Saavuttamaton

Kesäloman jälkimmäinen pätkä alkoi koirattomalla Flowparkkauksella, sitten oltiin pari päivää mökillä ja lähdin pohjoisiin. Sieni oli ilmoitettu 30.7. hakukokeeseen Kemiin. Koska treenit oli menneet hyvin ja koska mulla oli suuri luotto koiraan, että se valesekoilu oli vaan joku aivopieru. Tietenkin tuli ihan saakelin kuuma, aurinkoinen päivä. Kokeessa oli vain neljä koiraa: 2x voi ja yksi kummassakin alemmassa luokassa.

Siruntarkastukseen Sieni tuli iloisesti ja heitti volttia. Vähän mua jännitti, mutta aika hyvin onnistuin ajattelemaan, että nyt tää on Sienen päivä ja pidetään vaan hauskaa. Riittää, että yrittää.

Koe alkoi haulla. Voittajaluokan koirat oli aika nopeasti suorittaneet ja sitten oli meidän vuoro. Mua ei jännittänyt todellakaan mitenkään suuresti, vähän nyt tietysti aina, mutta paljon vähemmän kuin esim. vuosi sitten ekassa kokeessa. Jo autosta otettaessa Sieni oli tosi vaisu. Epänormaali. Sitten muakin alkoi ahdistaa. Maasto oli aika kivaa mäntykangasta, hieman kumpuilevaa ja paikoin vähän peitteistä, mutta helpohkoa kuitenkin. Laitoin eka vasemmalle, kun koira sinne päin katseli (miten niin piti aina aloittaa oikealta?). Lähti tosi nihkeästi ja eteni ehkä 20-30m, kaarsi eteenpäin, tuli pois. Tiesin jo että peli on menetetty. Jos koira normaalisti laukkoo kovaa, korvat hörössä ja innoissaan, ja sitten lähtee vaikeana ja tosi hitaasti, niin ei siitä vaan tule mitään. Olin kuitenkin iloinen ettei ottanut rullaa, joten pistin sen oikeaan etukulmaan. Sinne oli aika kiva baana ja irtosikin paremmin. Sieltäkin tuli ilman rullaa, joten kehuin aika reippaasti ja koitin tsempata. Sitten siihen tuli joko vielä 2 tyhjää tai nosti jo seuraavalla vasemmalta ukon. Ilmaisu ja näyttö aika ok:t. Umpparilla hallintaan otto kusi täysin, koira ei totellut, väisti varmaan mua jo? Sen jälkeen alkoi sitten ne valeet. Teki oikealle aika laajan laatikon ja tuli rullan kanssa, olin itse jo valmistautunut lähettämään sen vasemmalle ja toi rullan mun sivulle niin että mä olin väärään suuntaan. En tajunnut tässäkään mitään, vaan sanoin "näytä!" ja koira lähti sinne minne meidän naamat näytti, väärälle puolelle... luulin että se oli oikeasti löytänyt ukon toiselta puolelta. Koira meni sinne auki jätetylle tyhjälle umpparille. Palasin keskilinjalle ja lähetin uudestaan. Siinä sitten vielä jokunen pisto mistä kaikilta tuli rullan kanssa, osaa rullan tuonneista en hyväksynyt mutta pakkohan sitten oli, mistä sen tietää mitkä on valeita ja mitkä ei ja fiilis oli tosiaan se, että ihan paskan sama. Tuomari keskeytti ja kertoi että sinne vasempaan etukulmaan oli jo jäänyt yksi. Mun oli tarkoitus laittaa koira uudestaan sinne sen käytyä oikealla välissä, joko ihan kulmasta tai sitten vinottain vähän peremmältä, mutta surkean vireen takia en sitten viitsinyt valeiden pelossa painostaa. Aivan sama, se koko homma meni käsille jo ennen kuin alkoi. Tuomari sitten halusi että koska koira selvästi yrittää "päästä pahasta" tuomalla rullaa, sitä ei saa viedä autoon ja antaa sen päästä pois. Laitettiin se tekemään pari tyhjää, ensin toi rullaa mutta lopulta tuli ilman, mistä sitten porukalla kehuttiin. Sitten ne vielä kertoi että oikeassa takakulmassa on vika ukko, niin käytiin nostamassa se. Ekalla lähetyksellä ei ollut edes saanut hajua ja tuli ilman rullaa, kehuin ja laitoin uudestaan vähän eri kohdasta. Se oli hauska "kuoppa" joka oli kompostikehikoilla katettu eli toinen umppari. Etukulman ukko oli ison kiven päällä. Kiva maasto ja kivat piilot!

