Voisinko olla vain hakukoira

Tiedättekö ihmisiä, joiden mielestä se oma koira on kertakaikkisen täydellinen ja joiden kaikesta tekemisestä paistaa läpi se sokea palvonta ja usko mahdottomaankin? Minä tiedän, äkkiseltään tulee mieleen ainakin yksi. Äkkiseltään voisi myös luulla, että tällaiset ihmiset on perkeleen ärsyttäviä, mutta ei tämä minun tuttuni ainakaan ole. Enemmänkin hupaisa ja kai mä hieman olen kateellinenkin hänelle. Yleensä se ohjaajan usko nimittäin vie paljon pitemmälle kuin "ei tästä tule kuitenkaan mitään" -asenne. Suurin osa koirista on varmaan aika keskinkertaisia ominaisuuksiltaan, ja jos niillä on poskettomasti niihin uskova ohjaaja, ne voi puhjeta kukkaan. Jos ei ole, ne varmasti jääkin korkeintaan hyvin keskinkertaisiski. Mieluummin siis ehdottomasti uskoo vähän liikaa kuin vähän liian vähän. Älkää sekoittako tätä nyt siihen, että esim. jalostusasioissa ei osaa nimetä koirastaan lainkaan mitään heikkouksia vaan se on vain yhdellä sanalla "täydellinen" - sellaisia koiria mä en usko olevan kuin satukirjoissa ja sellainen sokea usko on lähinnä ehkä typeryyttä. Tarkoitan nyt enemmän harrastuksia ja yleistä asennetta, järjellä tietää että kaikissa on puutteensa ja tarvittaessa pystyy ja osaa eritellä niitä, mutta tunteella uskoo että olet juuri täydellinen tuollaisena - ja elää henkilökohtaista elämäänsä sen koiransa kanssa nimenomaan tunteella, keskittyen sen koiran vahvuuksiin ja "unohtaen" ne heikkoudet.

Viime viikon keskiviikkona taas ammuttiin. Sienen (krhm, "Sienelle"?) ampumisen kanssa on säädetty tässä viime aikoina vähän kaikenlaista, viimeisimpänä kosketuskeppiä jonka suhteen olen vain ollut liian laiska ja koulutuksen eteneminen tyssäsi yksityiskohtien määrittelyn hankaluuteen (mistä matkasta ammutaan ensin, kuinka paljon tullaan kerralla lähemmäs, metri tai kaksi tuskin vaikuttaa ääneen toisin kuin esim. mulle tutumpiin nami- tai leluhäiriköinteihin). Koirahan ei ole arjessa lainkaan laukausarka, ja paikallaolossa ei ongelmia, mutta seuruussa mielellään passivoituu edelleen vähän kaikesta ja ampuminenkin on sille hyvä tekosyy vetäytyä sellaiseen "hui kamalaa, meitä poloisia ammutaan!" -tilaan. Treenikaveri heitti tuossa taannoin ehdotuksen, että entä jos siitä ampumisesta ei tee mitään juttua, ei yritäkään palkata tai "siedättää" koiraa siihen vaan se vaan tapahtuu kuten joku muu äkillinen ennakoimaton häiriö voi tulla, ja seuraaminen jatkuu vaan aivan normaalisti sen jälkeen. Keskiviikkona kokeiltiin H:n kanssa, koira oli remmissä ja olin ajatellut että kohta pamahtaa ja nyt vaan eletään sen kanssa, eli jos jalat lakkaa liikkumasta niin tulkoon vaikka kyljellään perässä sitten, omahan on ongelmansa. Päätin, että teki se mitä tahansa, ammutaan kahdesti ja mä en tee mitään muuta kuin kävele. Kyllä se ekasta vähän säpsähti mutta korjasi heti ja jatkoi seuraamista korvat hörössä, toiseen reagoi vielä vähemmän. Ei meillä taidakaan olla ampumisongelmaa.

