My way

Eilen olin pitkästä aikaa metsäjäljellä. Töppöstä jarrutellessa kerkesin pohtia, että siinä on pian 7v koiralle vasta viime vuosina tulleet motivaatio, itsevarmuus, ongelmanratkaisukyky ja taito huippuunsa ja se on vaan niin kone nykyään. Ja sen koeura on jo ohi, eikö olekin järjetöntä? Mihin oli nuorena niin kiire? Onko kolmevuotiaana valioitunut koira parempi kuin seitsemänvuotiaana valioitunut koira? Minun osaltani kyse oli paljolti myös tietämättömyydestä ja kokemuksen puutteesta. Jos ei ole ihan varma, onko joku titteli ylipäänsä saavutettavissa, tekee mieli paniikinomaisesti yrittää äkkiä yltää siihen, eikä ehdi nauttia matkasta. Nyt kun perspektiiviä on ihan eri lailla, seuraavan koiran kohdalla osaan varmaan ottaa paljon rauhallisemmin. Titteli tulee kun tulee, se on kuitenkin vain sivuseikka. Koira ei edelleenkään osaa sellaisia kaivata eikä sen tarvitse tietää niistä tulospaineistakaan mitään.

Seuraava pentuni sitten joskus hamassa tulevaisuudessa tullaan kasvattamaan aivan eri tavalla kuin nämä kaksi. Varsinkin töppösen nuoruus on ollut kurjaa aikaa. Mulla oli silloin alussa omaa epävarmuuttani ja kokemattomuuttani vähän vinksahtanut kuvitelma "hallinnasta" ja siitä miten asioiden täytyy mennä... kun nyt on vähän enemmän perspektiiviä, oon monesti miettinyt, että niissä tilanteissa missä töppöstä on aikoinaan kurmuutettu ja pidetty hirveitä ja täysin tarpeettomia sulkeisia, aion sille seuraavalle vain iloisesti nauraa päin naamaa. Nauraminen ei tarkoita, että koira saa tehdä mitä haluaa ja terrorisoida ympäristöään, ei tietenkään. Mutta ei huutamisella ja kunnon torumisilla ole mitään tekemistä kunnoituksen kanssa, ja sen nauramisen jälkeen sitten ystävällisen määrätietoisesti ohjataan se pentu tekemään niin kuin minä alun perin halusinkin. Tee mitä haluat, mun itsetunto kestää sen nykyään kyllä, mutta jos ohjeistan jotain niin loppuviimein teet sitten kuitenkin niin kuin minä sanoin. :) Mun seuraavalle pennulle ehdottomasti kasvatetaan aivan rajaton itseluottamus ja siitä tulee hirveän sinnikäs ja määrätietoinen maailman napa. Ehkäpä se rodultaan on jo lähtökohtaisesti näitä asioita, mutta kasvatan sen silti itserakkaaksi possuksi (ja sitten ehkä joskus kadun, ja vannon, että se sitä seuraava taas lytätään tossun alle alusta saakka). Sen ei tarvitse tietää mistään koesäännöistä mitään, enkä yritä väkisin pakottaa sitä mihinkään koeohjeen määräämään tai vain minun tulkitsemaani muottiin.

Mutta takaisin jälkeen. Töppönen on jäljestänyt jonkun verran kovalla alustalla ja ainakin hiekalla se pääosin selviää ihan hyvin, jos jäljestämme vain hiekalla. Alustan vaihdot sen sijaan on edelleen hirveän vaikeita, ja nytkin eilen kun se tuli metsästä ihan henkseleitään paukutellen siihen kivikovalle hiekkatielle, jonka yli olin mennyt suoraan ja kääntynyt juuri ennen piennarta oikeaan, sehän hukkasi koko jäljen. Sille on aivan liian usein laitettu vika keppi kun tie häämöttää (koska kokeessakin jälki yleensä loppuu niin, että näet tien), ja sitä se edelleen alkaa ensin etsiä kun jälki tulee tien reunaan. No ei ollut, ja sitten se rupesi lenkittämään sitä jälkeä uudelleen sieltä tieltä. Nenä ylhäällä kovalla hiekkatiellä yli tunnin vanhalla jäljellä ei vaan johda mihinkään, se haju ei ole siellä ilmassa enää. Laskin liinan käsistäni ja ajattelin, että nyt ollaan jännän äärellä. Koira lähti takaisin tulosuuntaan ihan hyvän matkaa, ja mietin siinä, että nyt sillä taisi mennä joku herne pahasti nyrjälleen, mitä ihmettä se tekee?! Annanko sen lähteä takaisin jos se niin meinaa? Jäljestääkö se koko jäljen takaisin alkuun ja miksi ihmeessä? Se ei ole koskaan tehnyt mitään sinne päinkään. No se etsi sen alkuperäisen jäljen sieltä meidän kävelemien jälkien seasta, nosti sen ja kääntyi takaisin menosuuntaan, tuli uudelleen tielle aivan eri tyylillä hitaasti ja tarkasti nenä hyvin alhaalla, ajoi tarkasti tien yli ja teki nätin kulman ja löysi pian viimeisen kepin, joka olikin vahingossa tosi sopivassa paikassa. Veti aika hiljaiseksi, olisi niin kiva voida "nähdä" sinne koiran nenään, koska aika ihmeellinen värkki sen on oltava. Joskus aiemmin mä olisin alkanut hyvin pian painostaa sitä siinä tiellä koska koesäännöt sitä ja tätä ja sen pitää tehdä niin tai näin, nykyään musta on kaikkein hienointa vaan katsoa sitä ongelmanratkaisua ja antaa sen tehdä ihan mitä se haluaa tehdä.

Sieni taas, no, se ei ole jäljestänyt sitten syksyn. Se on sielultaan niin hakukoira eikä se sen suuremmin nauti jäljestämisestä. Sille haku on the juttu ja kaikki muut lajit sitten suht tasaisella viivalla selvästi alempana. Se on myös varsin ilmavainuinen ja sille pitäisi tehdä tuntikausia vanhoja jälkiä, että nenä pysyisi alhaalla. Joka tapauksessa Sienikin oli varsin näpsäkkä peli, kulmat se veti ihan kiskoilla ja asenne oli muutenkin kiva. Lopussa sille tuli hukka, ja yllätyin miten paljon sekin oli tauon aikana saanut ongelmanratkaisukykyä ja ennen kaikkea tahtoa! Se osasi hienosti kanssa ruveta lenkittämään ja jaksoi yrittää vaikka heti ei tärpännyt. Sai jäljen ylös, ja senkin loppukeppi oli siinä hyvin pian sattumalta erittäin sopivassa paikassa palkkana. En tiedä, pitäisköhän tempaista jälkikokeeseen samoilla vauhdeilla kun nyt koeura korkattiin... Olis hauskaa nähdä millaista se tottis olisi, jos osaisin olla jännittämättä. Koska jälki on Sienelle vain sellainen sivulaji, ehkä ne paineet ei iskisi? Oman seuran koe olisi tuossa muutaman viikon päästä, joten ans kattoo nyt. Se janahan meillä eniten vaiheessa on, ei ole tehnyt kuin jotain 5m pituisia. Jäljen se varmastikin nostaa (johonkin suuntaan...) mutta kuinka suoraan se etenee, se on aika herran haltuun kun sellaista ei sille ole mitenkään opetettu.

***

Tänään yhdistyksen eri hakuryhmien kimppahakutreenit. Haku on laji, jossa treeniporukan merkitys on valtava. Haku, niin kuin moni muukin laji, on myös ehdottomasti sellainen, jossa tapoja kouluttaa on hyvin paljon erilaisia. Jokaisella on eri visio siitä mitä haluaa, eri tyyli yrittää saada koira ymmärtämään se ohjaajan visio ja lopputulos sitten riippuu monesta muustakin muuttujasta. Kyse ei missään nimessä ole "paremmasta" ja "huonommasta" vaan lähinnä siitä, että jokaisen toivoisi löytävän itselleen samanhenkisen treeniporukan.

Kokeen jälkeen minulle jotenkin kirkastui oma visioni. Ehkä sain täysillä pisteillä vahvistusta ajatuksilleni. Se, että koira toimi ventovieraassa maastossa palkattomassa suorituksessa ohjaajan ollessa jännityksestä sekaisin, vahvisti kovasti uskoani siihen, että olen tehnyt oikein. Löytänyt tälle koiralle toimivat menetelmät. En ole enää lainkaan niin herkkä sille, mitä muut tekee, en halua läheskään kaikilta neuvoja siihen mitä mun pitäisi tehdä, ja uskallan suunnitella sellaisen treenin kun koen tarpeelliseksi riippumatta siitä, mitä mieltä joku muu siitä mahdollisesti saattaa olla. Olen ehkä maistamassa Sienenkin kanssa sitä tunnetta, kun koiraan voi luottaa enemmän kuin useimpiin kanssaihmisiin.

Tottista en ole treenannut kokeen jälkeen yhtään, ei ole ollut fiilistä. Koepaikalla olisi voinut kokeen jälkeen mennä kentälle, kysyin luvan, mutta enpä sitten mennyt. Koira oli jo maksalaatikkonsa syönyt, ja ylipäänsä se on jotenkin niin turhaa opettaa, että ekalla kerralla tehdään koe ja tokalla sitten treenit joissa taas saa palkkaa. Auttaa tosi paljon kun seuraavan kerran menee vieraaseen paikkaan kokeeseen? Palauttaviksi treeneiksi ihmiset sitä kutsuu, ja olen minäkin joskus niin tehnyt, mutta en oikein usko sillä olevan mitään merkitystä, positiivista ainakaan. Sieni kävi kokeen jälkeen tiistaina uudestaan hieronnassa ja oli edelleen kireä. Ekaa kertaa koskaan missään se rentoutui ihan täysin ja nukkui osan ajasta kun takaosaa käsiteltiin. Se on aina pitänyt päätä paljon ylhäällä ja olen vain ihmetellyt, että muuten niin lunki koira ei käsittelyssä oikein malttaisi olla paikallaan. Malttaisi? Se on vaan ollut niin kireä ja se on tuntunut pahalta eikä se ole voinut rentoutua. :( Nyt sillä on vielä kolmas käynti lyhyen ajan sisällä ja sitten kokeillaan jatkoa kuukauden välein. Sieni ei ole koskaan käynyt hierojalla aiemmin. Kaikki kun aina puhuu, että hieroja hoitaa vain seurausta, fyssari/osteopaatti myös syytä, ja että hieronnasta ei ole kovin paljoa hyötyä. Mä nyt kyllä koen, että hieronta nimenomaan on auttanut meitä ehdottomasti eniten, ja sitä aion jatkaa. Kun ei se syy, löysä lonkka, sieltä millään jipolla poistu.

Joka tapauksessa tein tuossa oku ilta pihalla vähän eteentuloja, jotka oli tosi paljon suorempia ja ihan hemmetin nopeita ja sähäköitä. Pari istumista ja seuraamisen käännöksiä ja jumankekka mikä vauhti ja takaosan käyttö! Tauko on tehnyt ihan hyvää vaan. Nyt pitäisi ehkä kuitenkin yrittää taas ryhdistäytyä ja treenata ihan ajatuksella. Joka tapauksessa olo on tuntunut viime aikoina tosi mukavalta, jollain tapaa kevyeltä ja helpolta. Kesä tulee ja elämä on vaan niin laiffii :)

HK1HK1HK1

Siitä haaveiltiin niin kauan ja nyt kun se on totta, tuntuu jotenkin epätodelliselta kirjoittaa se. HK1? HK1, HK1, HK1... HK1! Nyt en tiedä miten järjestäisin Sienen tittelit sen virallisen nimen eteen. HK1 TK2 RTK1 BH Kierra des Leus Chapellois? TK2 HK1 BH RTK1? HK1 BH TK2 RTK1? Sama ongelma oli joskus töppösenkin kohdalla, laittaako ne "arvojärjestykseen" oman mielipiteensä mukaan (jolloin HK1 olisi ehdottomasti ekana) vai laskevaan järjestykseen niin että numero kaksi tulee ennen numero ykkösiä? Toisaalta "yhteen liittyvät" eli HK1 ja BH olisi kivaa olla peräkkäin. Toisaalta hitonko väliä, mutta viivoitinhakuilijat ry:n kunniajäsenenä sillähän nimenomaan on ihan hitosti väliä!!