Esineet oli seuraavaksi ja siinä ehdin aika paljon puhua ihmisten kanssa. Ehkä mä olen treenannut turhan mukavuusalueella ja ehkä siinä ainakin oli perää, että valeita tekemällä ei saa päästä autoon. Aina ei kokeessa tietysti saa treenata, mutta kannattaisi itse heti keskeyttää ja kysyä saako ottaa pari pistoa ja lopettaa kun koira tulee tyhjältä ilman rullaa ja viedä se vaikka siitä autoon. Sisuunnuin ja totesin että nostakoon ne esineet, huvitti tai ei. Ei mua enää jännittänyt tietenkään yhtään, oli se vähän vaisu silti mutta ekaan lähiesineeseen juoksi vahingossa suoraan ja toista haki oikeasta takakulmasta, alle minuutissa homma tehty. Toista tuodessa kehuin oikein hullun överisti ja koira sitten heitti volttia kuten normaalisti, siitä olisi pitänyt mennä pisteitä mutta saatiin 30 silti. Tästä oli kiva mennä palkkaamaan koira.

Toinen voi-koira keskeytti yliajalle menneen haun takia, ja meinasin ensin että koska kolmen parissa on niin vammasta tehdä tottis, en mene turhaan kiusaamaan omalla treenilläni niitä kahta muuta, jolla on vielä mahikset koulareihin. Sitten joku siinä sanoi, että olen mä maksanut saman kuin ne ja vaikka ei ole enää tulosmahista, on täysi oikeus tehdä kaikki osat. Siispä päätin mennä. Ei varmasti koiraa hakiessa taas jännittänyt yhtään, mutta koiraapa jännitti ja sitten alkoi muakin ahdistaa. Ilmoon meno jo aika vaisua, sitten me oltiin ensin lepovuorossa (sai mennä minne halusi), sitten liikkeet, vikana paikkis. Vein Sienen puun varjoon makuulle, sää oli siis suora paahde ja joku +30. Se läähätti ja makasi ja sanoi että ei mennä tonne. Juttelin sille, että voi Sieni, ei se niin kamalaa ole, mutta se pysyi kannassaan. Siispä me sitten hiihdettiin sellainen surkea tottis. Seuruussa henkilöryhmään mennessä kävelin yksin, koira oli jo jäänyt täysin kelkasta. Jäävissä kauheat seuruut, mutta tämä herra tuomari on sellainen vanhan kansan mies ja riittää että koira tekee oleellisen. Maahan menossa jäi matkasta jossain 7 askeleen jälkeen ja luoksetuloon kaksi käskyä, silti joku hyvä, muut erinomaiset. Tasamaanouto hidas kuin kuolema, mutta ote ym ok, eri. Hyppynouto samoin. A-estenoudossa toi hypyn kautta takaisin vaikka heitto oli kyllä ihan suora?! Luovutus vino ja seisten, siitä vissiin kanssa hyvä tms vaikka olisi pitänyt olla puutteellinen. Eteenmeno hiiiidasta luimulaukkaa ja ennakoi vähän maahanmenoa, "laitetaan vauhti helteen piikkiin, eri". Paikalla olossa nousi vasta tokalla, silti eri. Yhteensä 88p. Tuomari on aivan ihana, kannustava ja hänelle todellakin riittää että tapahtuu se mikä liikkeen nimi on, yksityiskohdista viis, mutta ei se nyt ihan realistinen arvostelu ole keskivertotiukkuuteen verrattuna... samanlaista ahdistunutta paskaa tämä siis oli kuin ennenkin.

