L vs. §, arvatkaa kumpi voitti!

Torstaina oman porukan hakutreenit. Oli sattumalta ylimääräinen henkilö messissä katsomassa ja mulla kamera autossa, niin lykkäsin sen hänelle. Valitettavasti se sää siitä koko ajan pimeni ja mun laitteet ei vaan kuvaa ziljoonaa juoksevia koiria metsän siimeksessä jos on yhtään suttuinen päivä, mutta tässä nyt muutama vähiten hirveä ja eniten pelastamismuokkauksia kokenut kuva. Yllä fb-versio ja tekstin seassa nuo samat pikkukuvat erillisinä. Kirkas sää wanted.

Sienen kanssa ensimmäinen kerta merkkaamattomalla radalla, aloin harjoittelemaan siis koiran pistottamista sen tekemisten mukaan. Kyllä vaan oli yllättävän vaikeaa keskittyä seuraamaan sen etenemistä, liikkumaan keskilinjalla ja uutena asiana painamaan mieleensä mistä kohtaa se tuli pois edelliseltä pistolta, jotta tietää mistä se kannattaa laittaa seuraavan kerran samalle puolelle. Koiraa ei siis laiteta takaisin alueelle, jonka se on jo tarkastanut, se on usein koirasta tyhmää "miksi mun pitää mennä tonne kun olen käynyt siellä jo" ja aivan tarpeetonta ja kokeessa aikaa ja jaksamista tuhraantuu, mutta liian kauaskaan ei pidä edetä, ettei jää liian isoa tarkastamatonta aluetta, mikä taas helposti aiheuttaa taaksepäin työskentelyä kun koira aivan oikein haluaa mennä katsomaan sinne missä se ei ole vielä käynyt, ja pahimmillaan sinnehän jää ukko. Pistojen ideaalit välit on karkeasti määriteltynä 20-50m koiran jaksamisesta ja nenänkäyttökyvystä, maastosta, tuulesta ja tähtien asennosta riippuen. No unohtakaa tuo viimeinen, mutta siltä minusta vielä tuntuu.

Teoriassa asiahan on hyvin yksinkertainen, tässä kuvassa on esimerkki koeradan pistotuksesta. Mutta kun mennään metsään, mun koira ei todellakaan tee tuollaista kaunista tasaista kuviota ja mun ongelma on nyt se, etten tiedä kuinka symmetriseen kuviointiin pitäisi pyrkiäkään. Ihan oikea ongelma on kyllä se, että torstaina jouduin korjaamaan liki jokaisen piston. Rata oli varmaan jotain 80-100m pitkä, tosin alkoi oikealta ja vasen etukulma oli limittäin vasta jossain 20m kauempana. Oikealla n. 20m etukulmasta ja 30m syvyydessä oli maakuoppa, missä oli eka ukko. Vasemmalla tuli yksi tyhjä (ei karannut valmiille ukolle vaan tuli itse pois!), oikealle yksi tyhjä, vasemmalta nosti ukon joka oli varmaan n. 40 metrissä vas. etukulmasta, sitten oikealla oli suorapalkka mutta sinnekin tuli kaksi lähetystä kun ekalla teki ihme 10m homopiston. Kaikissa uusituissa ongelma oli se, että koira ei edennyt riittävän suoraan ja kääntyi (poikkitallauksille?) liian aikaisin, jossain 40 metrissä. Nyt se pääosin eteni hyvin, mutta kääntyi vähän liian aikaisin. Meitä oli 5 ihmistä tallaamassa rataa, joten tallausjäljethän menee n. 10m välein jos alue on 50m syvä. Kyllähän se haju toki siitä leviää, mutta jäin silti miettimään, mistä koira tietää koska se on alueen rajalla, ellei se mene selvästi yli ja huomaa olevan tallaamattomalla? Eli tavallaan kun se juoksee suoraan ja menee 4 poikkitallausjäljen yli, ja päättää kääntyä sillä nelosella, vaikka 10m peremmällä olisi vielä viides ja viimeinen. Luulen, että se kyllä haistoi ettei siellä ole ketään, mutta tässä vaiheessa tämä alkaa olla jo sellaista etten tiedä miten puuttua. Mistä mä näen sen kaiken ryteikön läpi onko se oikeasti kääntynyt liian aikaisin? Huudanko mä sen silloin takaisin ja laitan uudestaan? Keskilinjalta vai siitä missä se kääntyi liian aikaisin? Entä jos se olikin ihan riittävän lähellä sivurajaa mutta se näytti keskilinjalta erilaiselta? Mikä on riittävän lähellä? Lisäksi kun kyseessä on Sieni, pitää haussakin kaikesta motivaatiosta huolimatta muistaa, että järjetöntä simputtamista ja korjaamista se ei sitten vaan kestä. Ja onko sillä väliä? Konttisen, jonka leirillä olin toukokuussa, mielestä on. Kärnän, jonka leireillä olen kahdesti aiemmin ollut, mielestä ei varmasti ainakaan niin suuresti ole. Mielessäni on välkkynyt Kärnän sanat: jos koira löytää kaikki ukot, sille on pakko antaa työskentelystä vähintään tyydyttävä, joka taitaa olla jotain luokkaa 20/40p (työskentelyn osa on siis 40p). Työskentelystä on siis "tyylipisteitä" jaossa vaan se 20p/koko henkilöetsinnän 170p, eikä sitä kannata sen takia ylikorostaa. Ainakaan meidän tapauksessa, kun emme missään nimessä tavoittele sm-tasoa. Sienelle riittää kolmostulos maasto 150p, tottis 70p, jolla saa koularit.

Kävin etsimässä ja siellä ei ollut ketään! (c) Tarja Parkkinen

Torstain treeneissä vaikeinta oli siis katsoa koiran etenemistä ja päättää tekeekö se riittävän hyvin vai pitääkö uusia, ja ehtiä sitten liikkua keskilinjalla ja muka katsoa vielä seuraavan piston paikka valmiiksi. En ehtinyt, tai edes muistanut, ja kävelin aina keskilinjaa eteenpäin kun koira jo palasi. Pitäisi olla valmiina selkä koiraa kohti, naama seuraavaa pistoa kohti, paikoillaan odottamassa. No, ei se pilalle mennyt! Noin muuten se merkkien puuttuminen ei mitenkään ihan hirveästi sitten häirinnytkään. En mä nyt kovin tarkkaan ehinyt miettiä mistä lähetän ja tuleeko sopivat välimatkat, ja tiesin etukulman ukon ja toisen olin pyytänyt jonnekin lähelle takarajaa hyvin piiloon ja vikan sitten oikeaan takakulmaan vasta kun ollaan kakkosella näytöllä. Ei siis tarvinnut esim. siellä vasemmalla alussa tai oikealla keskellä oikeasti miettiä lainkaan jääkö sinne joku ja miten tiuhasti pitää pistottaa että alue oikeasti varmasti tulisi katsotuksi.

Hallinnassa näytöltä keskilinjalle, huomatkaa muikea ilme! (c) Tarja Parkkinen

Mutta oikeasti nyt varmaan olisi seuraavaksi ohjelmassa ylisyviä 60-70m suoria pistoja. Mietin ihan hajunhakua, tai sitten kaistaleita. Joka tapauksessa en halua apuja ukoilta, koska kyllähän se silloin juoksee vaikka vinkuintiaan kun sieltä on joku huudellut, mutta ei se siitä ehkä kauheasti opi kuitenkaan sitä syvyyttä tai kerkiä ajatella matkalla. Lisäksi meillä edelleen on se ikuisuusongelma niistä ällistä. Eihän niitä koskaan ole kovin perusteellisesti opetettu, välillä ne näyttää silti onnistuvan paremmin ja välillä, kuten viikko sitten, ei edes apujen kanssa tapahtunut läheskään sitä mitä tavoiteltiin. En siis vaan osaa. Haluaisin myös tehdä Sienelle jonkun sellaisen jäljillä provosointiharjoituksen, mitä esim. Niemisen kirjassa on esitelty. Se ihan varmasti lähtisi jäljille ja sitten vaan junnataan kunnes menee suoraan yli hyvin piilossa olevalle, kaukaa kiertäneelle ukolle. Sellaisen se varmasti kestäisi kun itse muistaisin pysyä rauhallisena ja hyväntuulisena sillä kymmenennelläkin lähetyksellä...

