töppönen ja sieni.

Olen yrittänyt ajatella, että älä viitsi, eihän tässä kukaan ole kuollut tai mitään. No ei olekaan, itse koira ainakaan, mutta mun unelma on. Oli ihan eri asia lopettaa valioituneen, tavoitteensa saavuttaneen töppösen kanssa. Tai oli ihan eri asia lopettaa nuoren Sienen kanssa agility heti lonkkakuvauksen jälkeen. Ei ne tuntuneet pahalta, töppösen kohdalla siksi, että kaikki oli jo saatu ja oltiin maalissa. Sienen aksan kanssa siksi, että se nyt on alusta asti ollut mulle sellainen viimeisin laji, mikä on ihan kivaa, mutta jos ei voi niin ihan sama. Vaikea nähdä, että mun seuraava koira tekisi aksaa lainkaan, on niin paljon kiinnostavampiakin lajeja.

Aloitettiin haku kun Sieni oli 1,5v, sykyllä 2012. Mentiin vain kerran kokeilemaan, kun pitkään oltiin houkuteltu. Pönellä oli silloin edelleen sen hommat kesken, sehän valioitui tokosta itsenäisyyspäivänä 2012 ja jäljeltä 07/2014. Pönen pentuaikoina ei koskaan tullut haku mieleenkään, paitsi että koira oli niin varautunut ettei se syönyt vieraalta, leikkimisestä puhumattakaan, en vaan nähnyt itseäni sellaisessa tiimilajissa. Jälki oli ehdottomasti enemmän mun mieleen, sitä voi tehdä missä haluaa, milloin haluaa, ja saa olla yksin. Siksi pönestä tuli sen enempää miettimättä jälkikoira. Mutta Sieni sosiaalisena, avoimena, juoksemista ja ruokaa rakastavana koirana heti ekasta kerrasta lähtien niin selvästi oli löytänyt oman lajinsa, että mun oli ryhdyttävä sosiaalisemmaksi ja ruvettava treenaamaan sen kanssa hakua. Eihän mulla nyt alusta asti mitään suuria tavotteita ollut, mutta koska koesääntöjen mukaan treenataan, opetetaan koira niiden mukaan. Sen tekemistä treeneissä arvioidaan niiden mukaan ja kun se tekee kuten on haluttu, treeni "meni hyvin". Mä en rehellisesti ymmärrä ihmisiä jotka treenaa vailla mitään koeajatuksia. Miksi sitten vaivautua tallomaan 50-60m syvä rata, eikö vaikka 30m riittäisi, olisi nopeampaakin? Mitä väliä jollain suorien pistojen opettamisella, eikö voi sitten vaan laskea koiran irti ja antaa sen etsiä miten se haluaa? Miksi jaksaa opettaa joku ilmaisu kun koira voisi aina vaan olla suorapalkalla? No, kukin tyylillään, eikä se ole multa pois tietenkään. Meilläkin on seurassamme enemmänkin ongelma väen vähyydessä, joten ihan kaikki jotka treeneihin sitoutuu ja jaksaa käydä, ovat kyllä tervetulleita. Yhtä hyviä maalimiehiä nämä tavoitteettomat kuitenkin ovat muille.

Kun haku imaisi mut ja Sienen syövereihinsä, jälki alkoi tuntua tyhmältä. Eihän töppöstä viimeisinä jälkiuransa aikoinaan enää tarvinnut treenata, se osasi jo kaiken. Mutta kyllä se olisi nauttinut jos olisi saanut enemmänkin sitä tehdä. Mua ei vaan oikein enää huvittanut: miksi lähteä yksin jonnekin, kun voisi viettää sen ajan ihan huipun ryhmänsä kanssa? Musta tuli niin hakuilija ja elin sille lajille. Mikään ei koskaan tuntunut Sienen kanssa läheskään samalta kuin haku.

Ensimmäinen tavoite sitten jossain vaiheessa syntyi ja se oli "jos se nyt jaksaisi pari tyhjää tehdä ja saisi hikiseen sen HK1". Meillä oli juuri silloin vähän sellainen kausi, että junnasin tosi paljon suoraa pistoa 4-6 maalimiehellä. Ukot oli usein valmiit, ja välillä koira oli tosi innoissaan ja välillä jotenkin nihkeä. Kuvittelin, että se ei vain vielä oikein osaa ja ole varma. Onneksi yksi kokeneempi harrastaja tuli katsomaan meidän yhdet treenit, ja sanoi, että kyllästytän koiraa aivan liian helpoilla treeneillä. Oli korkea aika alkaa opettaa L-pistoja ja tyhjää. Hän oli ihan oikeassa, koirastani ei vaan ollut oikein motivoivaa juosta kuusi kertaa suoran piston päässä olevalle löydölle. Laatikoilla ja tyhjillä treeniin sai tosi paljon vaihtelua ja koira syttyi ihan eri tavalla. Ei se alokasluokan rata sitten kovin pitkä olekaan ja kyllä se sellaisen jaksaisi varmaan tehdä.

