Life goes on

Ruutu, kaukot, tunnari, mitä ne on... tokojutut loppui siihen päivään, kun töppösen kanssa lähdettiin päivystykseen, ja siitä on nyt kolme viikkoa. Ollaan me jotain kuitenkin tehty: töppösen kanssa pikku hiljaa kipulääkekuurin ja saikun loppumisen jälkeen ensin vapaana lenkkeiltiin ja sitten vähän treenattiin ja leikittiin. Mitään ongelmia ei ole ollut, mutta olen aika varma, että tämä tapaus söi sen koko pk-uran ja haun ja EK:n voi siis unohtaa täysin. Tällä hetkellä ei tee enää koskaan mieli laittaa sitä siis metriselle esteelle, vaikka se ei mitenkään kohtauksessa osallinen ollutkaan. Koirat on menossa osteopaatille kuun lopussa. En saanut aiempaa aikaa fyssarillekaan, joten siihen saakka on odotettava. Konsultoin häntä sitten, vaikka luultavastihan kukaan ei osaa päältä päin sanoa mitään. Kohtauksen myötä koiristani tuli vain hyvin, hyvin särkyviä ja joku random kuolemattomuuden kupla särkyi, ja jokainen liike tuntuu potentiaaliselta hajoamiselta. Tänään oltiin pk-kentällä ja Sieni siinä liihottaessaan oli yhtäkkiä ihan metrisen esteen juurella täydellisellä kirkkaalla peilijäällä silmäilemässä estettä "mää voisin ton tosta hypätä vauhditta" ja se sydämen muljahdus mikä rinnassani ehti tapahtua kun karjaisin koiran pois sieltä, oli aika karmea. Sieni se nyt vaan tykkää hypystä, sanoi H. Kiva juttu, mutta ei sinne ilman lupaa saa mennä, varsinkaan kun ei ymmärrä olosuhteista mitään. Luultavasti se olisi kaatunut siihen jäälle eikä päässyt ilmaan asti lainkaan, mutta näin katastrofin hyvin lähellä silti.

Töppönen on siis treenannut rally-tokon oikealla seuruuta, puolenvaihtoja välistä ja takaa ja edestäkin sen verran, että mallattiin Sannan kanssa siihen käsikosketusta opetustavaksi. Oikealla seuruu on kovasti vahvistunut, ja siihen toimi vähän yllättäen parhaiten käänteinen houkuttelu eli namit on taskun sijaan vasemmassa kädessäni. Oikealle sivulle tuloja annoin koiran tarjota sanomatta mitään ja ne sai varmuutta sillä, mutta ovat edelleen välillä hakusessa ja pieni käsiapu auttaa kovasti. En tiedä, tarviiko sitä edes häivyttää. Siis lajin sääntöjen kannalta ei, mutta olisihan se hienoa, jos koira toimisi pelkällä puheella. Tässä lyhyt video oikealla seuruusta ja tässä puolen vaihtoja jalkojen välistä, hyvin töppöksinen näkemys. Pyysin H:n kuvaamaan saadakseni jotain muistoja - viime keväänä olin muistaakseni hautaamassa Sientä ja tänä keväänä on töppösen vuoro. Tiedän, että olen raskasta seuraa, ja olen sitä myös itselleni, mutta näillä nyt mennään...

Saatiin kaksi lelua. Mudin näkemys tasajaosta.

Sieni taas on tehnyt sentään edes jotain, eli noutojen eteen tuloa, eteen tulon vinoja kulmia, liikkeestä istumista, eteenmenoa ja ampumista. Ampumisessa otettiin radiopuhelimet ja lykättiin pyssymies tai siis -nainen tien yli metsän puolelle. Jotenkin tuntui "luovuttamiselta" siirtää se niin kauas, mutta siedättäminen ei toimi, ellei etäisyys ole alussa riittävän suuri ja siellä myös pysytä tarpeeksi kauan. Kun pohjat on kunnossa, etäisyyden lyhentämisen pitäisi sujua aika nopeastikin. Viikko sitten viides kerta oli ensimmäinen, jolloin musta oikeasti tuntui, että nyt meillä on alku ja tämä tulee onnistumaan, koira oli siis tosi reipas. Tänään ei sitten enää ollutkaan läheskään niin liekeissä, mutta ihan ok kuitenkin. Ehkä tämä alku nyt vaan on tällaista epätasaista suorittamista. Mä olen aina ollut hyvin huono sietämään nimenomaan sitä epätasaisuutta ja takapakkeja... istumiset sujuu peruuttaen oikein hyvin ja vihje-erottelu on hyvässä jamassa. Epävarmuus (hitaus) kuitenkin näkyy jos kävelen oikein päin, joten nyt pitäisi yrittää pikku hiljaa pienentää kulmaa kyljittäin liikkuen, eli siis päästä peruuttamisesta oikein päin kävelyyn. Eteen tulojen vinot kulmat ei onnistu, koira ei vain hahmota takaosaansa, ja palkatta jättäminen ei johda mihinkään hyvään, eikä palkan suunnallakaan ole saatu sellaista edistystä mikä olisi järin mainittavaa. Oikomisesta koulutuksen rakenteessa on tainnut olla jo paljon puhetta, ja kas kummaa kun tämäkin nyt kiertyy juuri siihen. Koirani ei vain  ymmärrä mitä se eteentulon vihje tarkoittaa ja suoruus ei ole sille selvä kriteeri. Siispä palaamme vielä kerran pelkkiin lyhyen matkan suoriin eteentuloihin, ja näissä kiristetään nyt kriteeriä niin, että suoruudelle tulee merkitys. Eli siis pitäisi saada se 80% onnistumaan niin, että vinoimmat jää palkatta. Epäilen, että Sieni ei ehkä tule ymmärtämään mikä on pointti, mutta parin viikon päästä on kurssin vika kerta ja ilmoitin jo tämän toiveeksi käsiteltävien aiheiden listalle.