Pennun kolmas hakutreeni, tästä se alkaa! (c) Tarja Parkkinen

Torstain maapiilolla se oli onnistunut sen päällä olevasta kompostikehikosta ja pressusta huolimatta tunkeutumaan piiloon pussaamaan ukkoa ennen kiintorullan ottoa. Toinen löytö oli pressun alla ja sinne oli kurkannut kanssa, tosin nyt sentään pussaamatta, ja näyttänyt kuulemma "tosi ihanalta" kun niin pätevästi otti rullan. :D Sinänsä tosi kiva, että se tarkastaa kunnolla eikä nappaa rullaa liian aikaisin, maakuopalla vähän pelkäsin että malttaako tarkentaa varsinkaan jos ei heti tajua sitä, vai ottaako jo hajusta. Mutta ei sen nyt tartteisi ihan liiveihin uida!

***

Hakupäivän kamat näyttäisi olevan kasassa!

Sunnuntaiksi oli sovittu holskuporukan kanssa hakutreenit Lahteen meille ventovieraaseen paikkaan. Oli hauskaa nähdä sekä vanhoja että uusia tuttuja, se juuri oli mun motiivi, kun tämän järjestin. Sienelle suunniteltiin kokeenomainen alokasluokan rata hieman muunnellen: kahden ukon sijaan sieltä 100m radalta nostettiin kaikki kolme, yksi oli sovittu umppariin ja kaksi muuten peitetyksi, kaikki palkkasi näytöllä. En osallistunut alueen tallaamiseen. En usko, että mun haju alueella on Sienelle mikään merkityksellinen juttu, mutta oleellisempaa tässä onkin kuulemma se, että ohjaaja ei ole nähnyt maastoa etukäteen ja pystynyt miettimään tallatessa pistotusta. Varmaan ihan totta ja se olikin sitten ihan kamalaa, korostan, ka-ma-laa :D Voi taivas, että voi jännittää! En tiennyt, että porukat tallaa 200m radan ja kuvittelin että se on aika paljon nopeampaa, joten olin myös aivan liian aikaisin sovitulla odotuspaikalla venaamassa. Tallauksen ääniä kuului sitten siihen ja Sieni siinä kivasti heitti volttia, kokeili haukkua, kiljua ja vinkua, söi ruohoa, makasi, istui, seisoi ja poukkoili jne. Otin siltä välillä kiintorullan pois kaulasta, kun pelkäsin, että se kokeilee sitäkin, josko sen tuomalla pääsisi jo hommiin. Odotettiin varmaan liki puoli tuntia, ja, no, tulipahan kerrankin harjoiteltua sitäkin kun ei sitä treeneissä koskaan tehdä. Sitten kun vihdoin huudettiin "seuraava!" niin Sieni kiskaisi niin että olin lentää turvalleni, kitooos hei!

Alue oli vasemmalle tosi avaraa ja hieman ylöspäin nousevaa rinnettä, oikealle oli samanlaista hyvää näkyvyyttä n. 30m asti, sitten siinä meni oja noin sivurajan suuntaisesti hieman keskilinjaa lähestyen koko matkalla ja ojan takana oli enempi vähempi hirveä ryteikkö. Ryteikkö läheni keskilinjaa niin että jossain 50m kohdalla näkyvyyttä ei ollut lainkaan ja ryteikkö alkoi heti keskilinjalta. 80-90m kohdalla ryteikkö loppui ja metsä oli taas varsin selvää. Odotuspaikassa ollessamme kuullut äänet oli ilmeisesti tulleet radan oikealta puolelta, ja meinasin ensin siksi lähettää sinne kun arvelin että koiralla on kovempi imu sinne puolelle. Ei tuullut juuri mistään ja oli hyvin sateinen päivä. Päätin kuitenkin laittaa ensin vasempaan, se näytti helpommalta puolelta ja arvelin että oikealle ryteikköön joutuu ehkä uusimaan piston että menee perille asti. Vasemmalle näppärä suora pisto, kääntyi ja eteni ihan hyvin jonkun ehkä 15-20m ja lähti tulemaan itse pois. Muistin olla liikkumatta keskilinjalla. Lähetin sitten oikealle ja meni muistaakseni ihan hyvin suoraan ja ainakin sen ojan yli. Tässä vaiheessa mä aloin jo työskentelemään koiran puolesta, eli päätin, että koska vasemmalla ei ollut ollut ukkoa niin oikealla olisi oltava. Etenin vähän matkaa ja yllätys olikin suuri kun koira tulla pulpahti ilman rullaa takaisin. Jotenkin se vaan näytti tosi oudolta eikä tullut vauhdilla luokse kuten tyhjiltä tulee, vaan jäi himmailemaan ja ravisti pari metriä ennen minua. Se ravistaa aika usein kun on tuonut rullan ja irroittanut ennen kuin kytken sen näyttöliinaan, joten näppäränä minäpäs sanoin että menes uudestaan katsomaan ja lähetin sen vinosti etukulmaan siitä missä oltiin. Hyvin lähti, odotin niillä sijoilla ja sieltähän se tuli rullan kanssa. Ei tullut mieleenkään että se olisi tuonut sen painostuksesta, olin varma, että ukko siellä on. Ja niin olikin, koira vei näytölle umppariin joka oli n. 10m etukulmasta. Vähän epäröi maahan menoa joten en tiedä eikö se ollut ihan varma, eli oliko se käynyt piilolla mutta rulla jäänyt jostain syystä ottamatta? Se oli kyllä ihan tavan roskis mitä se on ennen nähnyt kanssa, en kyllä muista onko kiintorullan kanssa täysin kiinni olevaa roskista. Tai sitten rulla oli tippunut ojan yli hypätessä tms, kukaan ei nyt tiedä kun umpparista ei mitään tietysti nähnyt. Mutta mikä peliliike, tätä voi kutsua tiimityöksi ja mä todella osasin lukea sitä koiraa :)

Palattiin keskilinjalle ja pistin koiran vasemmalle, ja siellä se näkyi jotain pomppivan ja rullan kanssa tuli takaisinkin. Näytölle lähdettiin hyvin, mutta sateesta liukas liina märissä käsissä oli mission impossible ja se lipesi mun kädestä vain noin parikymmentä metriä edettyämme. Nyt on korkea aika hankkia oikea liina, tuo on todella huono. No näytöllä koira sitten kanssa kerkesi talloa ukkoa, se oli pienessä matalassa laakeassa kuopassa maastonvärisen pressun alla ja koira tarkasti sitä vaan vähän turhan huolella... hallintaan tuli hyvin tässäkin ja sai palkan. Keskilinjalle paluut meni kanssa nätisti, kehuin kyllä jonkun kerran matkalla, mutta kai niin voi kokeessakin tehdä?