Jos, jos, jos se olisi nostanut sen etukulman ukon eli saanut kaksi ukkoa ennen valeita, en olisi ihmetellyt vaikka tuomari olisi virponut siitä 120p jolloin täysien esineiden kanssa se olisi ollut tulos. En tiedä olisiko, mutta ainakin tottiksessa alokasluokan aivan ihanalla :) koiralla oli paljon enemmän intoa kuin taitoa, ja se sai kaikesta tyydyttävää-puutteellista ja jännityksellä odotin jääkö siitä jotain reilu 50p, niin lopputulos oli kuitenkin taktisesti tasan 70p. :D Sai siis koularin. Enkä mä nyt oikeasti sano että tämä tuomari on välttämättä ihan väärässäkään, vastustan sitä nipotustakin että kyläkokeissa pitäisi olla täydellinen että voi saada edes "hyvän" 85p tms. Mutta ehkä tämä vähän kuitenkin turhan paljon katsoo läpi sormien...

Se oli nyt sitten tässä. Mä en enää tiedä mitä treenaisin, ongelma ei tule esiin vieraissa paikoissa eikä kokeenomaisissa treeneissä. Ihan sama miten hyvin treenit on menneet, se vire ja luotto ei kanna kokeeseen. Koiralla on nyt jo niin vahva rutiini noista kokeistakin niin en mä vaan usko, että se tottiskaan koskaan miksikään muuttuisi. Passivoituminen on sille ratkaisu ja sille mä en voi mitään. Jos se ei olisi niin herkkä, mun jännitys ei haittaisi. Tai jos osaisin olla jännittämättä, sen herkkyys ei haittaisi. Nyt me pyöritään sellaista umpikujaa että ei tähän ole mitään ratkaisua. Paljon kertoo jo se, että jostain syystä paine on nyt valunut myös Sienen niin rakastamaan hakuun, eikä ole vain tottiksessa. Sen kanssa voisi vielä elää, että koetottis nyt vaan on pakollinen paha ja se tehdään vaikkei huvittaisi. Jos koko homma alkaa olla pakollista pahaa, mitä järkeä siinä enää on? Vain jotta minä saisin tietyt tittelit koiran nimen eteen? Koirahan ei itse niistä ymmärrä mitään, ja minkä arvoisia ne on, jos ne on oikeasti ihan kauhealla suorituksella saatuja?

Tottahan sitä voisi jatkaa treenejä. Vain huvin vuoksi treenaaminen ilman mitään tavotteita on ihan ookoo, jos on alusta asti tehnyt niin. Mutta kun mulla on ollut ne tavoitteet ja me ollaan treeneissä menty niitä kohti, mutta nyt on tullut selvästi ilmi ettei me tulla niitä koskaan kokeissa saavuttamaan, niin tuntuisi tosi tekopyhältä jatkaa vaan sitä muutenvaan-hälläväliä-treenaamista. Sehän on silkkaa veitsen kiertämistä haavassa. Jokainen hyvin mennyt treeni on vain isku vasten kasvoja ja muistuttaa mua epäonnistumisestani. Mä olen niin väsynyt siihen: neuvoja, kokeile sitä, tätä ja tota, analyyseja, yrittämistä, oivalluksia, muutoksia, edistymistä, kunnes kaikki paska taas palaa siihen mihin aina: minä olen epäonnistunut. Minä en voi muuksi muuttua. En voi lopettaa jännittämistä käskystä. Tilanne on ihan sama kuin kymmenen vuotta sitten nuoruuden parisuhteessa: luoja miten kovasti mä yritin muuttua sellaiseksi kuin mun haluttiin olevan. Niissä tarinoissa vaan ei ikinä ole voittajia, ja siksi mun ja Sienen hakutarina loppuu tähän. Luoja miten mun tulee ikävä meidän ihanaa ryhmää, miten paljon hyviä muistoja jää, miten kovasti mä vielä haluaisin voida tehdä tätä. Anteeksi etten pystynyt oppimaan arvoiseksesi ohjaajaksi. Mä haluan muistaa sut tällaisena, kun me tehtiin saumatonta yhteistyötä eikä ketään ahdistanut yhtään mikään:

***

Kemistä (550km) jatkoin Kemijärvelle ja siitä Pyhä-Luostolle (+250km). Olin päättänyt, että meni koe miten tahansa, sitten unohdan kaiken ja nautin vaelluksesta. Koska inhoan ihmisiä, oli tarkoitus mennä kartan ja kompassin kanssa poissa reiteiltä. Sääennuste ei luvannut kovin hyvää säätä, mutta ehtisihän se vielä muuttua. Alueen kartalla oli Sienioja ja Sieniselkä-niminen alue. Sieniojan varrella oli osin helppokulkuista suota ja osin metsää, ja sinne pääsisi kätevästi esim. pienemmän ojan vartta pitkin. Mulla on karvas kokemus vuoden takaa noista soista: jos alue on merkattu vaikeakulkuiseksi suoksi, siitä ei sitten mennä läpi vaikka kuinka tahtoisi. Tämän piti olla helppoa ja sitäkin vain pieni osa. Sienioja olisi siis loistava paikka aloittaa, kävelisin vain sinne ja laittaisin teltan pystyyn. Mulla oli visio kuvasta nimeltä "Sieni Sieniojassa" ja jossain visiossa olin myös miettinyt juovani kuohuviiniä hyvän koetuloksen kunniaksi, mutta nyt jäi Alkossa käymättä. Aurinko kyllä paistoi edelleen joten ei muuta kuin Sieniojan törmälle istuksimaan. Rinkkakaan ei painanut läheskään niin paljoa kuin pelkäsin. Siis painaa toki, kun yksin joutuu kaikki laitteet kantamaan, mutta sain sen ihan itse selkään mikä on jo saavutus (viime kesän 15vrk reissun alussa en saanut :D).

No. Kävelin pari kilsaa teitä myöten ja sitten lähti se pikkuoja, joka veisi Sieniojalle. Siinä piti olla sitä helppokulkuista suota ehkä reilu 50m ja sitten metsää. Saattoi päästä kirosana poikineen: se oli sellanen saatanan lillukko koko paska suo, että ekana päästin pönen irti ja rämmin vain koiran rinkkaa kantavan Sienen ja oman rinkkani kanssa. Selkeän ojan lisäksi siellä oli sellaisia vetisiä kuoppia pitkin poikin. Kyllä se kohta loppuu. Vitut kun ei vaan lopu, päin vastoin sen kun pahenee vaan. Jos suo upottaa niin että olet siellä polvia myöten, ei sinne kukaan rinkan kanssa mene, ei vaikka mikä kultaoja odottaisi. Alkoi siinä sitten sitä "metsää" olla eli suossa kasvavia kitukasvuisia koivuja, joiden välissä niitä vetisiä kuoppia riitti. Pysähdyin miettimään ja katselemaan kiertotietä karttaa ja maastoa zoomaillen.

Sitten tulee jostain pöne. Paskassa kierinyt pöne, joka haisee kuolemalle. Kukaan ei ilahdu paskaisesta koirasta, ei sellaista ole kiva autossa viedä kotiin kuumaan suihkuun pesulle, mutta arvatkaa onko vielä tuhat kertaa kivempaa yrittää pestä sitä luonnossa kylmällä vedellä käsikopelolla ja ottaa se sitten edelleen likaisena ja märkänä telttaan yöksi sotkemaan kaikki kolmensadan makuupussit jne? Siinä sitä on sellainen maailmanlopun fiilis ja tekisi mieli räjäyttää koko koira. Ja mihin hittoon me mennään, ei tähänkään voi jäädä seisomaan kun jalat vajoaa koko ajan? Rämmittiin takaisin sinne hiekkatielle, heitin siellä rinkan selästä ja yritin rauhoitella itseäni. Keksi jotain, kyllä tämä tästä.