Eteentulo itsessään on mulle riittävän suora, mutta vinous pahenee huomattavasti noutokapulan kanssa ja siksi siihen on pakko puuttua. Torstaina treenasin ulkona ja kokeiltiin sekä eteen tuloihin että noutoihinkin sitä, että huonoimmat (vinoimmat) jäi palkatta. Siinä tuli omia mokia paljon ja monesti jäin tuijottamaan koiraa ja miettimään kelpaako tuo vai ei, jolloin niinkun meni jo ja olin myöhässä. Varsinkin kapulan tuonnin palkatta jättäminen oli virhe, toiminto hajosi vaan huonommaksi ja yksi sivulle tuontikin saatiin. Perjantaina kuvattiin hallilla ja tässä loistava esimerkki siitä, miten edellisen päivän epävarmuudet ja säätö koulutuksessa vaikuttaa vielä seuraavana päivänä: ekassa setissä eka yritys perusasentoon... tässä toinen setti lyhyen tauon jälkeen, näissä näkyy hyvin se vino asento. Mä luulen näistäkin, että pk-puolen kyläkokeissa mulle tuollainen olisi vielä ihan riittävä suoritus. Joku ei-niin-läheltä-kyttäävä tuomari pitkällä nurtsilla ei varmaan edes huomaisi mitään ;P Mutta tokossa noista menee kyllä niin paljon pisteitä, että joko on hierottava se eteentulo suoraksi tai opetettava eri vihje sivulle tuontiin.

Tämä oli kuppihaaste. Ajatella, jos kupeissa olisi ollut ruakaaaah, ja olisi pitänyt vielä toimia pöytänä murille!

Eteenmeno on nyt hyvällä mallilla taas sikäli, että vauhtia ja motivaatiota riittää. Sehän hajosi syksyllä niihin maahanmenokokeiluihin tyystin. Alun seuraamista on vähän otettu mukaan, ja koira on hyvin jousilla ja nykii.
Tämähän on täysin ei-operantisti opetettu, mutta jos se tällä toimii ja tulee koekuntoon, niin sama mulle. Nyt olisi siis aika alkaa häivyttää näkyvää palkkaa ja tehdä myös tyhjään menoja. Tänään tein ekaa kertaa valkoisella pakastepurkilla valkoista taustaa vasten, purkki hävisi sinne vähän liikaakin. Ihan hyvin se lähti, mutta vähän vinoon meni eikä purkille löytänyt ennen kuin etsimällä, ehdin jo itsekin kävellä lähemmäs. Ja joo, annoin sen kaiken sen haahuilun jälkeen vielä syödä ne ruuat sieltä kupista, mitä esim. mudin en ikinä antaisi tehdä :D Mutta Sieni onkin vähän erilainen koira ja jos olisin kieltänyt kun se ei suoraan ollut sinne löytänyt, se varmaan taas ei olisi lähtenyt enää mihinkään. Nyt se sai vahvisteen sille, että vaikka et näe purkkia, se on siellä silti, ja toistot olikin tosi paljon parempia. Näitä vaan lisää. Kenttä on osin sula (siis nurtsi näkyy, jäässähän se maa silti on), osin siinä on sellaista jäätikköä niinkuin esteidenkin ympärillä, ja koira selvästi varoi alustaa eikä siksi juossut täysiä.

Esineruutuakin tuossa viikko sitten tehtiin ekaa kertaa talven jälkeen. Talvihan täällä nyt jokseenkin on yhä, eli esineruutukin oli enemmän lunta kuin sulaa. Kapea kaistale, kolme esinettä, yksi niistä puussa pahkan päällä n. koiran naaman korkeudessa. Sienellä oli bensaa suonissa ja se toi kaksi esinettä mielettömällä vauhdilla :)

Miten noloa, kännykkäkuva esineruudusta.

Mutta enpä tiedä. Onko pakko treenata koetavotteellisesti jos ei vaan meinaa jaksaa kiinnostaa? Ensi viikonloppuna on tokokoe, jossa olen liikkurina, eikä kiinnosta yhtään sekään. Uusia sääntöjä en ole miettinyt yhtään, ja näillä näkymin tuskin tulen miettimäänkään, ja loppuu nämäkin hommat sitten siihen. Toko on vain kadottanut sen viehätyksensä ja hittojako tuossa sitten väkisin yrittää roikkua mukana.