Sitten seuraava oikealle, sitten vasen, en muista tuliko yhdet vai kahdet per puoli. Aika tiuhaan mä taisin pistottaa, oli niin vaikea arvioida matkaa ja muistaa mistä se on jo tullut. Sitten kysyin, miten takaraja on merkattu, ja ihmiset siinä keskilinjalla alkoi ääneen miettiä että niin mites se olikaan ja onkohan se jo toi seuraava merkki, ja siinä vaiheessa ajattelin että koira on mennyt siitä kohdalta molemmilla puolilla keskilinjaa ja ei vittu, johonkin on jäänyt ukko, mihin mä sen nyt enää laitan, nyt sanotte missä se on koska tää on ihan kamalaa... no sitten ne totesikin, että ei se olekaan vielä se seuraava merkki vaan vasta selvempi merkki jossain parikymmentä metriä taaempana. No huh, koira taisi just olla oikealla ja etenin keskilinjaa, ja kutsuin sitä kun se pullahti ryteikötä lähemmäs ja jäi siihen jotain pyörimään. Kutsuin uudestaan, mutta koirapa sitten ottikin rullan ja tuli sen kanssa. Tässä vaiheessa ekana kyllä oli mielessä, että nytkö se tekee jonkun valeen ja mitä ihmettä, mutta niin vaan vei näytölle 10m keskilinjasta olevan valtavan risukasan toiselle puolelle ja siellähän olikin pressun alla täti lähipiilossa! Aika kiva källi, ei tullut mieleenkään! Tässä sitten tuli päivän toinen suurin virhe, eli näytöllä maahan mentyään koira ei malttanut odottaa tuomarin "maalimies voi nousta" -kommenttia vaan otti rullan uudestaan suuhun (??) ja tuli sivulle eli ilmeisesti ennakoi hallintaa. Sitten se tiputti rullan ja jäi istumaan sivulle, ja mä odotin josko se tajuaisi mennä itse takas näytölle. Tai sitten se päätti uudelleen ilmaista kun mitään ei heti tapahtunut? En tiedä paljonko tällaisesta menee pisteitä ja tuomari sitten sanoi että mm voi palkata, en kyllä olisi ehkä halunnut että se menee niin mutta meni jo. Joka tapauksessa ei varmasti tarvii juuri treeneissä ottaa hallintaan, mutta sellaista voisi tehdä että mm ei palkkaa heti vaan koiran täytyy malttaa maata siinä hyvänkin aikaa tekemättä mitään muuta. Nyt se ei sentään alkanut haukkua umpparille kuten taannoin treeneissä teki, kun palkka ei heti tullutkaan.

Tähän meni aikaa 11min, joten eiköhän se alokasluokan kaksi ukkoa olisi käytettävissä olevassa 10 minuutissa noussut kevyesti. Palkkaukset ja se ekan umpparin tuplalähetys vei varmasti usean minuutin yhteensä. Sieni oli hieno, se teki pääosin tarpeeksi syviä pistoja ja työskenteli eteenpäin, en uusinut muuta kuin sen etukulman lähetyksen. Mäkin selvisin hengissä mutta kamalaa se kyllä oli, ei voi jännittää missään oikeassa kokeessa enää yhtään enempää!

Pidettiin ekan kierroksen jälkeen tauko ja grillattiin makkaraa nuotiolla kaatosateessa. Toisella kierroksella mietittiin Sienen L-pistoja ja etenemistä ja kyllä se kai ihmisten mielestä nyt aivan riittävän hyvin teki, mä olen luullut että sen pitää tehdä vielä hienompia laatikoita, mutta ei tarvii. Ajattelin jotain helppoa ja motivoivaa ja älliin ei ollut oikein muita ideoita kuin mitä me ollaan jo käytetty, niin otettiin pitkästä aikaa Sienelle norjalainen sekametsä. Pointtina pelkät syvät suorat pistot. Ääniavut "sieniii!" haettiin järkässä 4-3-2-1 ja lähetin koiran sitten päinvastaisesti alusta aloittaen. Nelosella en ollut käskenyt koiran istua tai odottaa, se vain seisoi mun vierellä, ja kun metsästä kiljaistiin "Sieniiiii!" niin koirahan ampaisi sinne :D Rääkäisin takaisin eikä se edes tullut ekalla! Lopuilla sitten muistin sanoa "istu" ennen kuin ääni tuli, niin pysyi, mutta aika jousilla se alkaa olla. Tämä on Konttisen toukokuun leirin oppeja, hänen mielestään valjaissa ei vaan roikuta ja koiran pitää pysyä vapaana ohjaajan hallinnassa kunnes lähtölupa tulee, ja se tulee vain ohjaajalta. Vaikka metsä kirkuisi mitä. Jos karkaa, kutsutaan pois, jos ei tottele, maalimiehelle ilmoitetaan että nousee ja kävelee koiraa vastaan eikä saa palkata, niin kyllä ne koirat aika pian oppii, että ilman lupaa sinkoilu ei johda kuitenkaan palkkaan (paitsi jos juokseminen itsessään on koirasta palkitsevaa? Mutta se on jo eri ongelma jos koirasta on kivempaa juosta kuin löytää ukkoja). Ukot kuljetti sivurajan suuntaisesti ja passivoitui kun oli valmista, tosin kakkoselta ryteiköstä huusin koiran liian aikaisin ja se oli kuulemma jättänyt maalimiehen verilettuineen täysin epäröimättä kun kutsuin. Voi harmi, tosin ei se sitten aiemmalla kierroksella meinannutkaan, hassua että nimenomaan ilmaisutilanteessa ei tule pois mutta palkalta tulee. Taisin tehdä kaksi yliheittona ja yhdellä ottaa sivulle hallintaan ennen lähetystä ja se oli kaikin puolin sujuva ja virtaava harjoitus eikä Sienellä kauaa kestänyt juosta. Ukot oli hyvin piilossa mutta teki nätit suorat pistot ja kaikki meni just kuten piti.

Kai me jotain on tehty oikein, kun koira pelitti vieraassa paikassa, vierailla ukoilla ja vaikka mä olin pelkkä vapiseva hermoraunio sen työparina. :D

Kuvat sunnuntain kaatosateesta (c) Janita.

Päätösten aika

Ollako vai eikö, kas siinäpä kysymys. Tällä kertaa muodossa mennäkö vai eikö ja kysehän on tietysti PK SM -kisoista elokuun ensimmäisenä viikonloppuna. Kun kisat sai viime tipassa järjestäjän, mun ensireaktio oli että jes me päästään. Nyt kun on tulokset kasassa ja viime kauden ongelmat tiessään, niin ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Tämä on mun ensimmäinen harrastuskoira ja olisihan se meriitti itsessään osallistua koko karkeloihin, vaikka sen kummempaa menestystä ei tulisi tai edes tavoiteltaisi. Mistä sen tietää onko mulla koskaan myöhemmin enää koiraa, jonka kanssa sinne voisin mennä.

Pikku hiljaa innostus laantui, osaltaan ehkä siksi, että sinne piti olla tulossa kaksi muutakin tuttua mudistia, molemmat hakuun. Kummaltakin vaan puuttui yksi tulos ja alkoi näyttää, että jää väliin. Juttelin kummankin kanssa ja jotenkin tuli vaan sellainen olo, että ihan sama, en mä sinne yksin ainakaan mene edustamaan rotua ja olkoon koko homma. Nyt toinen sitten sai puuttuvan tuloksen ja pisti ilmon menemään. Mä olin jo melkein päättänyt, että antaa olla, mutta nyt aloin kuitenkin vielä arpomaan.

Minulla menee selvä raja "kilpailemisen" ja "kokeissa käymisen" välillä ja ensimmäinen ei kiinnosta yhtään. Ei tokossa, eikä pk-puolella. Lisäksi on selvää, että mun hermorakenne ei riitä mihinkään isolle stadionille ja vaikka mudi normikokeissa ei reagoi mun paniikkiin, tuollainen voi hyvin olla sillekin aivan liian vaikea tilanne ja sitten se ei ole kaunista katsottavaa... mun pitäisi siis osata mennä sinne sellasella hällä väliä -asenteella, mutta kuka haluaa maksaa 100e osallistumisesta, ottaa pe-su vapaata ja ajaa satoja kilsoja hällä välin takia? Vain jotta edustaa rotua ja saapahan tällaisenkin kokemuksen? No mä kyllä keksin helposti jotain muutakin tekemistä kyseiselle viikonlopulle, esim. se holskujen erkkari joka kyllä on vielä kauempana ja kiinnostaa ehkä vielä vähemmän, mutta siellä olisi useita tuttuja joiden kanssa olisi varmasti kiva päivä ja meinasin ottaa sen vähän sellasena reissuna enemmänkin. Tai sitten jätän kokonaan väliin ja menen vaikka mökille jos mulla sattuu silloin vapaata olemaan.