Sunnuntaina pidettiin pienet palauttavat treenit, paikalle pääsi vain kaksi maalimiestä, mutta kiitos heille. Sienellä oli normaalit namit ja lisäksi olin käynyt matkalla Mäkkäristä kaksi juustohampurilaista. Ukot oli kimppapiilossa n. 10m etukulmasta, suorapalkka ja määrä syödä ensin ne tavan namit, jotta minäkin kerkiän paikalle näkemään kun koirani tukehtuu juustopullaan :D Sienelle on muutaman kerran sen uran aikana tehty tollanen "joulu"-kimppapiilo, ja se menee sinne juuri niin väkkäränä kuin vaan voi kuvitella. Kai koirasta on kivaa saada nakkia useammasta kädestä, mutta uskon, että näitä laumaviettisiä koiria tämä puhuttelee silti ihan eri taajuudella: Sienikin näyttää siltä, että se ajattelee tippa linssissä, että voi ei, ihan oikeastiko te kaikki olette täällä vain mua varten! Korvat meni aivan linttaan ja koko koira suorastaan tärisi juustohampparia vuoroin kummaltakin ukolta saadessaan. <3

Kuvat (c) Helen, kiitos! Varsinkin tämä alempi on aivan ihana ja joku tämän kaltainen näkymä mun sieluun tulee jäämään sittenkin kun koiraa ei enää ole. Itse muistan meidän ensimmäisen hakukokeen taatusti viimeiseen hengenvetooni saakka. Se hetki, kun tuomari aloittaa arvostelunsa keskilinjalla. Ihan jäätävän hienot rullan tuonnit, hän arvostaa sitä, että koira on valmiiksi määrätietoisesti naama kohti menosuuntaa lähdössä näytölle. Että koira tekee hyvää yhteistyötä ohjaajansa kanssa ja uppoaa syvään ja suoraan sinne minne laitetaan. Että ei mitään huomautettavaa missään, 170/170p ja kättä päälle. Miten täydellisen epätodelliselta se hetki tuntui. Näenkö unta? Tapahtuuko tällaista todella meille?

Josko mentäis etsimään pari tätiä? Sinä ja minä. Me. Yhdessä. <3

Oman elämänsä maailmanmestari

Kiitos ilmoittautumisestasi!

Kokeen aika: 23.05.2015
Kokeen paikka: Syyspohja, Imatra
Laji ja luokka: PAHA 1-luokka

Koetta koskeva kisakirje lähetetään antamaasi osoitteeseen.

Ystävällisin terveisin
Imatran Palveluskoirayhdistys

***

***

Seuraavana aamuna fb:ssä oli juuri täydellisen osuvasti Katan päivitys: "Ne tekee, ketkä uskaltaa ja muut jää kotiin treenaamaan! Ylitin itseni tuhatkertaisesti kun uskalsin mennä holskujen IPO MM-kisoihin. Minä, joka en uskalla mennä edes mihinkään seminaariin harjoituskoirakoksi, selvisin siitä hengissä (koska en enää kehdannut reissun päällä alkaa perumaan). ---" ja vielä lisäys myöhemmin: "Ja niille, ketkä vaan harjoittelee kotona mä voin kertoa salaisuuden; se koira ei tule koskaan valmiiksi, eli sitä päivää ei kannata jäädä odottamaan!"

Alokasluokan hakukoe Suomen tuppukylässä ei tietenkään ole missään määrin sama asia kuin ulkomailla pidettävät rodun MM-skabat. Mutta maasta se pienikin ponnistaa ja jostain on jokaisen aloitettava. Mulle ehti tulla tähän jo ihan helvetinmoinen kynnys, johon tuo Katan viimeisin viisaus täsmälleen osuu. Tarviiko sen tehdä teknisesti 95p tottis ja 200p maastot ennen kuin voi edes ajatella koetta? Jos se istuminen on hitaan näköinen koska väärä tekniikka ja eteentulo hieman vino niin oikeasti, so fucking what kun se kuitenkin tekee ne? Keskeneräisellä koiralla ei pidä mennä kokeeseen, eli jos istuminen on hyvin suuren arpomisen takana ja eteentulo jää joka toinen kerta välistä koiran tullessa suoraan sivulle, kannattaa vielä treenata kotona. Mutta fakta on myös se, että valmista ei oikeasti tule koskaan.

No sitten tietenkin alkoi viimehetken paniikki. Eihän se ole kiintorullailmaissut umpparia pitkään aikaan. Mitään hassuja piiloja ei olla tehty juuri koskaan, viime vuonna jokunen maakuoppa mutta sen kummempia ei ikinä, ja sitten luin juuri jostain kokeesta missä ukko oli ollut ojarummussa tai levyn alla kuopassa tai tai tai. Ei ole tehty palkattomia vielä tällä kaudella, ei ole tehty kovin paljoa tyhjiä tällä kaudella, en ole vedättänyt sitä loppuun asti enkä ottanut hallintaan piilolla, ei sitä, ei tätä, eikä tota. Esineissä se ei ole ehkä ikinä tehnyt aivan täysikokoista 50m leveää aluetta. Tottiksessa eteenmenoa vieraissa paikoissa, vieraita esteitä, henkilöryhmää, ilmoittautumista, kokeenomaisia, blaablaa... soittoajan jälkeen kehitin ihan helvetinmoisen päänsäryn ja teki mieli oksentaa kun reilun vartin tuut tuut tuutin jälkeen vastasi ja sain paikan varattua. Nämä ajatukset tuli vasta seuraavana aamuna ja niitä kerkesin sen pari viikkoa päässäni pyöritellä.

Mitä lähemmäs koe tuli, sen sumeammalta elämä tuntui. En saanut mitään järkevää aikaan, sen toisenkaan koiran kanssa. Varsinkin viimeinen viikko ennen koetta oli hirveää. Olin koko ajan helvetin huonolla tuulella, päätä särki, yrjötti. Lohdutin itseäni, että vain tämä koe, yksi lauantai, ja sen jälkeen lopetan kaiken, katoan maan alle kaikista piireistäni ja todellakin otan jonkun vinttikoiran, jonka kanssa ei tarvitse harrastaa mitään. Tämä ei ole enää normaalia jännittämistä. Venytin kokeeseen menoa liian pitkään, ja lopulta se tuli kuitenkin liian äkkiä, kokonaisuuksina tottistakin olisi pitänyt tehdä enemmän. Sille ammuttiin koematkalla seuraamisessa vasta viikko ennen koetta, sekin oli liian hätäisesti valmiiksi rakennettu. Lisäksi mulla oli aivan järjettömät paineet siitä, että en halua olla yksi tilastonolla. Pitkisten edellinen HK1-koulari on vuodelta 1996, sama koira 1998 HK2. Nollia on jokunen, myös viime vuodelta, ja tiettävästi kummankin suoritus on kaatunut juuri ampumiseen. On muuten kohtuullisen vittumainen ongelma, enkä voi käsittää kasvattajia joille asialla ei ole väliä! Joka tapauksessa ekasta pk-kokeesta nolla olisi vaan aivan hirveää. Mulla on asennevamma, tiedän. Yhden nollan jälkeen paineet seuraavassa kokeessa olisi vain joka kerta kauheammat. Nyt yhden tuloksen jälkeen mulle on aika herttaisen yhdentekevää, vaikka se saisi seuraavaksi sen nollan. Koska on jo näyttöä, että se on osannut, eikä ole mikään ihan tuurilla tuloksen kalastelija.

Viime päivinä ennen koetta aloin nesteyttää koiraa. Keskiviikkona oli Sienen vika tottis ja sen jälkeen en tehnyt enää mitään. Torstaina oli aika ankea päivä kaikilla, töppösellä oli kahdet treenit joista aamulla se oli ihan liian liekeissä ja hermostuksissani mistään ei tullut mitään ja ojensin sitä aika railakkaasti, illalla toisissa treeneissä se taas oli ihmeen nuutunut ja myöhemmin kotona yrjösi. Hienoa hei. Perjantaina kävin töppösen kanssa kahdestaan pitkällä lenkillä, Sieni jäi tarkoituksella kotiin keräämään kateusviettiä, ja oli ollut sitä mieltä että pöyristyttävää tällainen, hieman oli mun tavaroita käsitelty. Pakatessani se purki samaan tahtiin ja oli oikeasti ihan helvetin rasittava tyrkyttäessään mulle koko ajan jotakin "vaihdatko tän kengän keksiin, no tuon sitten toisen ja kymmenennen kanssa, josko nyt jo". Se on tottunut sen verta paljoon treeniin, että näemmä kahden päivän totaalinen tylsyys ilman treenejä ja lenkkejä saa senkin härväämään kaikkea ei-toivottua. Ja arvatkaa lopulta rääkäisinkö sille hermostuksissani, että koeta nyt perkele lopettaa tollanen.

***

Lopulta tuli koeaamu. Koepaikkana toimi Imatran Syyspohja, sama kenttä, missä vuonna 2011 olen töppösen kanssa ottanut avoimen luokan jälkikokeesta tottiksesta 43p. Kentän yhteydessä on metalliromun ym kierrätyspiste ja kesken töppösen suorituksen sinne tuli joku ukko kaatamaan pakettiautollisen metallia, mitä sitten paiskoi säiliöön. Töppönen ei ole millään muotoa ääniarka, mutta nuoruuden riittämätön vire yhdistettynä jumalattomaan terävyyteen = paineistui ihan hirveästi ja jäätyi aika lailla täysin. Sieni ei reagoi ääniin samalla tavalla, mutta ehkäpä mä alitajuisesti kuitenkin muistelin sitä koko ajan. Oli viimeinen koe siellä paikassa. Muuten siinä ei ole mitään vikaa, järjestelyt toimi hyvin ja porukka oli mukavaa, mutta tämä ohjaaja on niin äärimmäisen pehmeä että en vaan pääse tästä nyt enää yli. Tuomarina oli Susanna Fennander, oikein mukava, reilu ja asiallinen, suosittelen.

Ensimmäinen järkytys oli se, että kokeessa oli vain neljä koiraa, kolme voittajaluokassa ja sitten me. Siispä toinen tuomari oli peruttu ja mentiin yhdellä, ja järjestys haku-esineet-tottis. Mä kun niin toivoin, että kymmenen koiraa on täynnä ja kahdella tuomarilla alemmat luokat aloittaa kentällä. Maastossa samaa ratapohjaa käytettäessä ylin luokka aloittaa aina, syystä että jos alokasluokka olisi eka, ylempien radalla olisi alokasluokassa käytettyjä, nyt tyhjiä piiloja, kun 3 maalimiestä on sijoitettu 100m matkan sijaan 200/300m matkalle.

Hakumaastoon ajettiin ehkä 15min. Koko tienoo oli sellaista kivaa harvaa mäntykangasta. Seuraava ylläri oli se, miten kauan sitä odotusta oikeasti tulee. Jos voittajaluokan suoritusaika on 20min ja siihen päälle siirtymä (kävellen autolta n. 1km? Ei saatu ajaa ihan lähelle syystä että odotuspaikalle olisi muuten nähnyt/kuullut radan tapahtumia) ja arvostelu, niin oli se ainakin puoli tuntia per koira. Kolme koiraa ennen meitä = 1,5h. Kuulemma se ei ole edes mikään pitkä odotus hakukokeessa. No mä en ollut tajunnut että oikeasti olisi kannattanut varata joku kirja vaikka mukaan, joten räpelsin puhelimesta akun loppuun ja luin sitten hermostuksissani mukana olleita sääntöjä edestä taakse ja takaa eteenpäin. Välillä satoi, jolloin istuin autossa, silloin kun ei satanut, juttelin ulkona muiden kanssa tai käytin töppöstä eri suunnassa kävelemässä. Sieni nukkui niin että kuorsaus kuului, ja jos mua töppösen kanssa ärsyttää se kun sehän ei lepää, vaan töröttää pystyssä vahtimassa vaikka olisi peitetyssä häkissä, niin Sientä teki kanssa mieli käydä ravistelemassa hereille. Et nuku noin kun sun pitää kohta herätä hommiin! No ei se ollut lainkaan vaikeaa sitten kun aika oli, mä olen vain idiootti kun mikään ei kelpaa.