Alokasluokan koularin jälkeen ei ollut epäilystäkään, etteikö se jaksaisi myös avoimen rataa. Kuitenkin koetottis masensi, varsinkin jälkikokeen tottis, ja olin silloinkin hyvin varma että sen koeura oli siinä. Silloin ei kuitenkaan tuntunut siltä, että pitää lopettaa haku kokonaan. Vuodessa on taas tapahtunut paljon ja koira kulkee tottistreeneissä ihan eri tavalla kuin aiemmin. Kokeeseen sekään ei sitten kantanut. Olen hirveästi miettinyt, miksi se oli nuorena niin paljon parempi. Ne kaikki tokokokeet ja BH-koe varsinkin? Miksi se ongelma alkoi vasta ekassa pk-kokeessa? Johtuiko se oikeasti siitä, että 200p maastojen jälkeen mulla oli hirveä tulospaine ja koetottis oli kuitenkin vielä liian kesken, pelkäsin paukkuja itse jne? Siitä koira sitten ahdistui ja sen jälkeen herkkänä koirana se yhdisti sen mielentilan koetottiksiin jatkossakin?

Tai sitten noi kokeiden valeet. Miksi eka alo-koe meni niin sairaan hienosti, että rotikkaihmiset ym kehui kilvan mun koiraa? Miksi se paineistuminen alkoi vasta nyt? Johtuiko se ekan avo-kokeen sekoilu oikeasti siitä edellisen viikon epäonnistuneesta ihme treenistä, sitten koira tajusi että valeilla koe keskeytetään ja se pääsee paineesta? Miksi se tokassa kokeessa aluksi vielä toimi ilman rullaa (niin surkeana kuin se nyt olikin), mutta yhden löydön jälkeen vasta katsoi tarpeelliseksi alkaa hamuta tuttia suuhun? Viimeisimmässä kokeessa joku sanoi, että ehkä siinä alokasluokan kokeessa koira ei vielä ollut tajunnut että valeita voi tehdä ja se meni siksi hyvin? Mä en ymmärrä tätä, ihan kuin koiran tavoite olisi saada koe menemään huonosti ja se haluaisi keksiä keinoja siihen? Kyllä koira on yksinkertainen eläin ja se tekee asioita niin kuin ne on sille opetettu, jos vaan pystyy. Ekassa se oli myös oikeasti normaalissa treenivireessä siellä kokeessa, kummassakaan tämän vuoden kokeessa ei ole ollut. Miksi? Kokeenomaisia se kuitenkin on tehnyt ja on treenannut vieraissa maastoissa, ja muahan jännittää melkeen mikä vaan kun on vaan joku yksi uusi ihminen katsomassa tms. Mistä se tiesi että ollaan kokeessa ja nyt on kamalaa?

Jos mä olisin tiennyt että se on noin huonossa mielentilassa sieltä autosta tulossa, olisin hyvin voinut pyytää, että paikalla olleista joku olisi siinä voittajaluokan koiria odotellessa ottanut tiellä yhden irtorullailmaisun ja olisin päässyt palkkaamaan koiran siitä. Uskon, että se olisi tullut paljon paremmalla mielellä, kun olisi saanut sellaisen "hei, ei tää ollutkaan kamalaa, mä osasin" -muistutuksen. Mutta hitostako olisin voinut tietää? Mä aloin ottaa koiraa autosta kun voi-koira tuli radalta, ei niillä kauaa mennyt muuttaa rataa eikä siinä sitten enää ehtinyt tehdä mitään, kun koira oli ihan erilainen kuin yleensä. Enkä mä treeneissä ikinä mitään sitä hakuun virittele, se hyppii ja vinkuu ihan tarpeeksi ilmankin.

Se tottis sitten taas. Siinäkin on varmasti osin kyse rutiinien puutteesta. Ei treeneissä tule koskaan harjoiteltua tarpeeksi kokonaisuuksia, jos tekee palkatonta niin ikinä en ole Sienen kanssa tehnyt koko luokkaa läpi. Tai jos treenaa niitä odotuksia, niin tuskin nekään ajat treeneissä on ihan koetta vastaavia. Kokeessa on hitaalla tuomarilla varsinkin ihan jumalattomasti sitä luppoaikaa. Toisaalta Sienen kanssa ei ole koskaan käynyt niin, että se olisi ollut alussa kiva ja sitten jossain vaiheessa hyytynyt palkattomuuden, odotuksen tms takia. Sitä on aina jo alusta asti ahdistanut.