Totuus on se, että jälki ei ole enää lainkaan mun ykköslaji. Mudi on tehnyt sitä tällä kaudella tosi vähän, mistä mulla on vähän huono omatunto. Eihän osaavaa koiraa niinkään välttämättä tartteisi treenata, mutta kun me kuitenkin joskus tykättiin siitä kovasti. Mudi ehkä tykkäisi edelleen, mutta mä en saa aikaiseksi. Tänään käytiin pitkästä aikaa jäljellä, mudille reilu puoli kilsaa. Jäljen nosto ja ekat n. 80m tuoreella hakkuuaukealla mikä oli ihan tosi onnistunut veto. Annoin koiran mennä lyhyellä liinalla edellä puhumatta sille mitään ja se nosti jäljen rauhallisesti, tarkasti suunnan ja valitsi oikein. Alusta oli vaikea ja tarkasteli paljon, mutta pysyi koko ajan tosi rauhallisena, mikä oli ihmeellistä. Eka keppi oli vielä hakkuuaukealla. Tien ylityksen jälkeen mentiin metsään ja siellä veto sitten yltyikin taas, ja sai muistutella tarkkuudesta. Loput kolme keppiä silti nousi hyvin. Sienelle tein vain n. 200m U:n muotoisen jäljen, jossa kolme keppiä. Jana oli vajaa 10m ja jälki lähti vasempaan. Annoin Sienenkin mennä sen kummemmin lähettelemättä ja annoin sille ekaa kertaa myös liinaa sen 10m, ja se teki tosi nätin ja kivan jäljen noston. Sienihän on tosi usein nostanut väärään suuntaan eikä käänny ilman käskyä, ja luulen että itse olen jotenkin aiheuttanut sen. Nyt koetan olla säätämättä janalla mitään ja annan sen itse tehdä työt, ainakin tällä kertaa mielentila oli just hyvä ja sen takia se nostokin varmaan onnistui. Sienen loppujälki meni ihan ok, mutta jotenkin nyt jäi silti sellainen olo, että en mä tiedä onko tätä pakko jatkaa jos kukaan ei enää halua. Sieni ainakin ehdottomasti valitsisi haun ja vaihtaisi kaikki jälkitreenit hakutreeneihin. Mudin osalta sen työskentelyssä näkyy se, että kun mua ei juuri kiinnosta enkä ole kovin tosissani, niin sekään ei anna kaikkeaan ja koko touhu tuntuu just siltä, että miksi me oikeastaan ollaan täällä... varsinkin jos teen sellaisia perushelppoja ja lyhyitä treenejä, jossa ei oikeasti ole mitään järkeä. Tai onhan se aktivointia koiralle, mutta ei haasteita eikä kouluttamista ja jäljestetään pelkästä jäljestämisen ilosta. Uskon, että nyt kun vaan päättäisin tehdä pari pitkää ja vaikeaa jälkeä ja oikeasti haastaa sitä koiraa taas, niin mäkin löytäisin uudestaan sen mikä mua tässä lajissa on viehättänyt. Aloitin kyselemällä kimppatreenejä.

Piirinmestisten piti olla meidän tämän kauden päätavoite. Yhtä koepaikkaa koetin alkukesästä saada, kun lähellä olisi ollut, mutta sain varasijan numero 4 (voittajaluokkaan oli kaksi paikkaa) eikä sieltä yllättäen kuulunut mitään. Olisi tässä ollut kesä-heinäkuussa muutama karsinta tottiksen perusteella maastoon -koekin tarjolla, mutta välimatkat oli sitä luokkaa, että päätin unohtaa. PM on kuukauden kuluttua, sinne on varma paikka ja koe on kotikentällä. Toinen suunniteltu koe on sitten rotumestikset syksyllä. Olisi kiva, jos koira valioituisi nyt piirinmestiksissä, niin voisi mennä sinne RM:iin vaan hengailemaan sillä hällä väliä -asenteella. Tosin sitten on myös mahdollista, ettei tule lähdettyä lainkaan... mutta joka tapauksessa nyt varmaan olisi oikeasti ryhdistäydyttävä esineiden (motivaatio-ongelman poikasta, koira juoksee siellä juoksemisen ilosta! Kummallista tälle koiralle!) ja tottiksenkin (kaivataan häiriötreenejä) suhteen. Jotenkin kaikki on ehkä mennyt liian hyvin ja ollaan juututtu sellaseen sileään sievään treeniin, eikä ole oikeasti menty eteenpäin. Se on pitemmän päälle vain tylsää.

Kaksi viime viikonloppua ollaan oltu mökillä ja jotenkin ne lenkit pyörällä hiekkateitä pitkin ja sitten jalkautuminen metsään, missä on hengailtu tuntikausia erälammella, on tulleet tosi tarpeeseen. Mä olen kuluneen vuoden aikana käynyt läpi varsin suuria muutoksia ja jos oikeasti olin ennen enemmän kilpailuhenkinen ja tavoitteet oli tärkeämpi kuin matka, enää en ole. Mua ei oikeasti ihan hirveästi edes kiinnosta koko KVA-titteli enää, se tuntuu vähän sellaiselta pakkopullalta että onhan se nyt haettava ja antaa olla sitten kaiken sen jälkeen. Mudin nuoruudessa edettiin aivan liian nopeasti ja nyt tuntuu, että mitä väliä millään oli. Sama tyhjyyden tunne mulla tuli heti TVA-pallilla tai ainakin kotimatkalla autossa. Hirveä palo saavuttaa jotain ja sitten se ei tuntunutkaan oikein miltään. Tässä on nyt käynyt jotenkin samalla tavalla. Tiedän, että se saa sen viimeisen ykkösen ja että se on hyvä jälkikoira. Jos ei seuraavasta kokeesta, niin joskus toiste sitten. Jotenkin sillä ei enää ole mitään väliä, kun tiedän jo itse ja se on tärkeintä.

Uusi kosketuskeppi sai minun ja näemmä jonkun muunkin ajatuksen lentämään. :D

Viimeistä lukuunottamatta kuvat (c) MH.

Kuolleet lehmät

BH-kokeen jälkeen sain Azuricoyotes-ryhmässä palautetta. Enemmänkin olisin toivonut mutta kiitos Sannalle ainakin tästä:

""miksei se pidä kunnolla kontaktia pää ylhäällä ja korvat hörössä vaan mulkoilee alta kulmain" Musta toi kuulostaa ihan siltä kuin mitä pitkäkarvalta "pitäisikin" odottaa jos rodunomaista esiintymistä arvostellaan, siis vaikka sitä kestävyyttä olisikin tarpeeksi siihen seuraamiseen niin kyllähän me tiedetään että ei niiden silti tarvitse/kuulu näyttää joltain muilta roduilta suorittaessaan, se on vaan helppo unohtaa. Monesti puhutaan niistä näyttelykehän kuolleista lehmistä jne. ;) mutta kyllä sen rodun matalaryhtisyyden voi odottaa näkyvän tässäkin. Ja sitten kun on tuollainen pehmeä ja kiltti otus kuin Sieni, niin se varmaan helposti näyttää just tosi piestyltä sieltä omasta silmäkulmasta katsottuna, vaikka totuus olisikin muuta? Jos videoisi treenejä tosi ahkerasti, niin muuttuisiko se oma mielikuva siitä miltä se koira näyttää huonona ja hyvänä (etenkin hyvänä!) päivänä ja uskaltaisi useammin olla ylpeä siitä - mikä sitten taas näkyisi ihan varmasti koirassakin?"

Kaikkina näinä vuosina en ole koskaan tullut ajatelleeksi rodunomaisuutta ja jo koiran rakenteen aiheuttamia rajoituksia esimerkiksi juuri seuraamisliikkeessä. Mulla on ollut päässäni ihannekuva siitä, mitä mun mielestä seuraaminen on, ja mihin haluaisin omat koirani kouluttaa. Olen kyllä ymmärtänyt, että koirani ovat henkisiltä ominaisuuksiltaan hyvin erilaiset ja siten metodien on oltava erilaiset. Koskaan ikinä milloinkaan minä tai liioin kukaan muukaan tuttu treenikaveri tai maksettu kouluttaja ei ole tajunnut ajatella rodunomaisuutta. Pitkäkarvainen hollanninpaimenkoira ei ole malinois eikä bordercollie eikä sen kuulukaan olla tai ilmentää samoja ominaisuuksia. Jep jep, tämän mantran ymmärtää ja allekirjoittaakin moni, myös minä. Miksi tätä ei sitten kuitenkaan ole osattu ajatella nimenomaan seuraamisessa ja siinä, millaiselta pitkäkarvaisen holskun hyvän seuraamisen voi odottaa näyttävän?