Viimein lähti se kolmas koira ja oli aika ruveta kaivelemaan välineitä. Otin nyt sitten tuttujen ohjeiden perusteella töppösen pk-liivit taskuun varaliiviksi, ja illalla kotona askartelemani i-rullan vararullaksi. Jos nyt liivit muka tippuu tai koko rullapanta putoaa päästä. Jos, jos, jos. Jotenkin mä ilmeisesti sinne radalle olen päässyt, vaikka tosiaan jännitys oli siinä vaiheessa luokkaa päässä kohisee, pyörryttää, itkettää ja jos vaan voisin kuolla pois koko maailmasta. Hetki piti vielä odottaa toimitsijoiden autojen luona, Sieni oli ehkä hieman liian vaisu normaaliin verrattuna, olisin toivonut sen heittävän vähän enemmän volttia. Mutta kun metsä sitten karjaisi "SEURAAVA!!!!1" niin meinasi irrota käsi kun hää totesi, että se oon muuten mä ja lähti.

Annoin vetää 5m päähän tuomarista, otin siinä hallintaan, ilmottautuminen ja tuomari sitten heti kysyi, että tää on varmaan sun eka hakukoe ja onko kaikki ihan ok kun näytät siltä että pyörryt justiinsa :D. Siinä sitten käytiin radan merkkaus läpi ja tuomari sanoi, että nyt voit vielä kysyä kaikkea mitä haluat, hän vastaa kyllä, kesken suorituksen enää ei voi. Näytölle menovauhdista, jota kanssa etukäteen olin stressannut ja vielä keskiviikkona kentällä järkännyt kahdella ukolla (kiitos vaan teille!) ilmaisutreenit jossa kävelin näytöt kun en sellaistakaan koskaan ollut metsässä tehnyt, tuomari oli sanonut, että jos hää ei pysy perässä, se on hänen ongelma, vauhti on aivan vapaa. Kysyin ainakin hallintaan otosta, irroitanko liinan ennen kuin otan koiran sivulle vai vasta sivulla ("ihan sama") ja siitä, että saan siis viedä koiran kytkettynä ekaan lähetykseen asti ("kyllä"), ja jotain muuta kanssa. Sitten hää vielä käski hengittää ja varmisti, että onko kaikki nyt selvää, ja jos, niin saat aloittaa.

Maasto oli kivaa. Selkeää hyväpohjaista mäntykangasta, mutta ei mikään tasainen baana. Keskilinja laski alamäkeen, jossain 80m kohdalla oli kunnon monttu ja olisi noussut sen jälkeen taas ylös, kuulemma pitemmällä radalla oli myös joku lampi missä ainakin yksi voi-koira oli käynyt puljaamassa. Oikea etukulma laski kanssa voimakkaasti alas, vasemmalla oli etukulmassa iso kallio, joka laski jossain 40-60m kohdilla vähän tasaisemmaksi. Tuuli tuli jostakin, kovaa siellä tuuli, mutta varmaan vähän pyöri maaston takia ja mun tajunnan tila ei riittänyt sellaisia miettimään. Olin päättänyt, että jos ei ole jotain erityistä syytä olla lähettämättä oikealle, lähetän ensin sinne, ja niin tein. Muistin myös olla liikkumatta ja sieltähän se rullan kanssa heti tuli. Näytölle veti hyvin, alamäkeen sai jarrutella tosissaan, ja tuomati pitkänä ja hoikkana naisena hyppeli kyllä aivan kannoillani :D. Näytöllä koira oli unohtanut kuinka mennään maahan ja hyppeli kuusen alaoksistossa pressun alla olevan ukon ympärillä aika villisti, mutta siitä ihan hyvin hallintaan. Yllätyin kuinka nopeasti siitä lähdettiin. No, mitäpä siinä virpomaan kun ei palkkaa ole tulossa, mutta oli koirakin vähän pihalla ja taisin sitä kerran pari kehoittaa että tules nyt oikeesti sieltä, ei oo nakkia tulossa. Siirtymä keskilinjalle ihan ok, vähän meinasi alussa liihottaa edelle, lähempänä keskilinjaa tarjosi nättiä yhdessä kävelyä.

Vasen etukulma ihan ok, hyvin lähti suoraan sen mitä sen kallion yli näin. Oli hirveän vaikeaa muistaa edetä ja katsoa lähetyspaikat valmiiksi. Huusin keskilinjaa eteenpäin "hyvä!" kun oletin koiran olevan hieman edennyt, ja ihan näppärästi se sieltä aina tuli. Ehkä vähän turhan lyhyitä laatikoita, tuli meinaan etukulmien jälkeen tyhjä oikealle, tyhjä vasemmalle ja sitten viidennellä pistolla oikealta ehkä n. 60-70m:stä (tai sitten se oli lähempänä takarajaa, who knows, mä en tosiaan ainakaan ollut lainkaan kartalla...) rulla. Siellä oli samanlaisen kuusen alaoksissa pressun alla ukko, alamäki ei ollut niin jyrkkä kuin ekalla. Näytölle ihan reippaasti edelleen, mutta maalimiehellä kanssa ihme härväämistä, pyöri siinä niin että liina jäi kuusen oksiin kiinni, hallintaan ei meinannut tulla ja taisi tulla lisäkäsky siinä, jolloin nappasi rullan uudestaan suuhun (???). Se tuntui olevan sitä mieltä, että nyt tosiaan pitäisi sitä nakkia ruveta tulemaan. Positiivinen ongelma, en ole paljoa hallintaan ottanut, koska alkaa yleensä nopeasti ennakoimaan sitä. No, siinä sitten oli ihan sellainen olo, että tässäkö se nyt oli, ei tosiaan kauaa nokka tuhissut. Tuomari karjaisi siitä viimeiselle ukolle että voit tulla pois, se oli jossain 10m edempänä vasemmalla, varmaan sitten umpparissa. Ehkä me oltiin kuitenkin jo aika lähellä takarajaa, jotain merkkejä siellä näkyi kyllä kanssa.

No sitten palattiin keskilinjalle saamaan arvostelu. Tuomari aloitti, että ilmaisut (rullan tuonti sivulle) jäätävän tyylikkäitä, hän pitää siitä, että koira on valmiiksi naama menosuuntaan, näytöt ok, koira tekee hyvää yhteistyötä ohjaajan kanssa eli menee suoraan ja syvälle sinne minne laitetaan, 170p. Olin ihan että wtf, eihän se nyt tälleen vaan voinut käydä :D Se ei tosiaan ollut mitenkään lähellekään niin tarkkaa ja nipotusta kuin olin etukäteen pelännyt! Keskilinjalla oli ratamestarin lisäksi kaikki ukot ja 1-2 katsojaa, ja siinä tosi moni kehui koiraa (ja Sieni yritti, että eikö kellään tosiaan olis yhtään nakkia). Maalimiehet sanoi, että tosi hienot rullan otot, tarkisti kunnolla läheltä ja ekan yli oli juossut, mutta ei kuitenkaan ollut uinut pressujen alle (kysyin, ollut välillä ongelma). Ne näytöt mua vähän jäi kaivelemaan, se kyllä osaa mennä nätisti maahan, mutta tietääpähän mitä treenata... tarjosivat tässä vaiheessa, että huomisessa kokeessa on reilusti tilaa, sinne vaan kakkosluokkaan. Sanoin, että voi kun tässä on se tottis kanssa...

Autolle mennessä annoin taskusta pari murusta hevosen lihaa. Ei se ollut palkattomuudesta mitenkään moksiskaan sikäli, että ei se vaikuttanut seuraaville pistoille lähtemiseen. Toimintaan toisella löydöllä mielestäni kyllä, joten tarvitaan lisää palkattomia treenejä. Positiivinen ongelma silti, ettei yhtään lässähtänyt, mutta ei sen tartteisi härväämäänkään ruveta.

Takas kentälle, pieni tauko ja sitten esineruutuun. Sinne käveltiin tottiskentän läpi, ja kysyin, että saako siis nimenomaan kävellä sen kentän läpi eikä tarvii kiertää. Joo, kun ei ole tottikset menossa, niin saa mennä. Ööh, oon luullut, että kokeen aikana kentälle ei saa mennä missään tilanteessa, ja kävi mielessä, että nythän voisi näyttää jonkun kumpareen sieltä perältä, että tossa on sitten eteenmenon palkka. Toisaalta kun meillä se eteenmenon seuruu on karmeaa muutenkin, niin parempi kun koira ei koko suoritusta odota eteenmenoa... ruutuun samassa järkässä kuin hakuunkin, menin kuitenkin ajoissa jonoon, Sienelle tekee maastossa hyvää joutua odottelemaan ja nähdä kun edelliset tulee ja menee ja kuulla äänet metsästä. Koira kerkesi siinä sitten kaivaa kuoppaa, repiä oksia jne eli oli oikein kivassa vireessä. Koirakko numero kakkosen tullessa ruudusta tietä ohitsemme kyseinen uros oli kovin kiinnostunut Sienestä, ja ohjaajansa ojensi sitä sen verta kuuluvasti, että Sieni kauhistui. Voi apua, nyt se lässähti, ajattelin, mutta onneksi tajusin siinä sitten nauraa ääneen ja sössötin jotain että onpas tosiaan ihana narttu, harmi kun tää on leikattu niin turha haaveilla mitään. Se auttoi ja Sienen korvatkin nousi takaisin pystyyn. Kun edellinen koira meni ruutuun, puin Sienelle pk-liivit ja otin taskusta virittelyesineen lähipuskaan. Ja helkkari, sinne ne pk-liivit sitten ekan kerran ikinä jäi! Ne vaan tarttui johonkin oksaan ja Sieni solahti niistä ulos. Ei ollut edes taskussa enää töppösen liivenä mukana, joten toivoin vaan, että nyt kun se tapahtui tässä niin ei sitä viiteen vuoteen taas satu, kun ei mun koirille koskaan ole käynyt missään enkä oikein osannut kuvitellakaan sellaista, mutta otin hakuun varaliivit, kun niin moni sanoi, että ehdottomasti kannattaa. Jos liivit irtoaa, ei koira siis saa jatkaa ilman niitä, eikä ole lupaa käskeä koiraa hakemaan niitä, joten ellei taskussa ole varaliivejä, suoritus päättyy siihen.