Rallykokeessa usein olen koiran kanssa odottamassa kun edellinen aloittaa radan, eli joku pari minuuttia ainakin. Kävelytän sitä vähän ja teetän sillä jotain temppuja, en siis missään nimessä treenaa eli pyydä mitään niitä vaikeampia juttuja mitkä voisi epäonnistua ja aiheuttaa sitten ahdistuksen itselle, vaan tyyliin istu-maahan-istu -jumppaa, namin perässä pyörimistä tms mitä ei voi mokata ja mistä saa vaan palkkaa. Sitten mä laitan koiran "käy siihen" ja otan sen siitä kun meidän kehäänmenon aika on. Esim. viime kokeessa Sieni oli ihan lentoon lähdössä omaa vuoroa odotellessamme.

Pk-kokeissa mua ahdistaa se vakavuus ja jäykkyys ja jotenkin siellä on vaan niin erilainen ilmapiiri. Nytkin hain koiran autosta ja se oli ihan eri mielellä kuin aamulla siruntarkastukseen tullessa. Näin, että ei pompi ja loiki "jee mä pääsen!". Sehän on nykyään usein treeneissäkin tosi topakkana odottamassa avaanko sen vai töppösen veräjän, ja usein kysyn siltä autolle mennessä "kuulehan Sieni, onkohan Sienen vuoro", se vastaa "piiiiiiiiiiii!" johon sanon "no taitaa onneksi olla". Nyt kun kokeessa sanoin, että "kuulehan Sieni", sen ilme oli "pliis ei mua". Koska mä en treeneissä kerta kaikkiaan tartte mitään millä nostatan sitä, mulla ei oikein ole välineitä kokeessakaan. Tiesin siis jo nyt, että koira ei ole normaalissa tilassa ja se siitä. Kyllähän sitä olisi siinä silti voinut temputtaa ja haukuttaa ja vaikka ihan lelulla leikittää, mutta siinä on noissa tilanteissa aina sellainen epätoivoinen "piristy nyt äkkiä koska kohta pitää mennä" -sävy ja kurkkua kuristaa. Parasta ehkä olisi ollut ottaa se autosta, treenata puoli minsaa jotain kosketuskeppiä tms mistä tulee paljon palkkaa ja laittaa se takas autoon ja olla ihan että jee miten hienoa. Sitten se olisi ehkä tullut vähän paremmalle mielelle, samalla tavalla kun jos metsässä olisi älynnyt ottaa sen irtorullailmaisun. Se olisi voinut tulla toiselle kierroksella, eli sinne varsinaiseen kokeeseen, vähän parempana. Tai sitten ei. Who knows.

Mun pitäisi varmaan kaikkia kokeita ajatellen treenata tosi paljon noita odotuksia ja alkuja. Kyllähän niitä joskus tehtiin, mutta vain omalla kentällä, ja se nyt on ihan eri asia. Pitäisi etsiä kaiken maailman kauppojen parkkiksia, juna-asemia jne missä on ihmisiä jotka luultavasti myös tuijottaa silleen "mitä ihmettä toi tekee", mikä ahdistaa mua. Tehdä se rutiini, tyyliin kävelyttää koira autolta "kehän" laidalle, tehdä siellä ne virittelyt mitä päätän, ja sitten mennä "tässä"-käskyllä sinne kehään/ilmoon/ekalle kyltille/whatever. Kyllä se tollasta sillä omalla kentällä aika paljonkin teki, tosin virittelyitä ei ollut muuta kuin että irroitin hihnan, koira hyppäsi ilmaan ja pyysin sen siitä sivulle ja olimme valmiit.

Kyllähän se on ihan fakta, että koesuoritus on koiralle aika erilainen kuin treenitilanne. Treeneissä on pennusta asti aina tosi kivaa, ohjaaja on iloinen ja rento ja on mukavaa tehdä yhdessä. Sitten tulee se kerta kun mennään kokeeseen, ohjaaja on kauhusta kankeana ja tekee kaikkea outoa tai jättää totuttuja juttuja tekemättä tajuamatta sitä välttämättä itse lainkaan. Koiralle kaikki on uutta ja kummallista ja sen pitäisi silti toimia kuten aina, olla iloinen ja rento ja tehdä täysiä. Sillä saa olla myös ihan helvetin vahvat tunne-ehdollistumat että se tekee kaikki liikkeet opetetulla vauhdilla ja intensiteetillä, eikä anna ohjaajan olemuksen lainkaan häiritä itseään. Sen pitäisi enemmänkin reagoida paineeseen aktivoitumalla lisää ja yrittämällä entistä kovemmin, kuin ainakaan passivoitumalla. Ohjaajien jännittämisessäkin on toki isoja eroja ja jännitystä voi onneksi työstää, mutta harva nyt silti on kokeessa täysin samanlainen kuin treeneissä.