Luultavasti aivan totta on tuokin, että matalaryhtisen koiran olemus näyttää helposti ylhäältä katsottuna huonolta, ja heti kun alan yhtään ajattelemaan että miksi oot tollanen ja etkö voi nyt vähän skarpata, se lässähtää siitä vielä aivan oikeutetusti lisää. Jolloin kierre on valmis. Harmittaa ihan helvetisti, että se koe ei tullut videolle. Olen käännellyt ja väännellyt asiaa enkä oikein ole varma, miksi se tuntui kokeessa paremmalta kuin koskaan treeneissä. Voiko se olla kiinni vaan mun asenteesta? Olin päättänyt hymyillä koko kaavion ja joka ikisellä askeleella mun ainoa ajatus olisi "Sieni sä olet paras" meni se miten tahansa. Kun uskoin siihen niin poskettomasti, se täytti ja ylitti kaikki ne ajatukset ja oli paras.

Kyselin muutamalta BH-kokeessa olleelta tutulta miltä Sienen seuruu heidän mielestään näytti, ja tässä H, joka paikalla olleista eniten on nähnyt Sientä treeneissäkin: "Siinä oli jotan sellaista levollista keskittyneisyyttä (tai teissä oli), vaikea kuvata. No, kontakti pysyi, häntä nyt ei varsinaisesti liehunut, mutta Sienen askelluksen tempo oli koko ajan sama (pl. juoksu ja hidas tietty) ja Sieni sillain pehmeästi astahteli. Helppoa, vaivatonta, ei viettipommi vaan semmoinen keveys, tasalaatuisuus, hyvällä kontaktilla."

Tänään oltiin kimppatottiksissa ja pyysin kaverin kuvaamaan seuruuta. Yritin ottaa vähän kokeenomaista tunnelmaa, eli koira autosta, hetken odotus, kentälle tässä-käskyllä siirtyminen, aloituspisteessä odotus ja sitten liikkeelle. Tein kaavion pitkän suoran ja videolla se on tässä. Koira tuntui tehdessä ihan mukavalta, ei kuitenkaan niin kivalta kuin kokeessa. Mutta ei mulla ole enää lainkaan sellainen olo, että se jää matkasta hetkellä millä hyvänsä. Tämän videon alussa esim. vertailuna vuoden takainen avo-tokokoe, missä koiraa ahdistaa ihan kauheasti kun vein sen mökiltä jumalan selän takaa suoraan kehään käskytettäväksi. On se aika eri näköistä ja tuntuista varsinkin.

Tuoreella videolla täyskäännös on kauhea eikä se häntä vaan tuosta nouse tai juuri edes heilu, mutta jotenkin nyt videolta katsoessani se näyttää silti kokonaisuutena paljon, paljon paremmalta kuin miltä musta usein tuntuu. Hyvin voisin kommentoida jollekin muulle nimenomaan "kaunista" tai "sievää" tai jotain. Ehkä se fakta vaan on se, että pystyyn kuolleet lehmät on pystyyn kuolleita lehmiä ja jos haluaa sm-tason näyttävän showkoiran, rotuvalinta on jotain ihan muuta. Tällaisesta vaatimattomasta rakista on turhaa yrittää väkisin kaivaa jotain mitä se ei vaan ole. Ainakaan minä en osaa ja nyt lopetan sen, ja keskityn olemaan tyytyväinen siihen mitä mulla on.

Edellisessä postauksessa vihjaamani kosketuskeppi tuli hankittua. Tein ensin hätäpäissäni diy-version sukkapuikosta, jonka päähän kiedoin villalankaa, jonka sidoin kuumaliimalla pariin otteeseen. Totesin kuitenkin äkkiä, että koiran kuola ja mahdollinen sadesää ulkona tuhoaa tämän nopeasti ja googlasin oikeita kosketuskeppejä. Halvimmillaan Trixien malli oli zooplussalla alle 4e, mutta postikuluja tuli niin paljon, että samalla hinnalla hain sen paikallisesta Rahulan Rehusta (8,10e).

Sieni on joskus junnuna muistaakseni treenannut vähän, ja käsikosketuksen se osaa myös. Eihän tuo nyt ylipäänsä ole mikään työläs juttu opettaa. Paitsi mitä tekee Sieni: ehtii tarjota paljon haukkua ja lisäksi vähemmän mm. sivulle tuloja, hypätä katsomaan pöydälle missä on namit, hypätä mua päin, mennä maahan, purra keppiä päästä ja varresta sekä tempaista sen mun kädestä suuhunsa ja tyrkyttää jo takaisin. :D Ongelma on se että en tiedä missä mun pitäisi pitää nameja, se kyttää niitä ja kun olen liikkumatta ja hiljaa itse, jännitteen myötä koira aivan oikein alkaa tarjota haukkumista. Sitähän sille koko kevät on opetettu! No ehkä se siitä jää pois ja se tykittää vaan niitä kosketuksia. Mutta on kyllä hauska tämä "uusi" aktiivinen ja yritteliäs Sieni, pitäisi varmaan naksutella sille nyt jotain muitakin temppuja. Voi olla vähän eri meininki kuin ennen kun se ei oikein lähtenyt mitään tarjoamaan.

Jostain olen saanut päähäni sellaisen luvun kuin 12, eli kepin tökkiminen on sujuvaa, kun koira tekee vähintään 12 toistoa minuutissa. Ekalla kerralla kun mittasin aikaa, Sieni teki kaikkien haukkumisten ym ohessakin 14-16 toistoa minuutissa ja parhaimmillaan ylsi lukuun 20. Joku haaste on ilmeisesti myös ollut 10 toistoa 30 sekunnissa eli se 20 minuutissa. Enitenhän siinä menee aikaa namien jakeluun, ja ainakin koiran omilla nappuloilla se pureskeli yhtä jo sen sekunnin, lihapullat on huomattavasti nopeampia niellä ja olla valmiina uuteen toistoon. En nyt tiedä onko tässä mitään syytä jumiutua mihinkään lukuihin, tai siis mahdollisimman suurta ei liene tarpeellista tavoitella, mutta koiran normaali oma tempo olisi hyvä tuntea.

Ollaan nyt kolme päivää tehty tätä kotona, olen vaihtanut omaa asentoa (seisoo, istuu, makaa lattialla), kepin sijaintia koiraan nähden (edessä, pään jommalla kummalla sivulla, alaviistossa, yläviistossa) ja eilen kokeilin myös niin että peruutan kepin kanssa ja koira tulee perässä. Sienestä tämä on kauhean hauskaa. Kosketus ei vieläkään ole vakio, ja jo kerran kun naksuttaa hieman väärällä hetkellä, käytös alkaa heti muuttua. Sieni tarjoaa edelleen pallon ottamista suuhun ja nopeasti sain sen vahingossa myös laittamaan nenän kepin varteen ja liu'uttamaan sen siitä pallo-osaan mitä sen siis kuuluisi koskea. En tiedä, onko tällä niin väliä, tarviiko mun edes saada se koskemaan suoraan siihen palloon.

Suunnitelma on siis käyttää kosketuskeppiä apuna ampumiseen siedättämisessä. Sain idean Tanjalta, ja vaikka tällainen lähestyminen on minulle varsin vierasta, homma tuntui alkuihmettelyn jälkeen loogiselta ja Sienelle sopivalta, niin kokeillaanpa. Sieni ei reagoi arjessa laukauksiin eikä sillä ole mitään ongelmia esim. uuden vuoden tai ukkosen kanssa. Tottiskentällä sillä ei juuri ilmekään värähdä jos se on paikallamakuussa ampumisen aikana, mutta seuruussa koira hyvin mielellään passivoituu laukauksista(kin). Kepin tökkimisen on tärkeää olla yksittäisiä aktiivisia tökkäämisiä mistä tulee jokaisesta palkka, ei siis yhtä pitkäkestoista esim. minuutin pituista kuonokosketusta. Kyse on koiran aktiivisesta tekemisestä. Kuonon painaminen minuutin ajan keppiin on toki jossain määrin aktiivista toimintaa sekin, mutta tökkiminen on vielä selkeämpää.