Luulen, että tässäkin on kyse mun asenteesta ja siitä koiran tekohengittämisestä. Ekat paukut kentällä ammuttiin muistaakseni aikoinaan niin, että koira oli sivulla ja heti paukun kanssa aloitin leikittämään sitä. Se oli jotenkin niin sellainen "juttu" ja siitä se sitten lähti, koira näytti sivulla vähän ahdistuneelta ja mua alkoi ahdistaa koko homma. Mä luulen, että nyt me kokeillaan pari kertaa vaan että voin olla varma että tämä ei ollut sattumaa, ja panostetaan muuten erilaisiin perusasento-/seuruuhäiriötreeneihin ja ne paukut sitten kokeessa vaan tulee ja se siitä. Nyt ajattelin, että kuvittelen että ohi ajaa joku iso rekka joka rymähtää ja kolahtaa; en voi sille mitään, se vaan tulee ja menee eikä sen tarvii olla kivaa, mutta me keskitytään omiin hommiimme. Jos koira ei seuraa, se on lyhyessä narussa ja tulkoon perässä ihan miten haluaa, omahan on nahkansa minkä raapii maata vasten. Paukkujen aikaan en kehunut enkä palkannut. Se mun oma määrätietoisuus ja sellainen "nyt asia on näin ja me tehdään kuten mä haluan, voit yrittää omia sovelluksia mutta lopulta sulla ei kuitenkaan ole muita vaihtoehtoja" -asenne yleensä tekee sen, että mitään ongelmaa ei olekaan. Jos yritän tukea, kannatella ja tekohengittää koiraan asennetta tai saada sen tykkäämään niistä jutuista, se vajoaa kahta kauheammin sinne passiivisuuteensa. Ja taas voidaan miettiä, kuka meistä todella kouluttaa ketä. Sieni osaa edelleen aika hienovaraisesti vedellä kaikista naruista.

Viime viikon torstaina sitten sattui se, mistä tämä postaus sai inspiraationsa. Yliarvioin koirani. Sienen. Koiran, jota vielä vuosi sitten kutsuin paskaholskuksi ja jonka kaikkea tekemistä varjosti se "ei tää kuitenkaan osaajaksaviitsihalua" -pilvi, ja joka kärsi suuresta aliarvioinnista. Oltiin S:n kanssa jäljestämässä, ja koska lähdin ventovieraaseen metsään ilman puhelinta tai mitään ja koska sitten se tie ei tullutkaan vastaan niin pian kuin piti ja hieman niin kuin eksyin, jäljestä tuli aivan liian pitkä. Mulla oli meininki laittaa neljä keppiä ja talloa joku 300-400m jälki. Kakkosen tiputtaessani olin vielä "kartalla" mutta kolmosta laittaessa mietin jo miksei tie ala tulla vastaan, ja kolmosen ja nelosen välissä keskityin lähinnä suunnistamaan sinne metsäautotien ja oikean tien risteykseen missä kuvittelin autojen olevan ja missä jomman kumman tien olisi pakko tulla ennemmin tai myöhemmin. Lopulta älysin tiputtaa sen nelosen kädestä kanssa, ei me tänne koiran kanssa tulla mutta hittoako sitä mukana roikottaa. No pullahdin sitten metsäautotielle ja laitoin siihen merkin, pitääkin ottaa autosta sitten loppupalkkapurkki ja tuoda se tähän ennen kuin lähdetään ajamaan jälki. Paitsi että eihän sitä voi ajaa, mutta jos ajaa silti. Keppejä ei ollut neljää enempää mukana. Se ei ole oikein kiva tunne olla vieraassa metsässä umpiryteikössä ihmettelemässä mihin suuntaan mennä ja miten se tie voi olla niin kaukana...

