Tunne-ehdollistumisen merkitys

Eilen oli seitsemännet hallitreenit itse kasaamallani porukalla. Valitsin kavereita, jotka ei huuda eikä kurita, ja Sienikin on selvästi oppinut tämän olevan mukava paikka: se on näissä treeneissä aivan superreipas, aktiivinen ja mahtava tatti. Kontrasti minne tahansa muualle on selvä. Harmittaa taas, etten sen nuoruudessa tajunnutkaan, millainen merkitys ympäristöllä on. Että herkän koiran mielestä ei tarvitse tapahtua "mitään", riittää että kentällä vaikka karjutaan. Tietenkin omistajan vaikutus on suuri, ja se että tietyissä porukoissa itse stressaan tapahtumia, vaikuttaa varmasti koiraankin. Hyvän treeniporukan merkitys onkin aivan valtava, minulle esim. nykyään on erittäin tärkeää että voi luottaa että kaikilla on koira hallinnassa eikä kukaan siksi joudu huutamaan sen perään. Ennen en tajunnut murehtia, minulla on sosiaalinen koira ja jos jonkun koira karkaisikin meidän luokse, mitään ei tapahtuisi. Ei Sientä se luokse tuleva koira saa tolaltaan, se huutava ohjaaja on paljon kauheampi. Ja valitettavasti se on jo aika pahasti ehdollistunut, että juokseva vieras koira on paha asia, varsinkin jos se juoksee yhtään silleen poukkoillen. Kohta huudetaan, niin ei saa tehdä. Onneksi on mahdollista tehdä treenejä, jossa toinen tekee luoksetuloa/eteenmenoa/palkalle juoksua ja kaikki on onnellisia. Nopeasti se myös aina huomaa, että tässä ei olekaan mitään kaaosta, vaan ihan tilanne hallinnassa, ja silmin nähden helpottuu.

Eilen tehtiin tuomarin käskystä aloituksia ja ilmoittautumista parin kanssa (super!), seuraamista näyttelykäsittelyä treenaavan kaverikoirakon lähettyvillä (super!) ja sitten eteen-sivulle-erottelua häiriössä. Avustaja houkutteli koiraa ruualla ja lelulla, makasi lattialla mun ja koiran välissä, seisoi ihan mun vieressä tai edessä estämässä koiraa, teki hämykutsuja ja lopulta oltiin jonossa minä vikana ja kaksi avustajaa edellä, ja koiran piti löytää oikeat jalat. Pari kertaa koira mokasi mutta asenne oli koko ajan ihan super, ja sitä näki että nyt joutuu todella keskittymään ja kuuntelemaan, mutta ei lannistunut yhtään vaikka häirikkö pisti parastaan. Kun mä joskus saisin sen olemaan tällainen joka paikassa...

Pönen osalta treenit meni aivan päin sitä itseään ja koira sai yhden uusintayrityksen kunnes se vietiin kokonaan pois. Sain aika hyvin sen kokeenomaisen tunnelman lavastettua ja sopivan vieras koira aiheutti "iih narttu"-kitinää ja hajamielisyyttä. Kokeessa se menee usein vähän samanlaiseen tilaan silkkaa paineistumistaan, ja nytkään se ei kuunnellut mitään eikä ollut mun kanssa samassa kuplassa, joten se keskeytettiin siihen ja pääsi takaisin autoon möllöttämään. Puhuttiin tästä jälkeen päin ja itse uskon, että suurin syy on se, että koiraa ei ole opetettu itse luopumaan ja sitä kautta aktiivisesti hillitsemään itseään. Sille kaikki "luopumiset" on opetettu silkalla hallinnalla, ja siksi ne tilanteet tuottaa vinkumista ja pahaa oloa. Sillä kun ei kovin hyvät hermot ole, niin se ei vain pysty pitämään itseään kasassa, eikä asiaa auta se, ettei sille ikinä ole yritettykään opettaa omaehtoista itsehillintää. Ääntelyyn tuli vielä vinkki kokeilla näkyvällä palkalla, ja joka kerta kun ääni pääsee, palkka menee hetkeksi pois. Tällainen on uottanut kuulemma joillekin nopeasti tulosta. Mä en koe, että ääni itsessään on meidän ongelma, se on vain oire siitä varsinaisesta väärästä tunnetilasta. Onneksi en ilmoittanut sitä huhtikuun alussa kokeeseen, onpahan taas sellainen olo, että luojan kiitos ei ole pakko enää ikinä mennä yhteenkään!

Että joo, taas ollaan siinä, että helppohan niitä temppuja on opettaa, mutta koiran saaminen ja/tai pitäminen vuosikaudet oikeassa tunnetilassa läpi koeuran onkin ihan eri luokan temppu se. Itse olen epäonnistunut kummankin koirani kanssa.