Eli kun kepin tökkiminen on sujuvaa häiriöttömässä ympäristössä, aletaan siihen lisätä pikku hiljaa erilaisia häiriöitä. Oma ja koiran sijainti varmaan ensin, ja sitten itse voinee häiritä koiraa esim. pitämällä kättä tai jotain esinettä jotenkin oudosti kiinni koirassa tai kepissä, silittää koiraa, pitää yhtä tassua ylhäällä, jne. Sitten voidaan varmaan lisätä vieras ihminen tai koira johonkin lähelle ja pikku hiljaa antaa senkin häiritä yhä enemmän ja lähempää. Ehkä jotain erilaisia ääniä kanssa. Tökkiminen on helppo laskea ja minuutissa onnistuneiden toistojen määrä kertoo rehellisesti ottiko koira häiriötä ja koska se on siedättynyt niin että voidaan edetä eteenpäin, eli lisätä häiriötä tai tuoda se lähemmäs. Ampuminen ajatellaan vaan yhdeksi häiriöksi muiden joukossa ja sekin aloitetaan ensin kauempaa ja tuodaan pikku hiljaa lähemmäs. Tanjan mielestä oli oletettavaa, että kun koira pystyy tökkimään keppiä omalla normaalilla tempollaan ammuttaessa halutulta etäisyydeltä (15 askelta), voidaan vaihtaa suoraan seuraamiseen eikä ampumisen pitäisi aiheuttaa siinäkään enää mitään reaktiota.

Ainoa ongelma on nyt sitten käytännön toteutus. Niinhän se on muutenkin, jos tarvii ampua kauempaa, oli menetelmä mikä tahansa. Radiopuhelimella tai isoin käsimerkein kommunikoitaessa mun molemmat koirat jotenkin meinaa alkaa ahdistua niistä eleistä. Pitäisi melkein olla kolme ihmistä, että mä voin keskittyä vaan koiraan, yksi on mun luona ja ohjaa ampujaa joka on alkuun ainakin varmaan pk-kentällämme ihan tiellä asti näkymättömissä.

Tänään aloitin keppitreenit myös kentällä, muut lähti jo pois kun otin pari sarjaa. Hyvin tökkii. Minä uskon että tämä on hyvä systeemi.

Elämää

Jos me vaan voitais aina asua mökillä... koko viime viikko vietettiin BH-kokeen jälkeen aikalailla lomaa, vepe- ja hakutreenit oli mutta tottista ei Sienen kanssa tehty lainkaan, mudi kävi pari kertaa. Koirien loma huipentui mökkiviikoloppuun. Nyt on paluu arkeen ja ekana pitäisi hommata kosketuskeppi ja opettaa koiralle se häiriöttömässä ympäristössä, jotta voin käyttää sitä hyödyksi tottiksessa. Siitä lisää myöhemmin kunhan ollaan päästy alkuun.

Torstaina oli aikamoiset hakutreenit. Sienelle viisi pistoa, josta ykkönen tyhjä, kakkosella maalimies, kolmosella maalimies, nelonen tyhjä ja vitonen lähti suorapalkan kanssa puun takaa karkuun kun lähetin koiran. Koiralla oli ensimmäistä kertaa elämässään kiintorulla metsässä sen tehdessä tarkoituksella tyhjiä ja ennen meidän vuoroa kävin läpi kaikki kauhuskenaariot ja mietittiin porukalla mitä tehdä, mikäli koira tulee rulla suussa tyhjältä. Eihän sen pitäisi, eikä mikään viittaa sellaiseen, mutta jotenkin olen edelleen nimenomaan haussa aivan ylihysteerinen valeilmaisujen suhteen. Kaikkialla muualla pystyn paljon enemmän ajattelemaan miten se saadaan tekemään oikein, mutta haussa pelkään eniten sitä, mitä teen jos se tekee väärin.

No, se treenien lopputulema jotenkin taas oli se perinteinen "mitä jos vaan luottaisit koiraan". Se osasi tehdä tyhjiä kiintorulla on-asennossa, ei siinä ollut mitään epäselvää. Palkkasin sen samalla palkalla kuin mitä ukoillakin oli keskilinjalla itse tyhjien jälkeen. Helposti se tyhjistä tuleva palkka taitaa olla joku kuppanen yksi nappulan muru ja ajatellaan että seuraava ukko on se varsinainen palkka, mutta musta tuntuu jotenkin oikealle se ajatus, että koira saa myös tyhjistä ainakin joskus kunnon palkan minulta. Kuvittelen, että se auttaa sitä ymmärtämään, että on ihan ok olla löytämättä ja tulla ilman rullaa takaisin mun luokse.

Toisekseen Sieni osasi olla häiriintymättä ilmaisussaan, kun luulin, että se meni vähän ohi kakkosesta ja näin sen kääntyvän eteenpäin ja päätin siis ottaa tyhjänä, mutta se olikin kaartanut mun näkymättömissä sittenkin ukolle, eli rääkäisin keskilinjalla "Sieniiiiiiiiiiiiiih! Tule!" juuri kun se oli ottamassa rullaa. Sitten vielä radiopuhelimet teki tenän eikä kuittausta tullut, eli keskilinjalla kukaan ei tiennyt onko se käynyt ukolla vai toiko se sen rullan vaan mun kutsusta. Kerkesin kysyä ääneen että mitä mä nyt teen, mutta onneksi heti itse päätin luottaa koiraan, eli ihan normaalisti pistin sen näytölle ja sinne kuusen juurellehan se meni missä just oli käynytkin :) Maalimies sanoi, että koira oli just ottanut kiintorullan ja kääntynyt lähteäkseen kun kutsuin, eikä se mun huuto vaikuttanut sen tekemisiin mitenkään. Ohjaaja parka, kun tapahtuu kauheasti kaikkea suunnittelematonta niin eipähän perkele ainakaan olla taas siellä mukavuusalueella! Stressit pilvissä. Mutta on se vaan niin hienoa :)

Selkäkuljetus toimii nyt aika hyvin, seuraavaksi voitaisiin panostaa näytölle vetämiseen, tuomarin mukaan tuloon, hallintaan ottoon ja palkkaamattomuuteen.

Holskujen pk-rotumestikset oli viikonloppuna Kajaanissa ja hieman kyllä harmitti, että ne oli näin aikaisin kesällä. Syksyllä mekin oltais voitu olla mukana. No, ensi vuodelle sitten tavoitteeksi! Yritin viikonloppuna kännykällä seurata tulospalvelua ja onneksi fb:n päivitettiin aika hyvin tuloksia, ilo olisi ollut olla paikan päällä seuraamassa, niin hienoja tuloksia siellä tehtiin! Onnea kaikille tuloksiinsa tyytyväisille!

Alla olevat kuvat viime viikolta uusvanhalta lenkkireitiltä, missä ei oltukaan ainakaan vuoteen käyty:

PS. Jos on jotain kysyttävää, blogiin kommentoinnin lisäksi tarjolla on sähköpostiosoite tuossa oikean laidan palkissa. Saat vastauksen paremmin suoraan minulta kuin kysymällä jossain mitenkään tähän liittymättömällä nettipalstalla vähintäänkin erikoisella aloituksella. Ihmiset, mä en sitten jaksa niitä. Kuten varmaan huomasitte, blogi oli vajaan viikon poissa. Yllätyin taas saamieni viestien määrästä, sekä tutut että tuntemattomat ottivat yhteyttä. Tiedän, mitä on julkisen blogin kirjoittaminen, eikä täällä ole mitään noloa tai arveluttavaa juuri siksi, että kuka tahansa voi tätä lukea. Ihan vapaasti. Mun blogin tarkoitus on jakaa ajatuksia ja ideoita, muutenhan kirjoittaisin päiväkirjan sivuille kynällä. Minäkin seuraan paljon sellaisia blogeja, jotka kiinnostaa mua just sen verran, että lueskelen niitä silloin tällöin. Jos ne menisi salasanan taakse, tuskin vaivautuisin ottamaan yhteyttä ja pyytämään lukuoikeutta. Sen takia mäkin tykkään kirjoittaa julkisesti, mun ajatusten sopii olla ihan kaikkien saatavilla ja koen iloa siitä jos olen voinut olla jollekin avuksi. Nyt mennään vaan taas siinä hilkuilla että vaihtoehtoina on iskeä blogi lukkoon tai poistaa se kokonaan. Koettakaa ny jumaliste olla ihmisiksi siellä ruutujenne takana!