Istuin siinä pitkään ja lopulta päätin palata autolle, P-paikan vieressä oli lampi missä pesisin koiran. Siellä sitten soistuneessa sammalrannassa yritin pestä koiran pyykkipulverilla, kyllä se pahin haju ehkä lähti, joten sitten oli jäljellä märkä ja vain vähän paskalle haiseva mudi. Heitin koiran autoon ja sitten tein kaikkeni etten lähtenyt suoraan hittoon sieltä. Minkä takia maailmassa on paikka nimeltä Sienioja ja sitten en pysty menemään sinne? Miten mikään voi olla niin julmaa ja epäreilua? Mitä mä nyt teen, en todellakaan halua mihinkään reitille ihmisten keskelle? Yritin katsella kartasta jotain lampea keskeltä-ei-mitään niin että voisin siirtää vaikka autoa ja sitten kävellä lyhyen matkaa ja leiriytyä sinne. Ei löytynyt.

Lopulta ajelin Luontokeskukselle mistä lähti reittejä, mutta siellä oli lauantai-illalla klo 21 jälkeen edelleen niin paljon (=kymmenkunta) väkeä, että vihasin niitä kaikkia ja sinne reiteille nyt en ainakaan lähtisi. Nuku yön yli, kyllä se siitä. Tee aamulla uusi reittisuunnitelma. Ihmisiä on aina lähellä keskuksia ja kyllä ne siitä vähenee kun peremmälle pääsee. Autoa on nyt siirrettävä johonkin, koska mulla oli vain yhden litran verran vettä, olin ajatellut ottaa sitä Sieniojasta lisää. Litralla ei tee aamu- ja iltapalaa.

Ajoin iso tietä vähän kauemmas levikkeelle. Ei ollut vettä, mutta eipä ollut yhtään nälkäkään, joten en syönyt mitään. Yön haistelin sitä edelleen paskaista koiraa, mutta ihan hyvin sain silti nukuttua. Aamulla heräsin ja hetken ehdin miettiä missä olen ja mitä teen. Sitten muistin eilisen kokeen ja päätös lopettaa tuntui vielä vahvemmalta. Tiedän, että moni on edelleen sitä mieltä, että älä luovuta, yritä vielä sitä ja tätä. Niin kauan kun on elämää, on toivoa, onhan se niinkin. Mutta mä en vaan enää jaksa yrittää ja se on mun oikeus. Siinä sitten itkin päätöstä Sienen haku-uran loppumisesta, se van kaikesta huolimatta tuntuu samalla niin pahalta ja toisaalta niin oikealta. En mä tiedä miksi mun pitää olla niin ehdoton, mutta mikään "no, katsellaan" ei ainakaan sovi mulle yhtään ja se vaan tuntuisi löysältä hirreltä. Mä epäonnistuin, suren sen asian ja sitten se on siinä. Parempi niin, kuin jäädä roikkumaan.

Sienioja todella masensi mua. Miksi maailmassa on asioita, joille ei voi mitään? Miksi mä en pääse jonnekin minne niin kovasti olisin halunnut? Sienioja ja Sienen haku-ura sekoittui toisiinsa ja päätös oli siinä. Tämä oli tässä. Torkuin Sieni kainalossa varmaan jonkun tunnin vielä. Havahtuessani kymmenen maissa siinä sateen ripsiessa tarkistin vielä sääennusteen. Mustaa pilveä ja kaatosadetta koko viikolle. Tämä todella on tässä, mua ei huvita. Jos käyn päiväseltään ilman kamoja Pyhätunturin laella ja ajan sitten pois? Toisaalta - kenelle mun tarvii selittää? Miksi muka pitää jos ei vaan huvita? Mitä sitten, että kaikki pitää mua idioottina, se on hei mun elämä ja nyt en jaksa enää selitellä kellekään mitään. Hittoako missään tunturilla edes näkee kun vaan sataa? Tuli vaan niin vahva tunne siitä, että tämä on nyt tässä. Sienen hakuilut, mun vaellus, saavuttamaton Sienioja. Kaikki. Ajoin kotiin. 1700km viikonlopun aikana vain epäonnistumisten takia. Mahtavin loma hei ikinä!

(Eikä se paska autokaan levinnyt matkalle vaikka menomatkalla pelkäsin ja paluumatkalla toivoin. Sillähän siitä olisi päästy, nythän en tartte sitä enää kun maastolajit loppu tähän. Luultavasti päädyn myymään sen pois, tosin moisesta romusta kukaan ei maksa mitään, mutta eipähän ole enää mun vaivoina.)