Jälkien muhiessa otettiin esineruutu vähän kauemmas hakkuuaukiolle. Tallattiin leveydeksi ehkä n. 30-40m ja syvyydeksi vasemmalta 40m ja oikealta 30m. Esineistä kaksi takakulmissa ja kolmas aika lailla ruudun keskipisteessä. Aurinko porotti ihan suoraan, tuuli oli onneksi aika hyvä joskin suunta hieman pyöri. Sieni ei ole koskaan tehnyt hakkuuaukiolla esineitä ja mahtaako se tässä säässä jaksaa ja muutenkaan tajuta... virittelyesine autolla ja sitten mentiin. Aloitin vasemmalta, lähti hyvin, eteni laukkaa takakulmaan, pyöri siellä, näytti saavan hajun, meni takarajaa vähän keskemmälle, palasi, toi esineen. Olin päättänyt ottaa vain yhden ja hyvillä mielin sen tästä palkkasinkin.

(Mudi sai hakea vikana kaksi esinettä, vas. takakulma ja edestä jonnekin heitetty edellisen koiran palauttama, kun S:n mielestä mudin pitää saada kaksi eikä vain yhtä tyhmää ja helppoa. Sillä oli siis kaksi tyhjää kohtaa missä oli ollut edellisille koirille esineet mutta ei enää mudille. Se varmaan suorittaa jotain kiintiötyöskentelyä koska nyt oli taas ihan eri meininki kuin PM-kokeessa. Kiltin koiran esittäminen oli tiessään ja se juoksi siellä aika hartaasti, meni varmaan viisi minsaa löytää esineet. Ei vaan näyttänyt saavan hajua, mutta en tiedä eikö oikeasti saanut vai eikö ollut saavinaan kun oli niin kivaa juoksennella. Voi huoh sentään.. no ihan kuin sillä olisi enää väliä. Jos kuseksimaan olisi ruvennut, olisi saanut huutia, mutta pitäköön mun puolesta shownsa muuten.)

No sitten ne jäljet, ajettiin ensin toinen ja sitten Sienen. Sillä oli tässä vaiheessa ikää yli 1,5h, on ihan saatanan kuuma mutta laitetaan nyt se loppupurkki ja ajetaan koko jälki ja kokeillaan tuleeko tästä mitään. Totta kai tulee, näin sieluni silmin kun saavumme koiran kanssa sinne purkille ja voisin sanoa koiran ylittäneen itsensä. Laitoin vielä sports trackerin päälle, kyllähän siitä aika pitkä taisi tulla niin kivaa nähdä miten suuren uurastuksen koira tekeekään. Jana n. 5m, ryteikköä, jälki lähti oikealle metsäautotien pohjaa. Tarkastelua mutta nosti oikeaan suuntaan, epävarmana jäljelle, näytti hyvin samalta kuin mudi lauantaina. Ykkönen ja kakkonen ihan ok, vettä oli mutta ei halunnut juoda ja väisti kun pakotin. Kolmosesta ajoi yli, en nähnyt keppiä, perässä tullut S näki. Tässä vaiheessa touhu oli kuten mudilla kokeessa, koira meni suu auki pää ylhäällä näyttäen enemmän olevan sunnuntaikävelyllä kuin jäljellä. Sienikään ei vetänyt yhtään enkä uskaltanut pidättää. Nelonenkin lopulta sieltä jostain löytyi ja sen sijaan että olisin nyt vihdoin tajunnut lopettaa jo, laitoin koiran vielä jatkamaan. Kyllähän se tie aika pian sitten taisi tullakin, eikö tullutkin, ja purkki olisi siellä. Lähti vielä, mutta tosi haahuillen ja luultavasti jo kepiltä hieman väärään suuntaan, jälki olisi oikeasti mennyt vähän enemmän vasemmalle. Tai sitten oltiin hetki jäljellä ennen kuin koira hukkasi sen. Se jäi haahuilemaan ja minä idioottien kuningas patistin "NYT JÄLKI!". Sen jälkeen se ei tehnyt enää mitään. Ei, vaikka odotin, yritin nätisti kehoittaa ja otin sen hieman takaisin ja laitoin uudelleen nostamaan jälkeä niin kuin janalta (joskin luultavasti väärästä suunnasta). Se vain makasi läähättämässä silmät sirrillään suu apposen auki vailla aikomustakaan jatkaa mihinkään, tai liikkuessamme seisoi ja haahuili mun edellä just sen verran etten potkinut sitä kintuille. No eihän siinä sitten auttanut kuin lähteä itse edellä etsimään sitä tietä ja raahata koiraa liinoineen perässä, siellä ryteikössä se oli aika kamalaa ja "raahaamista" siksi että naru piti pitää niin lyhyellä että koira ei kierrä puita vääriltä puolilta. En tiedä miksen vaan päästänyt sitä irti. Kyllä se tie ehkä 50m päästä löytyi. Koiran vein autoon, se oli aika surkeana vaikken enää sille marmattanut, aistihan se toki silti että otti päähän. Sports tracker antoi tämän pikku lenkin pituudeksi 820m. Sieni ei ole jäljestänyt paljoa yli 500m edes normaaleissa olosuhteissa, ja tämä oli heittämällä vaikein maasto, sää ja keppejä tuli siis vaan kolme koko matkalta, niin tuota... mikä kumma siinä on, että kun siellä perkeleessä on rypenyt sen jäljen tekemässä, niin pakko on mennä se myös ajamaan? Vaikka järki sanoo jo tehdessä että tänne asti ei koiran kanssa kannata tulla? No tulipahan kokeiltua ja ehkä se nyt ei mennyt pysyvästi pilalle, tai jos meni, niin se siitä sitten. Mutta miksi oi miksi on itse niin vaikeaa muistaa että jos hukkaa niin hukkaa, eikä se oma turhautuminen lisää koiran motivaatiota eikä varsinkaan taitoa tai tässä tapauksessa jaksamista. Pahentaa vaan asioita ja on tosi epäreilua. :/