Begleithundprüfung

Uunituore BH Sieni toveriensa BH Hertan ja BH Baikan kanssa tuloshamppareilla ennen palkintojen jakoa! :) Hyvä tytöt!

Nyt se on sitten tehty, BH iässä 3v 1kk. Mudi oli aikoinaan 2v 2kk ja onhan Sieni aika vanha jo, kun alaikärajakin on 12kk ja moni sen silloin heti käy rykäisemässä läpi. Toisaalta koirat on niin erilaisia, ja ei mudikaan samana syksynä (BH oli lokakuun lopussa) enää mihinkään oikeaan kokeeseen mennyt. Seuraavassa kesäkuussa vasta vajaa 3v iässä, ja silloinkin oli aika kesken vielä, vaikka rääpikin koularin kasaan huimalla 75p tms tottiksella. Mudi oli Sieneen verrattuna paljon aiemmin teknisesti ja vietillisesti riittävän kypsä tähän kokeeseen, mutta sen kanssa mua stressasi se kaupunkiosuus ihan sekona ja ajoin kokeeseenkin Imatralle asti ventovieraaseen paikkaan, ettei mudi ole omilla tiluksilla, mikä pahentaa pään aukomista. Mudin osalta kyse oli nimenomaan siitä, että murkkuiän kourissa se elukka ei todellakaan aina ole ollut 100% hallinnassa enkä voinut luottaa siihen. Sienen kohdalla taas tilanne on ollut täysin päinvastainen, sillä ei koskaan ollut sellaista murkkuikää ja täydellistä korvattomuutta niin kuin mudilla, ja hallinnan ja nimenomaan kaupunkiosuuden osalta se olisi voinut käydä BH:n minä tahansa elämänsä päivänä. Teknisesti senkin seuruu oli riittävän sinnepäin jo vuosi sitten, mutta kokeeseen menoa jarrutti nimenomaan vietin riittäminen tuplakaavioon. Että se edes laahustaisi sen sinnepäin-seuruulla, eikä jättäytyisi kokonaan matkasta!

Koepaikalla olimme hyvissä ajoin klo 9. Matkaa oli huimat pari kilsaa, koskaan en ole ollut kokeessa näin lähellä, että mahdollisesti kotiin unohtuneet paperit tms ehtisi reilusti hakemaankin. :D Jännitin ihan sekona jo monta päivää ennen. Onhan tässä tullut yli puolen vuoden koetauko ja se ei vain sovi mulle. Ei pitäisi päästää tällaisia kausia tulemaan, harmi kun Sienelläkin on se TK2 niin ei ole voinut tokokokeessakaan käydä treenaamassa ohjaajan hermojen hallintaa.

Oli tosi kiva mennä ekaa kertaa pk-kokeeseen sosiaalisen, tervepäisen koiran kanssa! Ei tarvinnut lainkaan jännittää luoksepäästävyyttä ja sirun tarkastusta, ja tajusin myös viikkoa ennen koetta, etten edes tiedä miten siellä tsekataan narttujen juoksut vai tsekataanko lainkaan. Sitten muistin hieman harjoitella koirani nimen ääntämistä ja vannottaa etten vahingossa ilmoittaudu tuomarille vanhasta tottumuksesta mudin nimellä! Se jos mikä olisi aika noloa.

Koiria oli 6kpl. Sieni arvottiin numeroksi 3, joten olimme toisessa parissa ja ensin liikkeissä. Olisin ehkä halunnut ensin paikalla oloon, luulen, että Sienelle tekisi hyvää katsoa ja päästä sitten vasta hommiin, mutta oli tässäkin puolensa. Aurinko alkoi pikku hiljaa porottaa ja varsinkin iltapäivästä kisakirjoja jaettaessa oli jo oikeasti hirveän kuuma.

Sirun tarkastus ym Sieneksi hyvin hillitty. :D Tuomari käski tuoda löysällä remmillä ja antaa hypätä jos hyppää. Ei hypännyt, maassa oli joku kiinnostava haju juuri ja nuuhki enemmän sitä, mutta ehti nopeasti morjenstaa. Sitten hetkeksi autoon ja uudestaan kentän laidalle kun edellisen parin vika koira teki jääviä. Palkkailin vähän namilla taskusta ja se meinasi alkaa siinä haukkua, niin pidin sen hiljaisena.

Sitten mentiin! Ilmoittautuminen ok, tosin ärsytti, kun tuomari siinä samalla koulutti yleisöä ja esitelmöi että juuri näin se tehdään, oma nimi ja koira nimi, ei muuta, plaaplaa.

Remmissä seuraaminen oli oikein kivaa, ei meinannutkaan jäädä, ja piti myös kontaktia eikä laahustanut. Täyskäännökset kamalia, juoksuun en antanut edes käskyä kun oli kivasti mukana, hitaaseen kuiskasin käskyn. Käännökset muutenkin voisi olla siistimmät, pysähdys oli ok, henkilöryhmässä ehkä hieman tuntui että meinaako se alkaa jätättää. Otin pysähdyksen heti ryhmään tullessa jotta sain antaa uuden käskyn liikkeelle lähtöön.

Remmin irroituksen yhteydessä kehuin kerran silleen jännittyneesti "hyväää...!".

Vapaana seuraamisessa oikeastaan samat jutut, ihan lopussa vikan vas. käännöksen jälkeen meinasi selvästi alkaa väsyä, taisi tiputtaa vähän kontaktia ja liikkeen loppupisteeseen tullessa jäi seisomaan kun käännyin ja tuli sitten sivulle. Tässä kehuin vähän kovemmin. Mutta ihan sikahyvin se jaksoi sen saakelin pitkän kaavion!

Istuminen jäi vinoon, käskyn annoin tarkoituksella tosi hiljaa (koska sanon "odota" enkä haluaisi että tuomari ihmettelee erikoista istu-käskyä...) ja siitä tulikin sanomista että tuomarin on kuultava käskynantohetki tai muuten varsinaisissa luokisssa tuomitaan koiran ennakoineen. Tämän jälkeen kehuin vielä enemmän ja kävin myös käsiksi koiraan, eli taputin sitä kyljille, mistä se ei varmaan edes tykkää (suurin osa koiristahan EI halua että ohjaaja lääppii kesken kokeen, vaikka ohjaaja kuvittelee palkkaavansa koiraa...) ja mitä ei ollut tarkoitus tehdä, mutta olin niin onnellinen että ollaan kohta lopussa ja kaikki on vielä hyvin. Tarkoitus oli käyttää ne sallitut kiittämisen paikat kehumalla jännittyneesti kuiskaamalla kerran se "hyväää.." ja saada koira nousemaan siitä.

Maahanmeno ja luoksetulo meni just kuten sille on opetettu, eli se tulee "Sieniiii!" -kutsulla suoraan sivulle. Kaarsi vielä aika voimakkaasti mun vasenta puolta kohti eli ei edes näyttänyt siltä että tulisi ensin eteen mutta olisi päättänyt viime hetkellä oikaista tms.

Paikallaoloa en kytännyt olan yli kertaakaan kun ajattelin, että luotan koiraan. Ja mitäpä siinä voisi tehdäkään, jos se siellä haistelisi tms niin olisi vielä pitemmät minuutit odottaa. Pari teki sitten liikkeet remmissä seuruu - istuminen - maahan meno ja luoksetulo ja sitten tuomarin huomautuksesta vasta sen vapaana seuruun, vähän ehkä tuli säätöä ja pitempi aika kun luoksetulopaikalta piti palata alkuun tekemään se seuruu, mutta mitäpäs tuosta.