Kaveri kirjoitti tuossa hyvin. Sanoi, että eikö treeneissä käydä siksi, että saa viettää aikaa yhdessä rakkaan koiransa kanssa, ja eikö kokeen pitäisi olla vain ihan samanlainen tilanne, yhteistä aikaa sen ihanan koiransa kanssa? Toinen tuttu laittoi, että kokeeseen pitäisi ihan oikeasti mennä vain tekemään sitä suoritusta ja keskittyä hetkeen, eikä saisi lainkaan olla mitään tulostavotteita. Ei siis edes salaa päästää mieleensä sitä "nyt jos meillä menee hyvin, tästä tulee tulos" -ajatusta. Näissä kahdessa on kuitenkin pieni ristiriita: jos ihan oikeasti vain ja ainoastaan haluaa viettää aikaa sen koiran kanssa, pitää hauskaa ja nauttia yhdessä tekemisestä, miksi mennä lainkaan kokeeseen? Maksaa koemaksua ja käyttää aikaa ja bensaa paikalle pääsemiseen? Kyllä jo se, että ilmoittaa sen koiran sinne kokeeseen, tarkoittaa sitä, että hauskanpidon ohessa tavoittelee tulosta ja uskoo sen olevan mahdollista. Siksi on tosi vaikeaa päästää niistä ajatuksista irti.

On vaan niin tyhjä, pettynyt olo. Ei koiraan, enemmän itseeni, olosuhteisiin, kaikkeen. Joku viisas on joskus sanonut niinkin, että käytös on vain käytöstä ja sitä voi aina muuttaa, sammuttaa, lisätä, ja tällöinhän lopputulos on pitkälti vain ohjaajan taidoista kiinni. Sen sijaan koiran persoonaan ei voi, ei pidä edes yrittää, kajota. Jokainen on täydellinen juuri sellaisena kuin on, ja se on vain hyväksyttävä. Sieni varmaan hyötyisi tuosta hyvin tarkasta kaavasta autolta kentälle -väleissä ja uskon että sen koetottikselle olisi vielä jotain tehtävissä, mutta mä olen silti aika varma, että me ollaan jo tuolla persoona-asteikolla. Kaikista ei ole pk-kisakoiriksi ja sille ei kukaan mahda mitään. Silloin ei auta kuin haudata se unelma. Tämä tuntuu melkein yhtä pahalta kuin se järkytys ja pettymys lonkkakuvauksen jälkeen. Miksi minä? Mitä pahaa mä olen tehnyt että mua rangaistaan näin? Miksi elämä on niin epäreilua? Joo se on vain harrastus, ja se on edelleen maailman rakastettavin hassuin koira. Mutta ei se vähennä henkilökohtaisen pettymyksen ja surun määrää.

Tässä vielä lainaus siitä, mitä muutama postaus sitten olen kirjoittanut yksistä treeneistä. Sellainen koira on Sieni, ja sielua särkee että se ei sitten kuitenkaan riitä.

"Keskilinjana toimineen hiekkatien molemmilla puolilla oli ojat, ja siinä suokohdassa mistä koira nyt tuli, ojan reunoilla kasvoi varsin rehevää matalaa puskaa. Koiran tullessa hyppyyn irtorulla putosi sen suusta ja putosi jonnekin sinne kasvillisuuteen. Koira kääntyi takaisin etsimään sitä ja hyppäsi takaisin sinne toiselle puolelle ojaa. Rullaa ei löytynyt, ja sitten koira seisoi siellä ojan toisella puolella etujalat ojan reunalla, takaosa korkeammalla ja katsoi mua silmiin. Hetken tunsin että me ollaan yhtä ja kylmät väreet meni selkää pitkin. Tiedän mitä sä ajattelet ja se on ihan hyvä ratkaisu se. Sieni on koira, joka ei aina ehkä tee "virallisten" sääntöjen mukaan, ja jota ei missään tapauksessa kielletä ja ohjata niin kuin keskivertoharrastaja keskivertopalveluskoiraa kouluttaa. Eihän rullaa saisi ottaa kuin ukolta, mutta nyt minusta oli äärimmäisen hienoa ajattelua ja ongelmanratkaisua ottaa se kiintorulla ja tuoda se, kun irtorulla kerta katosi metriä ennen minua. Hymyilin sille, se toi kiintorullan kuten aina tuo suoraan sivulle, ja olin pakahtua ylpeyteen sanoessani sitten "näytä!"."