Esineruutu oli sellaista kivaa mäntykangasta kanssa, vähän vinossa tiehen nähden, vasen takakulma kalliota metrin parin nousulla, oikea puoli tasaista, keskellä iso kaatunut puun runko ja sen juurakko pystyssä. Toimitsijat oli keskellä etulinjaa. Annoin vetää samalla tavalla johonkin 5m päähän ja otin hallintaan siinä, ilmottautumista ei halunnut tuomari uudestaan. Ei jännittänyt oikeastaan yhtään, ihan sama toisiko se esineen vai ei, maastojen osalta tuloksen raja (150p) kun oli jo täynnä. Katsottiin merkkaukset, tuuli oli voimakas ja tuli selän takaa. Olin siinä keskellä aluetta valmiiksi ja ajattelin, että laitanpa sen koiran siitä, se juurakko jäisi juuri oikealle puolelle ja siinä oli ihan hyvä baana irrota. Reippaasti lähti, juoksi ehkä jonkun 20m suoraan, kunnes reagoi voimakkaasti ja pysähtyi suunnilleen kuin seinään. Voi ei, älä nyt lässähdä, ajattelin, mutta se hiippaili sieltä 5m takaisin päin, suuntasi määrätietoisesti sinne juurakon eteen kuoppaan, kumartui ja lähti pinkomaan kohti. Ja joku musta sutturahan sillä oli suussa, ei voi olla totta! Ojensin oikean käden tarjolle, se on ehkä vähän turhan suuri apu, mutta kun tämänkin luovutus on vähän huonosti opetettu ja koira on usein niin iloinen löydöistään, että heittää ne mun naamalle... nätisti luovutti, aikaa meni 16sek. Kuulemma ainoa koira, joka toi tämän keskiesineen, muut oli ilmeisesti takakulmissa. "Tältä se näyttää kun koiralla on nenä auki ja se tietää mitä tekee", täydet 30p. Maastoista siis huikeat, epätodelliset, täydet 200p, "tällä onkin erinomaisen hyvä lähteä tottikseen". No niin kai joo, mutta kun ei ne maastopisteet valitettavasti kompensoi sitä tottista, ja siihen tää kaatuu jos johonkin...

 Esineruutukuvat (c) järjestäjä / Katja Kaipainen

Esineruudusta poistuttuamme sai purkista tilkan maksalaatikkoa, kuolasi voimakkaasti, varmaan hirveä nälkä vuorokauden paaston jälkeen. Autolla juotin ja avasin ikkunoita, jotta koira ehtisi kuulla ekojen parien ampumiset sinne. Paitsi että sitten tuli sydäri, maastojärjestys ei ole tottisjärjestys vaan mennään numeroilla, ja alokasluokan koirahan on ensimmäinen numero. Siis ekana liikkeisiin! Nyt heti! Mä luulin että olen vika koira eli ekana paikallaolossa ja että kerkiän tosiaan rauhassa viritellä ja antaa sen kuunnella ne ekan parin ampumiset. Meni pasmat ihan täydellisen sekaisin, ja tässä vaiheessa jysähti se järjetön jännitys takaisin. Näin sieluni silmin sen 269p, pistettä vajaa hyväksytty tottis. En osannut toimia mitenkään. En voinut kauheasti viritellä koiraa ja näyttää sille autolla olevia palkkoja, koko 400g maksalaatikkopurkkia, koska sitten se hyvin luultavasti lähtisi eteen autolle tai ei mihinkään. En nyt siinä jotenkin sitten tajunnut edes ottaa lelua tai namilla vähän herätellä sitä, tai naksutella nopeasti mistä tahansa. Tuomari oli jo kentällä joten koira autosta. Se oli ihan erilainen välittömästi, jotenkin nuutunut, väsynyt, haluton, nollatilassa. Ja mä en tajunnut siinä paniikissa edes tehdä mitään, pyysin sitä kerran haukkumaan ja se sanoi viu, mutta olisi pitänyt vähän enemmän ja itsekin herätä siitä koomastani. Kaikki katsoi ja pari oli jo siinä ja en vain yhtään muistanut ottaa omaa aikaani. :(

Ilmottautuminen ok, seuraamisen aloituspaikalle mennessä koira jo ihan kuutamolla eikä lainkaan sellainen mihin treeneissä olen tottunut. Eka suora vielä ihan suht ok, ampumiseen ei reagoinut sen kummemmin, mutta sitten vauhdinmuutoksissa erkani sivusuunnassa, alkoi hieman jätättää ja kontakti katosi tyystin. Henkilöryhmään mennessä oli jo tullut ainakin kaksi lisäkäskyä ja siellä se jäi täysin, jolloin kolmas. Tyydyttävä. Istumisen seuruu hirveetä, istui kuitenkin mikä oli pieni ihme koska paineessa lakoaa aina maahan (katsoin olan yli mitä tuomari nähnyt, tai ei ainakaan kommentoinut) kuitenkin, EH. Maahan menossa jätätti ja ennakoi (?? se ei ole tehnyt näitä kaavana juuri koskaan) jolloin rääkäisin käskyn, luokse tuli vaisusti ja suoraan sivulle, muistaakseni tyydyttävä. Tasamaanoudossa hirveän jähmeää laukkaa, nosto ihan suht ok ja ote oli tiivis ja hyvä (ainoa asia mitä tuomari kehui koko tottiksessa :P), toi jonnekin ihan melkein sivulle, irroituksen jälkeen pyysin sivulle jolloin korjasi yli ja jonnekin tosi taakse, puutteellinen. Hyppynoudossa voimakas kosketus sekä menossa että paluussa, ote hyvä, ja hei, se nyt hyppäsi kuitenkin, luovutus taisi olla vinossa edessä seisten, perusasento ok, olisko ollut hyvä. A-estenouto aika lailla samanlainen, tässä toi taas suoraan sivulle, olisko ollut hyvä. Siitä näki, että luoksetulon eteentuloa se ei meinannutkaan tehdä, mutta noudoissa se oli tulossa eteen, kunnes ihan kohdalla selvästi väisti. Oli niin paineessa, että ei pystynyt olemaan mun edessä, vaikka yritin olla katsomatta sitä. Eteenmenoon voimakas viritys, kaikesta ahdistuksesta huolimatta se seuruu oli yhtä hirveää kuin treeneissäkin pahimmillaan eli vaihteeksi edisti, kontaktista ei tietoakaan. Lähti tunnetilaan nähden ihan reippaasti laukalla, korvat kyllä luimussa, eteni aika lailla luotisuoraan ja onneksi, onneksi tuli lupa käskeä maahan. Lakosi hyvin, jäi melkein selin muhun, mitä ei normaalisti tee, mutta varmaan taas väisti. Sivulle ok. Tämä EH. Siitä paikallaoloon, olin ihan varma, että tässä on nyt jotain 50p kasassa, tai oikeastaan ihme ettei oltu jo keskeytetty. Koeohjeessa on joku lause siitä, että itseluottamuksensa menettäneitä koiria ei saa esittää. En katsonut kertaakaan olan yli, ajattelin, että ihan sama (ja hittoako muutenkaan kurkkimaan, kun ei siinä mitään voi tehdäkään, vaikka koira siellä ryömisi tai haistelisi). Se oli se päivän ainoa erinomainen, koira teki mitä käskettiin. Mä kytkin sen sen jälkeen jo siirryttäessä pois parin eteenmenon ajaksi, mikä oli virhe, tiedoksi vain, ei pistemenetyksiä. Olen töppösenkin kaiketi kytkenyt silloin kun olen kentän laidalla ja pari lähtee eteenmenoon, mutta niin ei saa tehdä, se on vielä arvosteltava osio sikäli että toisen koiran tulee pysyä hallinnassa vapaana vaikka pari menee eteen.

Tottiksessa oli tuomariharjoittelija joten kesti hetken, kun tuomarit kävivät arvostelunsa ensin keskenään läpi. Rapsuttelin koiraa ja se vastasi siihen nyt ihan hyvin, ja lopulta kieriskeli onnellisen oloisena selällään. Oli vain paha mieli, en ollut tippaakaan vihainen, jotain mäkin olen oppinut. Koen, että mun molempien koirien kanssa ongelma on juuri tämä sama: pohjimmiltaan ne ei luota muhun tarpeeksi ja silloin kun on vaikeaa, jossain tulee se piste, kun kumpikaan ei anna mun vaikuttaa itseensä. Sienen kanssa se on varmasti peruja alkuaikojen aivan vääränlaisesta koulutuksesta, eikä se sen takia usko mua, kun yritän vakuuttaa, että ei sulla ole mitään hätää ja kaikki on ihan hyvin. Sitä on rankaistu sille sopimattomasti joten miksi se uskoisi mua nytkään? Povasin meille jotain 60 pistettä ja se siitä kokeesta sitten. Tuomari ei niinkään kommentoinut koiran olevan paineessa, vaan kaipasi kaikkeen vaan selvästi enemmän voimaa, seuraamisessa pitäisi pitää paikkansa, ja eteentulot puuttuu tyystin (luuli että ei osaakaan niitä ja nyt on korkea aika opettaa, mutta kyllä se osaa, se ei vain nyt pystynyt). Ja ylipäänsä se oli ihan hirveän paineessa ja sen takia sellainen, ei se voimakas ole koskaan, mutta ihan eri näköinen kuitenkin. Samapa tuo, yllätys oli silti melkoinen kun tuomari pääsi loppuun, "tänään kokonaisuutena hyvä, pisteitä 80". Me saatiin sittenkin koulari. Ei tuntunut oikein miltään, ei sitä tällaisella suorituksella haluaisi saada. Tiedän, että pystyt niin paljon parempaankin. Mikä sua ahdisti? Se oli hirveämpää kuin treeneissä pitkään, pitkään aikaan. Oli se varmasti jo tosi väsynytkin, ja vaikka se ei reagoi mun jännitykseen maastoissa, tottiksessa se sitten kai vaan vaikuttaa silti. Minustahan sen pitää johtua, kun se oli niin erilainen jo autosta otettaessa ennen kuin oltiin liikuttu kentälle päinkään.

Jälkeen päin moni tuli onnittelemaan ja kyselemään siitä tottiksesta. Virettä pitäisi saada jo alusta asti ylöspäin, onko se lelu- vai ruokapalkalla, olenko yrittänyt sitä ja tätä. Musta tuntui vaan tosi tyhjältä, mukavaa että ihmiset yritti auttaa, mutta luoja, tietäisittepä mitä kaikkea mä nimenomaan olen yrittänyt ja ehkä me nyt ollaan siinä pisteessä, että koiran ominaisuudet suhteessa mun osaamiseen vaan loppuu kesken. Pitkisten se edellinen HK1 on vuodelta 1996, melkein 20 vuoden takaa. Ottaessani Sienen mä ajattelin, että ihmiset ei vaan osaa tai tarpeeksi viitsi kouluttaa niitä, kun tuloksiakaan ei ole. Eihän ne nyt koiraa kummempia voi olla! Mutta onhan se nyt ihan kiistaton fakta, että jos lusikalla on annettu, ei kauhalla voi ammentaa. Harrastuskoira tarttee tiettyjä ominaisuuksia, osalla voi toki paikata toisia, ja ohjaajan vaikutuskin on valtava. Mutta en mä osaa lopettaa jännittämistä. No, ehkä ensi kerralla en jännittäisi niitä maastoja niin valtavasti kun nyt tiedän vähän mitä siellä tehdään, ja lisäksi tosiaan avoimen luokan nolla ei tuntuisi lainkaan niin kauhealta kuin ekan kokeen nolla, joten ehkäpä ensi kerralla en olisi niin järkyttävän koomassa itse. Kävi mielessä, että jos nyt joskus vielä kokeeseen menen, niin voisiko mennä uudestaan alokasluokkaan. Niin kai saa tehdä, mitään järkeähän siinä ei ole, mutta juuri siksi ei olisi ehkä mitään paineitakaan, kun koularilla ei tekisi mitään. Ja oli se myös aika kesken, kokonaisuuksia oli tehty aivan liian vähän, ampuminenkin kaipaa vielä varmuutta, alkuvirittelyt pitää saada kuntoon, eteenmenon seuruu ym ja muutenkin se, että voin näyttää sille palkan autolla tai taskussa mutta se irtoaa silti myös eteen.