En ehtinyt tehdä palauttavaa jälkeä ennen kuin lähdin perjantaina töiden jälkeen kohti erkkaria, ja sen jälkeen ei ole huvittanutkaan enää. Jotenkin fiilis on varsin blaah. Jäljestäähän se, nykyään normaaleissa olosuhteissa jopa ihan motivoituneesti ja kestää pidätystä ja pientä huomauttamista jos on tarvetta. Mutta sellaista aika virkamiesmäistä työskenteltyä se kyllä silti on. Ja taisin joskus aiemminkin jo kirjoittaa, että mun jälkimotivaatio on ollut aika hukassa molempien koirien osalta. Vuosia olin jälkiharrastaja ja nyt mä kyllä taidan olla enemmän hakuharrastaja.

VEPEssä treenit on olleet kerta viikkoon ja Sieni olisi aivan koevalmis kaikkien kolmen muun liikkeen osalta, vientikin toimii vientinä mutta kokeessa ehkä ottaisin varman päälle tuontina ollen itse veneessä. Mutta veneen haku tökkii pahemman kerran. Se sujui jossain vaiheessa jo ihan kohtuullisesti, mutta sitten oli yksi myrskyinen treenikerta ja laitoin sen kauheisiin aaltoihin, missä itseluottamus vaan otti kolauksen. Sieni painaa 18-19kg ja koska sillä ei ole kovin paljoa tällaista taistelutahtoa, se on varmaan aika äärirajoilla pystyykö se sitä tekemään. Nyt se sitten viime aikoina on alkanut mälväämään köyttä. Lähtee kyllä hakemaan ja ottaa köyden, mutta alkaa pyöritellä ja irroittaa joko heti tai sitten myöhemmin. Välillä muuten vaan ja välillä selvästi jos köysi löystyy, mutta eipä tänään kireällä pitäminenkään auttanut vaan sylkäisi matkalla. Kutsuin sen lopulta pois ja vein autoon. Toisella kierroksella laitettiin sitten patukka kiinni köyteen, soutaja auttoi ja avustaja piti köyden koko ajan kireällä ja mä kannustin rannalla, niin toi se sen perille asti. Sanoivat, että se kaipaa nyt vaan autettuja treenejä jotta itseluottamus kasvaa, ja ehkä sen sieltä saisi toimivaksi jos jaksaisi treenata. Mutta kun huoh. Koira tykkää uida ja se tykkää ihmisistä mutta vepekin on varmaan silti sille vain "ihan kivaa". Saa se vepessä kyllä isompia hepuleita kuin jäljellä, rantaan tullessa saa pallon ja sen kanssa se aina näyttää kyllä onnelliselta jos saa juosta rinkiä. Jos on ruuhkaa rannassa, ei saa.

