Sienen mysteeri

Eeeh, kana muni tänään koko suolistonsa.

Aloin pitää excel-taulukkoa Sienen tottiksista. Lenkkeilyn määrä aiemmin päivällä, paikka, yleisö, onko mudi mukana autossa, onko ammuttu, häiriöt muuten, diipadaa en edes tiedä mitä kaikkea mun pitäisi listata, ja sitten viimeisessä sarakkeessa koiran viretila. Sunnuntaina koira oli tosi kiva Nastolassa ja sitten paria päivää myöhemmin omalla kentällä aivan kauhea, se ei vaan tehnyt kerta kaikkiaan mitään, en saanut sitä juuri edes haukkumaan tai leikkimään lelulla/jahtaamaan namia. Tämän viikon perusteella näyttäisi, että avainsana on ampuminen ja nimenomaan niin, että koira on kuullut autossa kun edelliselle koiralle ammutaan. Koko totuus tämä ei missään nimessä ole, Sienellä on ollut näitä ahdistumisia/lässähtämisiä/whatever jo ennen kuin se on kuullut kertaakaan ampumista. Lisäksi on kummallista miten luonnetestissä laukausvarman saanut ja arjessakin täysin laukausvarma koira ahdistuisi niistä paukuista niin. Se ei pelkää, se pystyy kyllä jatkamaan luimuseuraamista eli ei yritä paeta, lamaannu tai mitään, mutta se ilme on vaan sellainen kertakaikkisen "hyi kamalaa sentään". Ja mitä enemmän mä yritän hetsata ja olla että jeejee, sen kamalammaksi se menee... ehkä pointti onkin se, että ei pidä kehua ja kannustaa tyhjästä, vaan olla hiljaa ja antaa koiran möllöttää kamaluudessaan ja kehua vasta kun se oikeasti yrittää jotain?

Lonkka-asia tietysti aina välkkyy mielessä. Tänäänkin meillä oli joka osan treenit järkässä tottis -> esineet -> haku. Se nyt vaan ei ole mielestäni mahdollista että se on aamulla kotona ja lenkillä ok, sitten kentällä hetken kipeä ja sitten metsässä taas enää ei...

Olen vuosia yrittänyt ymmärtää, miettinyt syitä ja seurauksia, omaa käytöstäni, kaikkea. Totta kai kiltin ja herkän koiran kanssa varmasti kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ehkä mitään selvää syytä ei ole olemassakaan, ehkä se vain on vähän ailahtelevainen (mites sitä sanotaan, "nartut.. tänään pitää olla makkaraa ja huomenna tennispallo, ja ylihuomenna ne kumpikin saa aikaan vain paikalta poistumisen ja patukkaa tänne jos luulet että yhtään kiinnostaa tehdä mitään" tai jotain? ;P) ja ehkä mun kyttääminen "onko se nyt hyvä vai ei" ja "ahdistaako sitä joku" vaan pahentaa asiaa.

Tällä viikolla koin vihdoin jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Turha yrittää ratkaista syytä, keskitytään vaan siihen seuraukseen eli etsitään ne keinot millä koiran saa takaisin ylös. Hetsaamiseen se ei vastaa ja helposti tosiaan kaikenlainen "auttaminen" vaan paineistaa sitä entisestään. Tällä viikolla tottiskentällä on siis tehty mm. superhauskaa ja pomppuja sisältävää (vepen) esineen vientiä ja kilpajuoksua kaukana istuvalle kiljuvalle avustajalle jolla on namikuppi, sellainen niinkun eteenmenon häivähdys pohjalla. Hävisin kaikki erät.

Ja sitten me ollaan saalisleikitty! Jos se ahdistuu niin leikkikin on sellaista mulkoilua ja pelkkä suoritus, se ei silloin nauti siitä eikä siten myöskään nouse sillä parempaan vireeseen. En oikeastaan huomaa eroa roadkill-vinkuoravan ja vinkumattoman raippakanan välissä, leikkii molemmilla yhtä hyvin jos on normaali itsensä. Vinkupallo on pääosin jäänyt autoon, mutta on se jonkun kerran saanut senkin hetkeksi. Hakumetsässäkin vikalla ukolla on ollut pallon sijaan vinkuorava. Huonosti se on aina vaihtanut jos ruokapurkki on auki ja yrittää toisella kädellä lelua ottaa taskusta, mutta kun pistää purkin kiinni ja rauhassa taskuun ja katsoo että koira ei myöskään tarkastele maahan pudonneita murusia tms ja vasta sitten alkaa kaivaa lelun, niin kyllä vaihtaa ja taistelee :) Itse asiassa mulla on mielessä kokeilla joku kerta niinkin, että jollain ukolla ei ole ruokaa lainkaan, vaan pelkkä lelu. Taistelu tai miksei vaikka kahden vinkupallon leikkikin.

Oravalta taas irtosi häntä, ihme porukkaa nämä tyypit!