Tai sitten mä vaan jätän tän tähän. Vaikka meillä treeneissä on nykyään pääasiassa kivaa tottiksessa, ja vaikka se kävisi kokeessa vaan kerran vuodessa, minusta yksikin tollanen ahdistussuoritus on liikaa. Ehkä tää tästä selkiytyy, nukuin kotiin tullessa aika monta tuntia, sitten heräsin, kävin lenkillä ja nyt olen kirjoittanut tätä keskellä yötä. On kyllä stressihormonit pilvissä ja ottaa varmasti aikansa ohjaajankin palautuminen, niin ehkä ne ajatukset sieltä selkiytyy. Olen mä joka tapauksessa ihan helvetin ylpeäkin. Se olisi voinut hyytyä täysin, se olisi voinut olla tekemättä juuri mitään, nythän siellä ei muita liikevirheitä ollut kuin ne eteentulojen puuttumiset. Se irtosi esteille ekoilla käskyillä jne. Ja kuka vetää oikeasti maastoista täydet 200p jäätävän hienoilla suorituksilla?! Sieni, oman elämänsä maailmanmestari. <3

Koska mä en ole uupumuksessani jaksanut miettiäkään mitään koularikuvaa, tässä googlesta varastettu teemaan muuten ah niin sopiva otos:

***

Lisäys sunnuntaina. Mietin töppösen koetottiksia. Töppönenkään harvoin on esittänyt kokeessa sitä mitä se treeneissä pystyy tekemään, ainoastaan ehkä tuo yksi 95p koe oli sellainen missä se suorastaan ylitti itsensä. BH:ssa se oli ihan ok. JK1 Savonlinnassa (75p) kamala, kiersi jonkun esteen ja aivan liian kesken sekä teknisesti että vireen kannalta. JK2 eka yritys juuri tuolla Imatralla se täydellinen floppi (43p), sen jälkeen seuraavana kesänä Lappeenrannassa "vain kokeilemassa" ihan sairaan makea 95p (ja maasto 200p). Sitten taas kuukauden päästä siitä ekoihin kolmosen kokeisiin jotka oli samalla piirinmestikset, jossa oltiin maastojen jälkeen ainoina kiinni tuloksessa ja mestaruudessa ja siitä vähän niinkun paineella tottiksiin ->  ihan hirveetä kuraa (74p). Siitä kuukauden päästä Raisiossa mudien rotumestiksissä, blogiteksti ei kerro tarkemmin jännityksen astetta paitsi tottiksessa mentiin eka paikallaoloon ja siinä "ei juurikaan jännittänyt, istuin tuolilla auringossa" -> 90p ja eka voittajan ykköstulos. 2013 keväällä Saarijärvellä sairaalla koiralla ja ihan takki auki menossa hakemaan toista voittajan ykköstulosta (HYL aggressiivisuuden takia). Syksyllä 2013 fyysisen ja henkisen parantumisen jälkeen Pieksämäellä piirinmestiksissä ja jännitti nimenomaan ne luoksepäästävyys- ja tottisjutut niin että hyvä etten kuollut. Koirakin oli kyllä saanut tosi paljon varmuutta ja lisää viettiä ja oli ihan ok, 89p, toinen ykkönen. Ja se viimeinen oli sitten heinäkuussa 2014 omalla kentällä, oli +32 ja jälki ajettu ennen tottista, ja koira oli niin uupunut sen jälkeen, että mulla oli taas lähinnä paha mieli sen puolesta ja päätin keppejä luovuttaessa, että jos se ei kerkiä palautua ennen tottista, keskeytän siihen, koska oikeasti nää on vaan kokeita ja mitä väliä, niitä tulee uusia, lämpöhalvaus sen sijaan voi olla kohtalokas. Kyllä se sitten ihan ok oli, mutta mua ei silti juuri kerinnyt jännittää muu kuin tuupertuuko jompi kumpi meistä kesken kaiken. Siitä laiskasta suorituksesta 89p ja se vika ykkönen. Jotenkin tuntuu, että noi "meen vaan kokeilemaan"-pisteet on paljon paremmat mudillakin, kuin ne "nyt tehdään varma ykkönen"-kokeet väkisin vääntämisineen ja paineineen. Joten ehkä on aika kohtuutonta syyttää kaikin tavoin kiltimpää ja ohjaajaherkempää koiraa siitä, että se ei oikein jaksanut kestää mua eilen...?

Ammu vaan!

Sienen ampumisprojektin yhteenveto. Tänään oli ampuminen numero 16, ammuttiin seuraamisessa koe-etäisyydeltä eikä korvakarvakaan värähtänyt, joten tavoite näyttää saavutetulta! Niin toivottomalta, tai lähinnä hitaalta, kuin tämänkin edistyminen joskus tuntui! Joka kerta ammuttiin 3-6 laukausta, aina samalla kaavalla: koira tökkimään kosketuskeppiä, eka lyhyt sarja ilman ampumista, sitten kun aloitan uuden ja koira on pari kertaa tökkinyt, eka laukaus. Koira tökkii sen jälkeen edelleen jonkun verran, kunnes namit on syötetty kädestä ja menen auton konepellille täydentämään nyrkkiä. Sitten alkaa uusi sarja, ampu taas kun koira on hetken tökkinyt. Jos se reagoi paukkuun, kukaan ei tee mitään. Pahimmillaan siinä on ollut sekunnin parin jäätymisiä ja korvien linttaan vetämistä, jatkaa kuitenkin aina itse. Mä olen ollut aika cool ja "kuuro" itse, en kehu enkä varsinkaan patistele tai millään tavalla koeta vaikuttaa koiraan. Aluksi sai usein vikasta paukusta koko ruuan, jotta saatiin se "toivomaan" laukauksia ja tietämään että niiden jälkeen tulee kunnon palkka. Koira oli myös aina vuorokauden syömättä ennen ampumaan menoa, jotta sillä oli iso nälkä. Siedättäminen pitää valitettavasti aloittaa tosi kaukaa, niin kaukaa, että koira juuri havaitsee ärsykkeen, mutta ei lamaannu tai ahdistu siitä niin, että toiminta lakkaa. Meillä se tarkoitti radiopuhelimia ja ampujan kävelyttämistä kentän vieressä menevän autotien yli reilusti metsän puolelle. Suurkiitos ihan kaikille ketkä siellä on meitä varten rymynneet, aivan erityisesti H! Ampumista tehtiin myös vain kerran viikossa, syystä että palautumiselle on jätettävä kunnolla aikaa. 16 kertaa tarkoittaa siis aika lailla 4kk pituista jaksoa. Kentällä käytiin monta kertaa viikossa myös niin että ei ammuttu, ja kosketuskeppiä tehtiin mahdollisimman paljon eri paikoissa, ettei koira yhdistä sitä vain ampumiseen.

Kerrat numero 9 ja 10 oli suurimmat käännekohdat. Ysillä oli hirveetä säätöä radiopuhelinten ja pyssyn kanssa ja paukut tuli siis ihan miten sattuu (tarkoitus olisi tietysti kun koira on aktiivinen ja tökkii keppiä, ei silloin kun täydennän nameja autolla ja koira hengailee siinä). Me kentällä olijat lopulta naurettiin ihan pissit housussa ja koira oli yhtä hervoton. Ahdistus oli tiessään. Kymppikerralla olen kirjoittanut, että reagoi ekaan paukkuun muuttumalla yhä intensiivisemmäksi ja tökkimällä seuraavat paukut sitä keppiä oikein raivolla, että tänne sitä palkkaa NYT! Jossain vaiheessa näiden jälkeen alettiin paitsi käydä vieraissa paikoissa ampumassa pitkästä matkasta, myös omalla kentällä tuomaan ampujaa pois puskasta ja yhä lähemmäs kentälle. Jossain vaiheessa koira myös alkoi omatoimisesti komentaa mua haukkumalla laukausten välissä kun olin täydentämässä nameja, ja hää olisi halunnut jo jatkaa. Loppuvaiheessa eli jossain ehkä 13.-16. kertojen välillä etäisyyden lyhentäminen tehtiin nopeasti - kun pohjat on tehty huolella, jossain kohtaa se kiitos sitten seisoo, kaikissa asioissa ja niin myös tässä :)

Sieni on luonnetestissä testattu laukausvarmaksi, sille ammuttiin siellä kolmesti eli yksi ylimääräinen, kun etukäteen sanoin, että meillä on ollut ongelmia paukkujen kanssa tottiksessa. Se ei tehnyt siellä ammuttaessa oikein mitään, ja sehän se ongelma tottiksessakin oli. Tein paukuista aivan liian suuren jutun ja kokeilin vähän kaikkea. Jos seurautin koiraa hihnassa, ja ajattelin että jos se nyt jää niin tulkoon perkele vaikka kylkimyyryä perässä sitten, se ei reagoinut laukauksiin mitenkään. Jos taas kyttäsin että värähtääkö kulmakarva ja yritin kauheasti hetsata ja palkata laukauksesta, siitä ne ongelmat alkoi, niistä tuli Juttu ja koira ei tiennyt mitä sen pitäisi tehdä. Mun määrätietoinen asenne ja sellainen "ai mikä paukku, emmä ainakaan kuullut mitään" olisi ollut paras ratkaisu, mutta soppa oli jo keitetty ja koira ahdistunut. Ei se nyt oikeastaan koskaan meinannut liueta paikalta, joskus ei olisi oikein halunnut tulla autosta ja oli vaan surkea, ja sitten paukun hetkellä passivoitui. Passiivisuudesta sitä ei saa ajettua ylös millään jos se niin on päättänyt, joten ainoa ratkaisu oli "pakottaa" se pysymään alusta asti aktiivisena. Kosketuskeppi oli loistava väline tähän, ja kiitos sen idean esittelystä ja tuesta matkan varrella menee Tanjalle. :)

Hieronnassa

Sieni kävi 13.5. meille uudella hierojalla. Maaliskuun lopussa koira on ollut viimeeksi osteopaatilla, jolloin siitä löytyi hoidettavaa, mutta jotenkin mulle jäi kokonaisuudesta varsin hyvä kuva. Viime aikoina se ei ole suorittanut paikalla istumista enää normaalisti hyvässä ryhdissä istuen, vaan kellahtaa lonkalleen tai istuu jotenkin kummallisesti levällään. Samoin ne eteentulot meni vinoiksi, koira muljauttaa joka kerta takapuoltaan minusta katsottuna vasemmalle, eli omaan oikeaansa. Tein vaikka mitä korjatakseni asiaa, mutta se ei korjaantunut. Aloin olla varma, että jumissahan sen on oltava.

Ja niin olikin, ihan hirveän jumissa. Sekä oikean puolen lonkasta että alaselästä. Etuosa oli varsin ok ja vasen puoli takaakin parempi. Yleensä se vasen on nimenomaan jumissa kun käyttää enemmän sitä ja keventää huonomman lonkan (oikea) puolta. En tiedä, miksi nyt on muuttunut. Koira myös ekaa kertaa ikinä missään käsittelyssä vinkui välillä. Lihakset saatiin aika hyvin auki, kotiin ohjeeksi kylmäystä nyt parina päivänä tiettyihin kohtiin, lisäksi jatkossa voisi rankempien lenkkien jälkeenkin käyttää sitä ennaltaehkäisyksi. Ihan joku pakastehernepussi ja minuutti riittää. Ennen rankempia (esim. hyppyjä sisältäviä) treenejä lämmittelyn jälkeen molempien takajalkojen lyhyet venytykset sekä eteen että taakse, lähinnä herättelyksi lihaksille, yksi per suunta. Kotona voi sitten venytellä samalla tavalla mutta pitemmällä ajalla palautteluksi.

Koira on liian laiha tai enemmänkin lihasköyhä, lisätään vähän hyvälaatuista ruokaa (lihaa? Ne syö tällä hetkellä aika paljon raakaa ja täytteenä välillä J&V Energiaa, se nyt ei ainakaan ole mikään laadukkuuden huipentuma varmastikaan). Mun pitää ostaa kotiin varmaan myös henkilövaaka, steriloinnin jälkeen lonkkien tilanteen tietäen olen kytännyt sitä ihan hysteerisenä. Hoikimmillaan se on painanut vain 17kg, joku 19-20kg voisi olla ihanteellinen lukema. Tiedän itsekin, että se on nyt turhan ruikku, mutta se on aina käyttänyt ravinnon tehokkaasti hyväkseen ja pentunakin söi tosi pientä annosta, kun lihoi heti jos sai lähellekään mitään nappulapussin kyljen ohjeellisia keskiarvomääriä. Sitä on vaikea silmämääräisesti arvioida paljonko sille pitäisi antaa, ja koska se syö pääosin treeneissä, en voi myöskään kokeilla lisätä kuppiin tiettyä mitallista...

