töppönen ja sieni.

Eilen oltiin ensin peltojäljestämässä. Pönelle kaksi jälkeä: ekassa tyhjä paalu, 10. askeleella kasa ruokaa, siitä 15 askeleen päässä eka esine, josta 20 askelta toiselle, ja josta 25 askelta kolmannelle esineelle. Ajoin ihan tosi lyhyellä, jotta näen mitä tapahtuu kun tullaan esineille. Vein koiran alkuun sanomatta sille mitään, ja lähtö oli varsin jees, samoin ilmaisut (siis tässä kohtaa "varsin jees" = ilmaisee maahan menemällä esineeseen koskematta, suoruus nyt ei ollut ihan vimpan päälle, mutta hällä väliä). Toisella jäljellä ruokaa paalulla ja ekalla 50 askeleen suoralla muutama nökäre, sitten eka esine, 30 askelta jossa pari palaa ruokaa, toka esine, 30 askelta jossa taas satunnaiset pari palaa ruokaa, kolmas esine. Tämän ajoin n. 5m päästä. Toisella esineellä kävi suuri kämmi, koira oli haistanut vasemman askeleen ja nosti päätä ilmeisesti tarkistaakseen tekeekö jälki vasemmalle kulman, ja ohitti samalla oikean askeleen jossa esine olisi juuri sillä kohdalla ollut. En reagoinut mitenkään, sille ei ole koskaan tapahtunut näin, ja nyt on niin vähän aikaa, että varon visusti paineistamasta sitä mitenkään. Enpä tiedä olisiko siinä enää ollut hyötyä ylipäänsä huomauttaa, se oli silkka työtapaturma.

Kyllä pöne on äärimmäisen huikea eläin. Se on saanut osakseen niin hirveästi vääränlaista koulutusta ja turhaa painetta, eikä ole menettänyt motivaatiotaan. Lisäksi se on ihan mieletön sikäli, että heti kun minä muutan omaa toimintaa, koira vastaa siihen. Totta kai paalulle menoissa painaa vielä pitkään se, että tapeltiin, mutta heti ekalla kertaa kun ei tapella, koira vastaa silti jo muutokseen, eikä jää vaan roikkumaan menneisiin.

Pellolta siirryttiin puistoon häiriötreeneihin. Meitä oli viisi koirakkoa ja oltiin sellaisessa hyvin julkisessa puistossa, ohikulkijoita ei kyllä kauheasti syksyisenä iltana ollut, mutta jokunen kuitenkin. Pöne toimi ensin käytösruudussa olevalle häiriökoirana tehden tosi lyhyttä rallyn rataa. Viimeeksi vastaavassa tilanteessa pöne meni tyypilliseen koekoomaan, nyt sellaisesta ei ollut tietoakaan, vaan koira oli "auki" heti :) Sieni kävi tekemässä vain aloituksen ja tunnarin ja oli niin liekeissä että teki mieli rutistaa se litteäksi silkasta liikutuksesta. Pöne sai vielä sitten toisen kierroksen, lisää rallyn temppuja ja vahingossa keksin tehdä pyörähdystä juosten! Nauratti kaikkien alojen asiantuntijan ilme kun sen pyörähtäessä (sen pyörähdys on sarjassamme sairaan nopee) mä olinkin kerinnyt juosta pois alta ja sillä oli kiire pysyä mun mukana, ei aina minulla pysyä sen mukana! :D

Näistä treeneistä jäi hyvin vahvasti se tunne, kun tekee mieli rutistaa koirat aivan litteiksi vain kun on niin onnellinen. Mulla on kaksi keskenään hyvin erilaista koiraa, eikä kumpikaan niistä ole sellainen, mitä joku tavoitteellinen harrastaja itselleen ensisijaisesti haluaisi. Mä olen vuosia verrannut niitä toisiinsa ja verrannut niitä muihin. Nyt mä olen ehkä vihdoin pääsemässä siitä. Ei sillä ole mitään väliä, mitä joku muu tekee omalla koirallaan, olisi tehnyt minun koirilla, tai mitä minä olisin tehnyt jonkun muun koiran kanssa. Oleellista on se, että elämä on tässä ja nyt, ne hetket näiden koirien kanssa, näiden jotka kohtalon arvonnassa minulle sattui osumaan. Ne hetket, kun pystyn nykyään treenaamaan niiden kanssa peräkkäin ja kumpikin vuorotellen tuijottaa mua palavin silmin "mitä sitten tehtäis" eikä maailmassa ole mitään muuta. <3

Sain tässä vähän aikaa sitten kommenttia, että mun kirjoitukset (enemmän kai fb:ssä, mutta myös blogissa?) on niin pelottavia että kukaan ei uskalla kommentoida. Kuulostan niin jyrkältä ja siltä, että mitäpä mihinkään enää sanomaan, kun tiedän mitä teen. Nyt kun kommentin sanoja lukee tätä kuitenkin, niin kuten jo sanoinkin, ei, en todellakaan suuttunut, enemmänkin hämmennyin :D On totta, että olen löytänyt sen tyylin millä mä haluan kouluttaa mun koiria, ja että varmaan myös kuulostan siltä, että en ole avoin vaihtoehdoille. Lisäksi tiedän, että olen koirattomassa elämässänikin varsin jääräpää ja jos päätän että punainen on mustaa, sehän on. Lisäksi mä tiedän, että kymmenet ihmiset tästäkin kylästä lukee tätä blogia, on aina hauskaa kautta rantain saada kuulla - ja joskus olen tahallani kirjoittanut jotain niin, että jo kirjoittaessani nauran partaani ajatellen ketkä kaikki sitäkin mahtavat lukea luullen etten mä tiedä. Minustakin on hauskaa lukea joidenkin puolituttujen blogeja, mutta onhan siinä vähän sellainen tirkistelyn sävy. Karkeasti mä luen blogeja joissa joko on niin hyvää asiaa että se kiinnostaa mua, tai sitten luen blogeja joiden kirjoittajan tiedän ja heidän kuulumisensa kiinnostaa mua, vaikka tekstien koulutuksellinen anti olisikin jopa aivan olematon.

Kaiken tämän jaarittelun takana on nyt päätös siitä, että mulle riittää. Tämä blogi jää ainakin toistaiseksi esille, koska täällä on ihan helvetisti asiaa, jota tykkään itsekin käydä kertaamassa. Lisää tekstiä ei kuitenkaan ole luvassa. Kirjoittamisen ja analysoinnin sijaan nyt on todellakin aika vihdoinkin alkaa täysillä vain elää niitä hetkiä. :)