Sitten se on tehnyt jo vähän jotain voittajaluokan liikkeitä, esim. rannan suuntaista vientiä (hyppää veneestä esine suussa ja vie rannan suuntaisesti toiseen veneeseen. Meillä ei ole kahta venettä, niin avustaja vaan seisoi alkuun ihan rantavedessä ja tänään oli jo niin syvällä seisomassa että koira joutui uimaan.) joka sujui muutaman takeltelun jälkeen aivan ilmiömäisen hienosti. Yleensä esineen kanssa veneestä hyppääminen on kuulemma hirveän hankalaa mutta ei Sienelle vaan näemmä. Kohtuullisen turhauttavaa kun se yksi liike tökkii ja me ei ehkä ikinä päästä kokeeseen asti. Mutta jos koiran ominaisuudet ei riitä niin sitten ei riitä?

Eilen maanantaina mentiin suoraan VEPEstä hakutreeneihin. Neljä tyhjää, vitonen ja kutonen oli valmiina ja niillä kiintorullailmaisu ja seiska lähti iltaruokapurkin kanssa puolivälistä pakoon kohti sivurajaa kun koira oli lähetetty ja se sai juosta sen kiinni. Sieni oli vika koira jotta sille jäi aikaa levätä autossa edellisten treenien jälkeen, ja kun vihdoin oli sen vuoro ja menin hakemaan sen, se hyppi, pomppi, kiljui ja loikki ihan sekona. Radalle menoa piti vielä hetki venata ja se siinä polulla kanssa heitti volttia ja availi ääntään, paitsi yritti haukahdella mulle niin myös vinkui turhaumaansa. Se ei koskaan ikinä milloinkaan tee niin missään muualla. Haku on sen laji, sen intohimo, se mitä se ehdottomasti ja täysin rehellisesti haluaa itse tehdä eikä tee vain mun mieliksi. Kaikkea muuta me kai tehdään koska mä haluan ja koska Sienelle on opetettu että on osallistuttava jos meinaa syödä...  kyllähän se nyt näyttää olevan "ihan kivaa" mutta pitäisikö harrastusten olla sellaisia "ihanaaparasta"? Olen miettinyt tässä viime aikoina nyt sitä, pitäisikö se jäljestäminen ja vepekin vaan jättää. Toisaalta vepe on tosi hyvä eläkelaji nivelvammaiselle ja jäljellä se olisi niin lähellä alokasluokan koevalmiutta että tyhmää tässä vaiheessa heittää kaikkea hukkaan. Pitkäkarvat tartteisi tuloksia ja kaikki kynnelle kykenevät saisi niitä käydä hakemassakin.

Ai niin ja ne hakuilut meni ihan superhienosti! Hyvin jaksoi neljä tyhjää peräkkäin! Tämä oli koe alkaako se muuttua "ei siellä oo ketään, mee kuule ite" -tilaan tai yrittääkö jotain valeilmaisua tms mutta ei todellakaan, samalla vauhdilla paineli joka pistolle :) Tyhjistä osa olisi voinut olla hieman suorempia ja koira saanut edetä sivurajalla enemmän mutta en nyt nillittänyt niistä, muuten niitä tyhjiä pistoja olisi korjauksien myötä tullut vaikka miten paljon enemmän.

***

Aavistan itsessäni nyt pientä suorittamista. Ehkä ei pitäisi niin kauheasti ajatella, että meidän lajit on x, y ja z, vaan treenata sitä mikä mukavalta tuntuu ja välttää niitä "pitäisi mennä tänään jäljelle muttakuneihuvittaisi" -syyllisyyden tunteita. Kohta alkaa loma ja saamme onneksi vähän etäisyyttä kaikista treeneistä.