Uusi aika otettiin parin viikon päähän ja sitten katsotaan jatkoa, nyt ei ainakaan auta taas antaa levähtää, vaan seuraava aika varataan aina paikan päällä valmiiksi. Mä onnistun aina unohtamaan muuten ja käyntivälit venyy sen takia.

Möllitokot

Seuran mölleissä. Liikkuroin nakki- ja alokasluokan ja sen jälkeen alkoi heti avo, mihin Sieni oli ilmoitettu. Töppönen piti alun perin viedä kanssa, mutta ei ollut yhtään fiilistä (miksi vein sitten Sienen?). Ei siis hyvä, en pysty keskittymään sekä talkoisiin että koiraan. Avossa oli vain kolme koiraa, me vikana. Palkkasin kehässä jokaisen liikkeen jälkeen.

Paikallamakuukehään mennessä koira tuntui tosi kivalta, hyvin joskin hieman vinoon maahan, oli kerran hieman muljauttanut toista lonkkaa parempaan asentoon, hyvin ylös. 10

Ennen omaa vuoroa autoon ekan koirakon ajaksi. Sen jälkeen hain koiran, noutokapulan ja palkkapurkin ja tutkailin listaani mitä mun pitikään tehdä... ei hyvä tämäkään, olis vaan kannattanut tehdä joko normaalit liikkeet tai sitten jättää osa kokonaan välistä. Nyt mulla oli niin outo plääni että keskityin enemmän stressaamaan sitä. Jotenkin olin siis ihan levälläni itse, koira haisteli ja kaiveli mutaista maata ja välillä tokaisin sille että älä viitsi. Miksi en laittanut sitä käy siihen -makoilemaan? Ajattelin että sen on kurjaa maata märässä maassa, mutta ei siitä se mun huomauttelukaan varmaan kivaa ollut. Menin kehäänkin jotenkin ihan blaa blaa -mielellä, ei niin, vaan selkeä koira hallinnassa lähestyminen aloituspaikalle!

Seuraaminen alko suoralla, käännös oikeaan, liike seis, ja edellistä katsoessa päätin että teen siihen asti (vasemmalle käännös ja täykkäri on kesken, enkä tee niitä liikkeen ohessa edelleenkään, en varsinkaan kokeenomaisesti, eihän siitä ole mitään hyötyä). Tuntui ihan kivalta, käännös vähän väljä mutta ei lässähtänyt siitä yhtään, jee! Treeni on siis pikku hiljaa purrut. 0

Liikkeestä maahan tein normaalisti, en kyllä ole palannut koiran taakse jäävissä pitkään ikuisuuteen, mutta siellähän pönötti. 10

Luoksetulon ilmoitin tekeväni läpijuoksuna, halusin vain testata eteentulon sanaa. Se ei ole koskaan tehnyt pitkällä matkalla käskytettynä eteentuloa, vaan aikoinaan aina suoraan sivulle, ja niin arvelin nytkin käyvän. Lähti kovaa, vauhti muistaakseni ihan riittävä loppuun asti ja se tuli eteen! Joskin kyllä aikamoisen oikeaan jalkaani eikä keskelle minua. Siitä ihan ok sivulle. 5

Liikkeestä seisomisen ilmoitin tekeväni istumisena. Käskytystä ei ole tehty aikoihin ja se on ollut vaikeaa, ja niin alkoi tuntua nytkin, koira meni jotenkin vähän stressaantuneeksi. Ja meni käskystäni maahan ja näytti siellä just tasan siltä, että tiesi että väärin teki. 0

Noudon tein hyppynoutona, pyysin korkeamman esteen, taisi olla 6 lautaa (65cm tai 70m?). Jos nyt niitä iloja yritän repiä, niin toi eteen, joskin tosi vinossa perusasennon puoleen ja väljäkin se oli. 9

Hyppyä en aikonut tehdä lainkaan, mutta tuomari sanoi että antaa siitä sitten nollan, niin päätinpäs kerätä pisteitä kuitenkin. Kaukot tuli kuitenkin väliin, niitäkään ei ole kokonaisuutena saati käskytettynä tehty ties miten pitkään aikaan, mutta kivat täydet ja omaan temperamenttiinsa nähden reippaat asennot teki. 10

Hyppy sitten vielä kun nyt meinattiin. Istua siellä kai piti, koira näytti hypätessään ihan siltä että miksiköhän olen hyppäämässä kun ei täällä ole mitään kapulaa. Istui hieman hämillään, kutsuin takaisin "sivu"-käskyllä minkä kuunteli kanssa tosi hienosti eikä tullut eteen. Eilen tein eteen-sivulle-erottelua eikä se erotellut yhtään mitään. 10

Kokonaisvaikutus 10, mun mielestä tää oli ehkä seiska verrattuna siihen, mitä meillä nykyään normaalisti on. Ja koska kolme parasta palkittiin, mekin saatiin M&M kassi jossa oli pehmolelu ja joku pieni ruokapussukka. En vaan ole lainkaan tyytyväinen.. no, se tsemppasi tosi kivasti, mutta ne jutut mitä niin paljon on treenattu. Liikkeestä istuminen ja eteentulon tekninen osaaminen, voi #2/!. Jotenkin on nyt taas sellainen olo, että en vaan jaksa. Meideän isoin ongelma on varmaan edelleen se, että minä olen niin impulsiivinen. Mutta kun oikeasti, kuinka helvetin pitkään niitä pitää hieroa ja nyt alkaa olla keinot vähissä koko eteentulon kanssa! Minkä perkeleen takia se joskus fiksoitui oikeaan jalkaani ja miten saan sen nyt irti siitä? Siinä vaiheessa kun ohjaaja alkaa tuntea turhaumassaan halua ravistaa koiraa, pitäisi todellakin lopettaa. Ehkä mä nyt sitten kuitenkin unohdan ne kokeet koska en halua mennä tollaistakaan sinne esittämään. Ehkä mä en vaan osaa. Koira täyttää juuri neljä eikä se osaa vieläkään alokasluokan tottista, niin kyllähän jossain on joku iso vika oltava. Ja miksi et voinut istua? Miten sekin voi olla niin vaikeeta? Mikä ihme sitä alkaa ahdistaa ja sitten pitää lintassa läjähtää maahan?

Tädit metsässä

Ajatuksia hausta. Olen treenannut lajia Sienen kanssa vasta syksystä 2012 eli 2,5 vuotta. Mudi aloitti vähän myöhemmin, ja ensimmäinen koekäyntikin on vielä edessä. Olen tähän mennessä käynyt kaiketi neljällä hakuaiheisella leirillä/koulutuspäivässä (2x Sari Kärnä, Hanna Orava, Antti Konttinen) ja lukenut Reija Niemisen "Haamuja tuulessa" -kirjaa, joka on tosi hyvä opas lajin kiemuroista ja josta iso osa näistäkin ajatuksista on. Selailen sitä aina välillä uudestaan iltalukemisina. Joka tapauksessa olen siis vasta hyvin noviisi tässä lajissa! Koiran kouluttamista ja oppimisprosessia, syitä ja seurauksia, motivointia, ominaisuuksien puutteiden paikkaamista ja ylipäänsä sellaista kokonaisuuksien ymmärtämistä olen kuitenkin joutunut kahden keskenään eri tavalla vaikean harrastuskoiran kanssa miettimään todella paljon, ja perustan nämä ajatukset enemmän siihen. Multa on tässä vuosien varrella kysytty rullailmaisun koulutuksesta muutamaan kertaan neuvoja, ja jossain vaiheessa kylällä liikkui juttua, että meidän porukassa minä ja H tehdään se huolella ja sieltä voi hakea neuvoja. Ahaa, no jopas :D Rullakeskusteluissa mun tekee aina mieli ekana sanoa, että mikä minä olen ketään neuvomaan ja miksi kysyt multa, etsi joku kokeneempi. Tai no viimeeksi taisin sanoa, että toki saa kysyä, mielipide minulta löytyy taatusti ihan kaikkeen, mutta sen hyvyydestä en anna takeita. ;P
 

Sieni on juokseva, nopea koira hakuradalla. Jossain vaiheessa olin sitä mieltä, että liian nopea (syystä että en ehdi liikkua kunnolla ja sehän väsyy hetkessä kun rynnii ihan sekona!), ja kevään 2014 holskuleirillä kyselin Konttiselta, kuinka saada vauhtia alas. Nopeus on varmasti temperamentin, motivaation yms summa ja osin opetuskysymyskin, ja tässä tullaan meidän alkuaikojen suureen virheeseen: aivan liian vähän pistoja / lyhyttä rataa per treenikerta. Jos treenaa 3-5 pistoa, saa pikajuoksijan, itsehän opettaa, että pistoja on muutama ja koiran tehdessä ne alkuinnostuksissaan täysiii, se tunneoppii täysii tekemiseen. Sitten kun pistoja onkin 10 saati enemmän, on fakta, että täysiä aloittanut koira on nopeasti hapoilla ja vauhti tulee hidastumaan huomattavasti, lisäksi pienikin paha olo provosoi virheisiin. Jos koira olisi aloittanut vähän hitaammin, se jaksaisi puurtaa tasaista vauhtia ja kokonaisaika olisi huomattavasti lyhyempi. Canis-lehdessä on ollut artikkeleita, joissa pennun kanssa aloitetaan jo ekoilla kerroilla tyyliin 20-30 pistolla. Pistot on ihan lyhyitä, ei siis mitään 50m syviä, ohjaaja seisoo keskilinjalla ja vain näyttää koiralle seuraavan ukon risteilymalliin ja koira saa mennä. Sehän menee, kun palkkaus on kunnossa, ja oppii alusta asti, että tässä ei ole kiire juosta sekopäisen kovaa. Pennun jalkojen kasvaessa ja osaamisen lisääntyessä ukot siirretään yhä syvemmälle, ja jossain vaiheessa meillä on koira, joka juoksee 50m syviä pistoja sen 30kpl. Lyhyet treenit on monelle varmaan motivaatiokysymys, sen 4-6 pistoa koira yleensä juoksee ihan alkuinnostuksenkin voimalla ja sitten se näyttää kivalta. Tällainenhan on ihan "huijaamista" vain ja todellinen motivaatio tulee ilmi, kun enin into on juostu ja hieman alkaa kieli roikkua, mutta ukkoja olisi vielä sen 10 tai 20 jäljellä. Silloin on ainakin varmaa, että meillä on maalimiesmotivoitunut koira, eikä koira, joka juoksee vain alkuinnostustaan :)

Sieni on mielestäni ehkä hieman himmannut vauhtia, ja ainakin valmiille se lähtee nykyään ihan järkevällä laukalla. Avuilla toki sitten se vanha tuulispäänä rynniminen tulee taas esiin. Haluaisin silti treenata enemmän pitempää rataa. Jotenkin vaan meidänkin ryhmässä on vaan tullut se kulttuuri, että 4 tai 6 pistoa, ja mun 8 tai satunnainen 10 on jo tosi tosi paljon. Siinä sitten vaivaat kaikkia ja pakotat ne tekemään mulle ihan himopitkän treenin! Vaikka sen pitäisi olla sellainen normaalimäärä. Niemisen kirjassa on pennun kanssa kanssa 10-15 pistoa ja siitä sitten taulukossa koiran ja osaamisen kasvaessa tullaan kanssa sinne jonnekin 18-30 per treeni -lukemiin. Minusta kyllä satunnaiset neljän tai vaikka vain kahden ukon treenit on tosi hyviä motivaation nostattajia, ja järkevä pistojen määrä riippuu varmasti paljon kulloinkin treenattavasta aiheesta.