Kokonaisuutena aivan Sienen näköinen suoritus, koira teki sen minkä osaa. Erinomaisen ilahduttavaa tietysti, että se ei alisuorittanut tai lamaantunut koetilanteessa, mutta olisihan sen seuruun voinut opettaa vähän nätimmäksi ennen kuin sitä menee kokeeseen esittelemään.. no mutta nyt ei murehdita, sitä ehtii loppuelämän vielä hinkata :) Vikan viikon ennen koetta aina treeneissä iskostin päähäni, että se seuraa niin kuin seuraa ja se on sille täydellistä seuraamista ja mun on oltava tyytyväinen siihen. Jos ja kun se ei seuraa kuten haluaisin, sitä pitää vaan harjoitella, että saan koiran käsityksen seuraamisesta lähemmäs mun käsitystä seuraamisesta. Sen käsitys on nyt se mikä on eikä se muuksi muutu sillä että olen tyytymätön ja yritän saada siitä ulos jotain mitä se ei esitä. Ajattelin kokeessakin joka askeleella, että se tekee niin hyvin kuin osaa ja että se on täydellinen Sieni juuri nyt. Se auttoi.

Arvostelussa Sieni kieri selällään ja näytti niin onnelliselta, että hyvä etten tirauttanut pari kyyneltä. Seuruut molemmat erinomaisia, tuomari kiitti ohjaajan eleetöntä ja korrektia ohjaamista ja sanoi että kun ohjaaja on näin tyylikäs, koirankin suoritus voi saada vähän armoa. Hyvä tietää, tulee tarpeeseen meille :D Jos haluaa hinkata niin kuulemma juoksussa vähän väistää/erkanee ja koko seuruu on hieman auki, mutta koska koira pitää saman asennon koko ajan, vielä erinomainen. Henkilöryhmässä hieman jätättää, mutta kokonaisuutena "kirjoitin tähän että hyvin kaunista, eikä ole muuta kommentoitavaa". Istuminen erinomainen, luoksetulossa arvosanan alennus suoraan sivulle tulemisesta, muuten ei huomautettavaa. Paikallaolo erinomainen. Kokonaisuutena "kaunista ja hyvin valmista" ja myöhemmin palkintojen jaossa tuomari vielä sanoi, että koira askeltaa tosi kauniisti mun tahtiin jalkojaan nostellen kuin mikäkin kouluratsu. Ihmeellistä! Miksi mulla on niin erilainen käsitys sen tekemisistä...

Arvostelun päätyttyä otin koiran hihnan käteeni ja lähdin juoksemaan sen kanssa kauas tielle autoon jätetylle maksalaatikkopurkille. Se sai vetää koko 400g rasian :D. Se kyllä muisti sen palkan itsekin ja veti sinne ihan kiitettävästi!

Kaupunkiosuuteen starttasimme pienen tauon jälkeen. Kaikki sai tottikset läpi ja olin kyllä samaa mieltä tuomarin kanssa. Virheitä näkyi ja tuomarillakin oli käytössä koko asteikko erinomaisesta puutteelliseen, mutta kyllä mulle jäi sellainen fiilis että kaikki kokeessa esitetyt koirat oli hallinnassa ja sehän tässä on pääasia. Kaupungissa käytiin ensin ilman koiria kaikki läjässä reitti läpi, tuomari halusi että liikutaan koiran kanssa sitten itsenäisesti ja hän tulee vähän matkaa perässä. Toivoi näkevänsä hallintaa, ei tottisseuruuta mutta "ei ole koiran asia tervehtiä henkilöryhmää eikä neuvoa reittiä kysyvälle mihin päin mennään, vaan se odottaa syrjemmällä kun ohjaaja hoitaa nämä tilanteet". Eli reilusti käskeä ensin koira istumaan/maahan/sivulle/jotain ja katsoa että se ei häiritse ketään ja sitten vasta keskittyä kysyjään. Ei saa haistella eikä muutenkaan liihottaa miten sattuu, vaan tässä-käskyllä pitäisi mennä. No mehän ei olla sellaisia harjoiteltu... Siispä mä kysyin, että entä jos koira luonnostaan ei ole lainkaan kiinnostunut mistään, onko sitä silti pakko käskyttää, ja voiko mennä löysällä remmillä ilman että se koira on varsinaisesti käsketty siihen lähelle kävelemään. Kyllä kuulemma voi. No niin me sitten tehtiin, ja Sieni oli täydellisen sienisen välinpitämätön just kuten oletinkin. Sillä oli kuuma ja sen mielestä keskustassa ympäräreitin käveleminen oli aika tyhmää. Henkilöryhmään mennessä käskin sen istua kättelyn ajaksi ja kun autosta kysyttiin reittiohjeita, käskin kanssa istumaan, kun kerta sitä hallintaa toivottiin nähtävän. Sitä ei hittojakaan kiinnostanut muutenkaan ja se olisi seissyt mun vierellä, mutta istui nyt sitten kun käskettiin. Pari kertaa meinasi alkaa haistelemaan mutta sanoin vaan "mennään" niin se siitä. Koiraohituksissa tuomari käski ottaa sen toiselle puolelle itseäni kuin missä se silloin oli. Lenkkeilijöiden oli määrä mennä ensin takaa ohi ja sitten tulla uudestaan vastaan, mutta tuomari huusi niille ekan ohituksen jälkeen, että menkää pois, tätä koiraa ei voisi vähempää kiinnostaa mikään eikä tarvii enää uudestaan juosta siellä helteessä. Tolppaan jätin sen maahan "käy siihen" mukavasti varjoon mutta palatessani se seisoi samassa kohtaa. Ohittavaa koiraa se ei ollut tainnut edes huomata. Loppuarvostelu oli lyhyt "se oli hyvin tyylikästä", ei kuulemma mitään muuta kommentoitavaa. :D Jep, sellainen juuri on Sieni!

Kaupunkikuvat (c) Eeva!

Sitten kerittiin hakea hampurilaiset ja mennä kentälle odottelemaan että loppuporukka sai suorituksensa tehtyä, paperit täytettyä ja palkinnot jaettua. Kaikki kuusi oman yhdistyksen koirakkoa sai hyväksytyn, vähänkö hienoa! Sienen lisäksi kokeessa oli myös toinen pitkäkarvaholsku joten nytpä kerralla tilastot notkahti kahden hyväksytyn BH:n verran :)

Yhdistyksen onnelliset BH:n suorittaneet! Niina & Onni puuttuu kuvasta. (c) Eija Taipalinen

Tässä random kuvia viikon varrelta muuten:

Käyttäytymiskokeen suorittaneita pitkiksiä:

2014: toistaiseksi nämä kaksi samassa kokeessa, uskoisin että vielä tulee muutama lisää

2013: kaksi koekäyntiä, yksi tulos

2012: kuusi koekäyntiä, kuusi tulosta

2011: yksi koekäynti, yksi tulos

2010: yksi koekäynti, ei tulosta

Jäljeltä viimeisen tulos on 2007 AVO-luokasta, sama koira sai tuloksen edellisenä vuonna ALOssa. Tuorein koekäynti on 2009 ALO-jäljellä, mutta se ei tuottanut koularia, vaan pisteet jäi hyväksymisrajan alle. Voittajaluokasta löytyy kolmella eri koiralla tuloksettomia koekäyntejä vuosilta 2002, 2004 ja 2005, yhtään tulosta sieltä ei ole siis tehty eikä siten ole käyttövalioitakaan.

Haussa viimeinen ja samalla ylin koekäynti on 1998 AVO-luokasta, kakkostulos. Viestiltä löytyy alokasluokan koulari vuodelta 1996.

Lähde: koiranet, oikeellisuutta en ole mistään muualta tarkastanut.

Sieni menee varsinaiseen kokeeseen sitten kun on valmista. Mulla ei ole kiire joten älkää tekään hätäilkö!