hakukoira. Jos rahkeet ei riittäisi, sitten toivoisin vaan että se on terve ja siinä riittäisi potkua muuten vähän kaikkeen. Jos taas lajia, mä ottaisin jonkun käyttölinjaisen tykin ja tahtoaisin sen kanssa useampaa pk-lajia ja tavoittelisin jotain rodun omia mm-kisoja tms. Jotenkin nyt varmaan pitäisi priorisoida mitä itse eniten haluaa, millaisiin myönnytyksiin on arjessa valmis, ja pitäisi tehdä joku riskianalyysi siitä mitä sitten kun ei kuitenkaan saa sellaista täydellistä koiraa. Ehkä se postimerkkien keräily olis tosiaan aika jees kuitenkin...
2 kommenttia:
Mä just oon katellut mitä sulle on kommentoitu ja monet vaan ei oikeesti ymmärrä millainen sun koira on millaisia ne ongelmat oikeasti on. Mä todellakin ymmärrän. Se koiran ahdistus on vaikein, se on ainoa asia mitä kokeissa itse jännitän ja harmittelen jälkeen päin. Kaveritkin aina närppii että sua harmittaa tuloksettomuus mutta ei, ei todellakaan haittaa. Mulle ois kaikkein tärkeintä että sillä olis hyvä olla siellä mun kanssa. Tekis vaikka hepulirallia ja olisi kuriton eikä hakatun näköinen :(
Meillä ei kuitenkaan ole asiat toistaiseksi näin vakavat (Eka on niin nopeasti palautuva ja yksi positiivinen kokemus parantaa sitä aina) joten mä jatkan yrittämistä, toivon että saadaan tottis vielä siihen kuntoon mitä se oli viime vuoden kokeissa. Saa nähdä miten käy...
Näinhän se on, mutta toisaalta sorrun mä varmaan itsekin siihen. Siis ulkopuolisena, varsinkin jos ei ole edes ollut paikalla, on niin vaikea tietää miltä se oikeasti on näyttänyt ja tuntunut. Esim. nyt toi Sienen viimeisin tottis, kyllähän 88p on hyvät pisteet ja helposti tulee mieleen sanoa että ei se nyt niiiin paskaa voinut olla kerta noin paljon pisteitäkin tuli. Mutta kun se nyt vaan oli, mikään ei poista sitä faktaa, että seuruussa se jäi jo ennen henkilöryhmää seisomaan hakatun näköisenä, jäävissä laahusti yhtä kauhean näköisenä ne seuruut, kaikki oli hidasta ja tahmeaa ja kamalaa. Tuomari oli vaan niin överikiltti ettei sitä haitannut.
Ja ei sitä koularia oikeasti edes tollasella suorituksella haluaisi saada, eihän se olisi minkään arvoinen kun aina vaan kuitenkin muistaisi miten kamalaa se koirasta oli.
Lähetä kommentti