Liian lyhyet radat vaikuttaa varmasti myös etenemiseen. Tässäkin on tehty alussa iso koulutusvirhe, eli laitettu koira ukolle, seisty ihailemassa että siellä menee, ja seisty vieläkin monttu auki paikoillaan kun koira jo tuleekin - rullan kanssa tai suorapalkalta - omia jälkiään takaisin. Ongelma ei ole vieläkään korjaantunut, ja tähän tullaan ehdottomasti kiinnittämään huomiota heti ekasta treenistä asti sen seuraavan koiran kanssa sitten! Ohjaaja etenee radalla aina ja jos on menossa hakemaan koiraa piilolta, kaartaa sinne sitten edestäpäin rataa. Tai jos koira tekee huonon piston ja halutaan uusia, ehdottomasti otetaan se koira vastaan keskilinjaa edenneenä ja sitten palataan sen kanssa takaisin sinne, mistä sen haluaa lähettää. Jos pistoja on 4, eli kaksi per puoli, koiralle ei tule suurtakaan käsitystä radan suunnasta ja siitä, että se jatkuu eteenpäin. Jos pistoja on 10 tai 16, eli esim. 5-8 per puoli, asia kirkastuu ihan eri tavalla.

Maalimiehen pitäisi aina olla kunnolla piilossa, ellei olla muuta sovittu. Joissain treeneissä piilossa olo ei välttämättä ole oleellista, esim. L-pistojen alkuvaiheissa voi olla ihan hyvä, että suoraan edettyään koira jonkun kerran näkee maalimiehen ja kääntyy sen myötä oikeaan suuntaan. Pääasiassa kuitenkin aina ja ehdottomasti kunnolla piiloon. Piilossa ei ole kyykyssä jossain avoimessa metsässä, ei vaikka heittäisi maastonvärisen pressun päällensä. Piilossa on mahdollisimman litteänä kaikki ulokkeet läjässä maata, puuta, kiveä tms vasten tai jonkun luonnon esteen alla/välissä/jne tai vaikkapa jossain tiheässä pikkukuusi tms. -kasvustossa, täysin pressun alla, aivan liikkumatta ja hiljaa. Kannattaa oikeasti valita sellainen mukava asento, jalat meinaan puutuu ihan todella nopeasti, ja vaikka ajattelee että kyllä mä tässä jaksan olla tälleen, niin minuutit on pitkiä ja on tosi kurjaa joutua liikahtamaan juuri kun koira onkin vaikka lähellä. Koirat näkee tiettävästi parhaiten sinistä ja keltaista, joten sen värisiä vaatteita lienee viisasta välttää, tai sitten on ainakin oltava hyvin huolellinen, että joka kerta kaikki väriläikät todella jää pressun alle.

Piiloille menemiseen tulee nopeasti myös hyvin suuri laiskuus ja sinne lompsitaan suoraan keskilinjalta. Siihen jää tosi kiva hajuvana, jota koiran on helppo juosta suoraan ja löytää sen päästä ukko. Kiva illuusio suoraan etenemisen taidosta! Onhan kokeessakin viimeinen koira aivan eri asemassa kuin ensimmäinen, kun väistämättä sinne piiloille menee siinä vaiheessa aikamoiset valtatiet. Toisaalta tässäkin on pointtinsa - ekan on helpompi tehdä nättiä risteilyä ja mennä minne laitetaan, kun väylät ei ohjaa sitä suoraan ukoille. Vikan on helpompi löytää ukot, mutta jos koira ei etsi koko aluetta vaan oikoo maalimiehille, eihän se mitään hyviä pisteitä voi saada. Pk-haku on kilpailulaji ja "riittää että löytää" -asenne ei vie pitkälle, sen koiran tulee tehdä koeohjeen mukaista alueen tarkastamista vaikka se haistaisi ukot jo kaukaa. Treeneissä olisi siis erittäin suotavaa, että kaikki maalimiehet menisi vaikkapa etukulmien kautta piiloihinsa. Näytöille tai koiraa hakemaan pitäisi kaartaa aina vähän eri kohdista eri koirille, ja pitää huoli että järjestys treeneissä on aina erilainen, jotta jokainen pääsee säännöllisesti olemaan eka, jolla on vielä "puhtain" rata. Puhdas rata vieraassa paikassa ilman apuja kertoo varmaan aika rehellisesti mikä on koiran todellinen osaaminen suorissa pistoissa ja eteenpäin työskentelyssä. Ei paljoa lämmitä jos se kotona osaa ihan eri tavalla, kun se ei olekaan se totuus...

Jokainen treeni on tärkeä. Kanakurssin oppi pätee tässäkin: jokainen kerta on ainutlaatuinen eikä juuri siihen nimenomaiseen voida palata enää koskaan. Mitään siitä kerrasta ei voida poistaa eikä lisätä. Tulee toki uusia kertoja ja koiran oppimista tapahtuu jatkuvasti, mutta silti jokaiseen kertaan tulisi suhtautua sen tarvitsemalla vakavuudella. Ohjaaja on miettinyt etukäteen millainen treeni tänään tehdään, mitä siinä harjoitellaan ja piirtänyt sen paperille. Se käydään läpi niin että kaikki ymmärtävät. Keskitytään treeniin. Koira oppii ihan koko ajan, myös kaikkea muuta kuin mitä sille oli tarkoitus opettaa. On koiria, joille yksikin kerta jää vahvasti mieleen, esim. mudin kohdalla näki kyllä monta seuraavaa kertaa, jos joku antoi sen yhdenkin kerran varastaa palkat kupista. Asiat voi tuntua itsestä siltä, että ei sillä ole niin väliä, mutta ei se ohjaaja huvikseen suutaan pieksä, joten kyllä annetuilla ohjeilla on aina jokin merkitys! Niistä voidaan keskustella jälkeen päin ja varsinkin jos on jotain ongelmaa, esim. se tietty koira kaikesta huolimatta yrittää joka kerta varastaa juuri sinulta eikä meinaa uskoa, pitää avata suunsa ja kertoa siitä. Ylipäänsä maalimiehen pitäisi aina olla hyvin nöyrä ja unohtaa mahdollinen oma nolotus jos teki jotain väärin, ja kertoa kaikesta ohjaajalle. Jos koira teki jotain outoa, ei ehkä aina tee mieli pahoittaa ohjaajan mieltä kertomalla mikä kaikki meni pieleen, mutta eihän asiaan voida puuttua jos ainoat kommentit on "ihan kiva"!

Keskittyminen koskee koko treeniä. Keskilinjalla saattaa joskus olla enemmänkin porukkaa, mutta siinä ollaan sitten turvat ummessa ja kuulumiset vaihdetaan jossain ihan muualla. Jokaisen olisi suotavaa katsoa suorittavaa koirakkoa, paskan jauhanta näyttää pahasti siltä, että vain se oma koira kiinnostaa, lisäksi pahimmillaan oikeasti häiritäänkin suoritusvuorossa olevaa. Lopussakin kun koira tulee viimeiseltä ukolta, tapahtuu vielä paljon oppimista. On koiria, joille muiden tekemiset on herttaisen yhdentekeviä, esim. mudia ei hittojakaan koskaan ole kiinnostanut toisten lässytys ja ihailu ja palkkasin sen lopussa leikkimällä sen kanssa keskenäni. Sitten on koiria, jotka menee onnesta väkkärään kun niitä ihaillaan ja sössötellään tehtyjen töiden jälkeen. Sieni on sellainen koira. On aina ihan hirveän sääli, jos se kuulumisten vaihto alkaa tässä vaiheessa ja esim. ohjaajan pyynnöstä huolimatta kukaan "ei ehdi" nujuta koiran kanssa. Koiralle jää varmaan sellainen olo, että no, tässä se sitten kai oli, hei mäkin oon täällä.

Keskilinjalla on myös tärkeitä tehtäviä: ihmiset jää seisomaan siihen, mistä ohjaaja lähti näytölle/piilolle. Siihen kohtaan kokeessakin jää käsittääkseni ratamestari merkiksi ja siihen palataan. Treeneissä voi toki olla kätevää myös siirtyä seuraavan merkatun piston kohdalle, jotta ohjaaja osaa suunnistaa piilolta oikeaan kohtaan keskilinjaa ja etenee kolmiota metsässä, eikä sitten kävele keskilinjalla. Tällöinkin yleisö jää aina riittävän kauas, jotta ohjaaja on aina ensimmäisenä radalla ja hänellä on tilaa lähettää koira rauhassa. Toisaalta se ihmisletkan ei pidä antaa levitä kovin suureksi, vaan keskilinjalla kävellään reippaasti ohjaajan perässä ja kaikki ylimääräiset mahdollisimman kasassa. Syystä että koiran tullessa metsästä siellä ei ole 10.. 20.. 30m ihmisjonoa mistä sen pitää etsiä ohjaaja, vaan se näkee yhden ihmisläjän ja etummaisena yhden yksittäisen ihmisen, joka on aina ohjaaja. Joskus voi myös olla tilanne, että seuraava ukko laitetaan metsään vasta kun koirakko on edellisellä ukolla, ja keskilinjalla katsotaan mihin kohtaan hän meni, jotta ohjaaja tietää vaikkapa lähettää suoraan tai aiemmin riippuen haluaako suoran vai L-piston. Olisi erittäin suotavaa, että keskilinjalla ollaan aivan varmoja missä se ukko sitten on, eikä niin, että kaikki unohtaa katsoa, tai katsoo mutta ehtii unohtaa silti ennen kuin koirakko on palannut. Nämä on tällaisia pieniä asioita, joiden merkitystä ei ehkä aluksi ymmärrä. Minulla on suuri tarve järjestykseen ja toimivaan systeemiin, olen saanut noottia myös liiallisesta "viivotinhausta", mutta esimerkiksi Sieni on koira jonka kanssa selvä systeemi antaa paljon etuja random kaaokseen verrattuna. Haussa koiran tehtävä on etsiä maalimiehiä ja ohjaajan toimia kartturina. Jos pointti alkaa mennä vaikka siihen ohjaajan etsimiseen keskilinjalta, koko ajatus menee ihan väärille urille ja keskittyminen siihen oikeaan väistämättä kärsii.

Tunnistan itsessäni jonkinlaisen haasteiden pelon edelleen. Metsässä on lyhyt aika miettiä, menikö se liian vinoon tai tekikö huonon tyhjän ja pitäisikö korjata. Helposti tulee sitten ajateltua, että no, antaa olla, kun ei viitsi palata takaisin päin ja alkaa hinkata. Mutta itsestäänkö sen koiran pitäisi sitten oppia mitä olisi haluttu? Jos pisto on huono, koira kutsutaan keskilinjalle sinne mihin on edetty, palataan takaisin, tarvittaessa vaikka syvemmälle metsään, ja lähetetään se niin monta kertaa, että se tekee kuten halutaan. Moni sanoo, että joskus joutuu käydä saattelemassa koiran liki viiteenkymppiin asti, mutta ei sitä yleensä montaa kertaa tartte tehdä. Minä en ole ikinä tehnyt mitään lähellekään sellaista, joten luultavasti treenaan aika mukavuusalueella ja hyväksyn varsin paljon sinnepäin-pistoja. Mutta onhan se aina myös tavoitteista kiinni, en tosiaan ole SM-skaboihin menossa, ja alemmissa luokissa jossain määrin riittää se "pääasia että löytää" -asenne kuitenkin. Minä pelkään koiran motivaation kärsimistä ja toisaalta sitä vaivaa, jos saattelemaan joutuu niin siinähän menee aikaakin ihan tolkuttomasti!

Umppareita treenattiin tänäkin talvena kentällä ns. mökkikylätreeninä. Viime metsätreeneissä oli tyhjä umppari toisessa etukulmassa n. 25m:ssä ja koira ohitti sen kiintorulla kaulassa aivan sujuvasti. Luotan sen rullan käyttöön aika hyvin, se on huolella rakennettu ja se tarkastaa piilot ilmaisematta niitä liian aikaisin. Tällä hetkellä ainakin. Umppareita pitäisi kuitenkin jaksaa kantaa metsään enemmän. Pääasiassa haluan, että niissä yleensä ei ole ketään. Haju saa olla ja ovi auki, että koira voi itse todeta niiden olevan tyhjiä. Haluan harjoitella umpparin ohi jatkamista, joskus koira jäi vähän pyörimään niille, ja sen oli vaikeaa upota niiden ohi riittävän syvälle, jos ne oli tosi lähellä. Kun umpipiiloissa yleensä ei ole ketään, koira tottuu niihin ja todellakin pitää nenän työvälineenä, eikä ala ilmaista kaikkia piilon näköisiä edes tarkastamatta onko niissä ketään. Joskus umpparissa kuitenkin pitäisi olla ukko, että saisi niitäkin treenattua. Ei niissä kyllä mitään ongelmaa ole, vuosi sitten kesällä kokeenomaisessa holskujen hakupäivässä Nastolassa oli jotain säätöä (tuli ilman rullaa, en tiedä eikö ollut ottanut vai oliko tippunut matkalla). Luulen, että se on jopa vähän liian huolellinen, ja koska se tarkastaa pressun alla olevat ukot tosi läheltä ennen rullan ottoa, sen voi olla vähän vaikeaa oudolla umpparilla uskoa siihen, että on siellä joku ja saa ottaa rullan. Ehdottomasti pitäisi nyt ensin vaan tehdä niitä tyhjiä umppareita ennen kuin lätkäisee ketään sellaiseen piiloon, Sienelle riittää varmaan pari kertaa että radan ainoassa umpparissa on joku, niin se alkaisi jo olettaa niin.

Ilmottautuminen on tänä keväänä otettu rutiiniksi. Puen koiran muuten autolla, mutta rullan laitan kaulaan vasta vähän ennen ilmottautumista. Esineruudussa puen koiran kanssa autolla ja otan virittelyesineen siinä. Toivon että se erottaa riittävästi mitä milloinkin on menossa tekemään. Olen miettinyt sellaisia treenejä, että tuulen tullessa sopivasta suunnasta voisi ilmottautumisen läheisyyteen laittaa yhden hyvin piiloutuneen ukon ja antaa koiran haistaa sen, ja sitten laskea sen vähän niinkun karkaamaan. Aika hyvin se nytkin kyllä jo availee nenää ja skannailee etukulmia, mutta muutama tällainen ylläri sopisi sille varmaan hyvin :) Tosin ehkä ukon ei kannata olla radan ulkopuolella, vaan tyyliin ihan 5m etukulmasta, ja viedä koira keskilinjalle radan alkuun ja päästää vasta siitä. Muuten se nopeasti oppii ilmottautumisesta karkailemaan ja sitten jos joudun yhtään kovempaa sanomaan, että takaisin hallintaan, se olisi tosi huono tilanne.

Hallinta maalimieheltä takaisin keskilinjalle siirryttäessä on tullut aika lailla itsestään. Lähellä pysymisen treenaaminen kentällä on siis selvästi kantanut myös tänne :) Jonkun verran tehtiin "selkäkuljetusta" viime kaudella ja sitä voisi vähän ottaa nytkin ihan vaan muistin virkistykseksi ja vaihtelun vuoksi. Mulle on vielä vaan hyvin epäselvää miltä näiden siirtymien tulisi kokeessa näyttää ja kuinka paljon saan jutella koiralle siinä, pitäisi jostain selvittää. Samoin toinen mikä askarruttaa on kiintorullan korjaaminen, jos se on lauennut jossain matkalla. Miten se tapahtuu? Tarviiko kysyä lupaa? Eikö koiraan koskeminen ole periaatteessa kielletty? Saanko ottaa koko rullapannan pois päästä korjaamisen ajaksi? Saanko laittaa koiran maahan siksi aikaa kun säädän rullaa? Jokseenkin stressaavaa, että henkilöhaussa on niin tarkkaan määritelty tällaiset asiat ja tietämättään väärin toimimalla voisin hyllyttää koko kokeen jonkin niinkin epäoleellisen asian takia...

Sieni on aina ollut varsin maalimiesvarma koira, luottamus on kehittynyt matkan varrella. Jos jossain on ukko, se nostaa sen. Viikko sitten meillä oli talvitauon jälkeen kolmas treeni, kaksi ekaa oli avuilla ja tämä nyt sitten täysin ilman. Tuttu metsä, mutta vähän syvempi tallaus, vasemmalla leveä tulviva ja osin luminen oja n. 45m:ssä ja ukko 10m sen takana. Ykkösellä ei irronnut tarpeeksi kauas ja tuli ilman kiintorullaa, maalimieheltä kysyttiin eikä ollut käynyt, joten laitoin uudestaan, sitten palasi rullan kanssa. Vasta jälkeen päin tajusin, että en mä tällaisissa tilanteissa enää lainkaan pelkää, että se ei kestäisi korjaamista ja alkaisi esim. närppiä rullaa. Joskus vuosi sitten vielä pelkäsin, vaikka ei silloinkaan varmaan syytä ollut. Kakkonen toiselle puolelle hyvin, mutta kolmonen taas sen ojan taakse epäonnistui, ei ollut käynyt. Otettiin siihen sitten uusinnalle ääni. Koira oli sillä kertaa muutenkin tosi kummallinen, hieman vaisu ja hidas normaaliin verrattuna. Seuraavalla kerralla se oli taas tuttu juokseva itsensä, silloin vasemmalla oli leveähkö metsäautotie ja ukko 5m sen takana karmeassa ryteikössä, ei mitään ongelmaa kummallakaan pistolla. Joka tapauksessa tuli nyt pieni särö luottamukseen ja pitää yrittää keksiä kaikkia vaikeita piiloja, missä joutuu oikeasti käyttämään nenäänsä jos meinaa löytää. Luonnonesteitä, teidän ylityksiä, ojia, maaston muutoksia, jne. Tässäkin tullaan nyt taas siihen, miksi on tärkeää, että maalimiehet on pääasiassa aina hyvin piilossa. Koiran on osattava etsiä nenällä. Jos se vaan juoksee ja katselee että ei näy ketään, niin sinnehän ne ukot sitten jää kun ovat kunnolla piilossa tai on joku luonnon muoto, joka ohjaa koiraa kääntymään ennen aikojaan tms.

Palkkaamisesta saisi varmaan oman aiheensa, mutta lyhykäisyydessään maalimiehen tärkein tehtävä on palkata koira niin, että koira kokee tulleensa palkituksi. Palkka (namin/lelun tyyppi ja miten sitä käytetään) valitaan koiran mukaan, ei niin, mikä ohjaajasta olisi tyylikästä tai maalimiehestä helppoa. Palkkaamisen merkitystä ei voida ikinä kyllin korostaa. Kun se koira juoksee läkähdyksissään sitä koerataa, taustalla on kaksi palkatonta löytöä, on tullut jo tyhjiä tyhjien perään ja ohjaaja vapisee keskilinjalla ja sen pitäisi vielä jaksaa ja jaksaa ja löytää se viimeinen, silloin punnitaan se, kuinka kovasti koira haluaa löytää sen ukon, kuinka kovasti se uskoo, että vaikka kahdella ekalla ei ollut, tällä ehkä on palkka. Kuinka paljon se haluaa sitä, mitä se sieltä treeneissä on saanut. Maalimiehet tekee koiran, ohjaaja ei tähän kauheasti pääse itse vaikuttamaan. Se on suuri vastuu ja siihen soisi panostettavan joka ikinen kerta aivan vilpittömän täysillä.

Maalimiesmotivaation mittarina on perinteisesti pidetty sitä, että koira haluaa viipyä ukolla, eli esim. lelun saatuaan haluaa leikkiä ukon kanssa, tai että ukko voi namein kuljettaa koiraa eikä koira karkaa kesken kaiken. On koiria, joille sellaiset jutut sopii ja niitä kannattaa silloin käyttää. Maalimiehellä hengailun motivaatio on kuitenkin aivan eri asia kuin maalimiesmotivaatio, motivaatio löytää ja ilmaista. Oleellista on se, mitä tapahtuu ennen palkan saamista ja kuinka paljon koira on valmis tekemään töitä palkkansa eteen. Ei se, mitä se palkan saannin jälkeen haluaa tehdä. Asia voidaan havainnollistaa niin, että jos tilin tultua esimiehesi soittaisi sinulle, että nyt on niin että sinun pitää käyttää rahat asiaan x tai y. Sanoisit varmaan, että kuule, olen työni tehnyt ja palkkani saanut, eikä kuulu hittojakaan sinulle, mihin ne rahat käytän. Miksi sen koiran sitten pitäisi pelata ukon kanssa, jos se mieluummin leikkii yksin tai ohjaajan kanssa? Tai jos se haluaa eväät mutta ei ole lainkaan kiinnostunut seurustelemaan ukon kanssa, niin eikö se voi vaan syödä ilman että sen tarvii väkisin olla lähmittävänä samalla? Kokeessakaan koiran ei koskaan tarvitse eikä edes ole millään lailla eduksi jäädä kiinni jo löydettyyn ukkoon. Jos koira on yhtään epävarma eikä sen mielestä ole kivaa leikkiä ukon kanssa tai viettää siellä ylimääräistä aikaa, saadaan painostamalla nopeasti koira, joka ei ole lainkaan löytävinään. Se väistää siis koko tilannetta. Sen takia palkkaus aina koiran mukaan, suurin sirkus ei ole mikään itseisarvo! Esimerkiksi mudi on sellainen koira, jolle ukot on pelkkiä ruoka-automaatteja. Sille ei tartte sanoa kuin "ole hyvä" ja avata purkki. Kehuminen ei kiinnosta sitä yhtään eikä se halua maalimieheltä mitään kontaktia ja se on siis hyvin helppo palkattava. Silti sillä on ihan jumalaton motivaatio. Jos olisi yritetty pakottaa viettämään aikaa ukoilla, uskon että väistäminen olisi tullut tosi nopeasti kuvioihin.

Vieraita paikkoja pitäisi löytää vielä enemmän. Tällä viikolla ollaan menossa yhteen uuteen yhdistyksen käyttöönsä saamaan treenimaastoon. Niemisen kirjassa taisi ainakin olla ajatuksia vieraista paikoista: kokeneellekin koiralle paljon löytöjä suorien, mahdollisesti ylisyvien pistojen päästä, jotta vahvistetaan sitä, että vieraassa paikassa on paljon ukkoja suoraan syvällä edessä. Ei älliä, ei tyhjiä, ei mitään kikkailuja. On vaikea suunnitella treeniä, kun ei yhtään tiedä millaiseen paikkaan on menossa, mutta pitää tehdä pari alustavaa plääniä ja valita niistä sitten paras.

Haku on ehdottomasti kimppalaji. Minä en halua treenata porukoissa, joissa koen ihmisten olevan aivan törkeän eri linjoilla kanssani. En halua katsoa mitään kurittamista tai karjumista tai viettää vapaa-aikaa pahantuulisten ihmisten kanssa. Lisäksi koska olen järjestelmän ihminen, olen huono katsomaan sellaista touhua, missä ei ole järjen hiventäkään. Tarkoitan esim. sitä, että koirat ei ole lainkaan hallinnassa ja pitää käyttää kaikkia ihme kikkoja, tai että palkkaustilanne on aina ongelma kun koira meinaa kaataa ukon ja rikkoa kaikki vaatteista silmälaseihin, mutta sitä ei silti viitsitä treenata kuntoon, vaan oletetaan ihmisten selviävän miten kuten. Juu ei kiitos. Onneksi meillä on kiva, toimiva ryhmä ja seuraavia hakutreenejä alkaa odottaa jo heti edellisistä kotiuduttuaan :) Jos kaiken tän jälkeen tätä lukee joku hakua treenaava joka ei jo tympääntynyt tähän mennessä, ja teidän porukassa on joskus mahdollista vierailla, laita ihmeessä viestiä laura(at)fungii(piste)org :) Pari vierasta treeniä olisi tavoitteena tässä keväällä, mulla on siis ne kokeet nyt oikeasti pikku hiljaa mielessä.

Kuvat vapulta mökiltä.