Millainen treenikaveri sinä olet?

Viime kuukausina olen pohtinut paljon treenikavereitani, ja eri yhdistyksissä ja porukoissa vallitsevia käytäntöjä noin ylipäänsä. Tämä teksti on ollut pitkään luonnoksena ja kirjoitin sen nyt valmiiksi. Jos tuntuu, että ajatus poukkoilee, se johtunee vain siitä että tätä on kirjoitettu ainakin viidellä eri kerralla. Normaalistihan mun järjen juoksu on hyvin selkeää ja miellyttävää. ;P

Havahduin tuossa kevätkesällä siis aika karulla tavalla siihen, että hyvät treenikaverit ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Jossain vaiheessa minulla varmaan oli asiat liian hyvin ja tuudittauduin kuvittelemaan, että se on ihan normaalia, eikä mitään super luksusta. Olinpa hirvittävän väärässä...

Millainen on hyvä treenikaveri? Koirankoulutuksessa ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa. On hyvin erilaisia koiria, hyvin erilaisia ohjaajia ja näiden yhdessä muodostama kokonaisuus, koirakko, se vasta ainutlaatuinen onkin. Hyvin erilaisilla menetelmillä voi päästä yhtä hyviin tuloksiin. Tietysti tulosten hyvyyttä voidaan mitata monella tapaa, koesuoritus ei välttämättä ole se ainoa tavoite tässäkään, mutta se on jo asia erikseen. Jota tapauksessa pitäisi aina muistaa, että elävien olentojen kanssa puljatessa yksikään menetelmä ei ole itsessään hieno, ellei sitä osata käyttää oikein. Siihenkään ei valitettavasti ole mitään kymmenen kohdan ohjeita, joita seuraamalla asia tulisi tehtyä kuten pitää, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen ja muuttujia on valtavasti. Mielivaltainen väkivalta oli se sitten henkistä tai fyysistä, voidaan varmaan yleisesti määritellä kielletyksi, mutta missä ne väkivallan rajat menee, onkin jo heti harmaampaa aluetta. Eettisen koulutuksen rajat on eri ihmisten mielestä hyvin erilaiset, mutta nyt ei puhuta siitä, vaan treenikavereista ylipäänsä.

Treenikaveri, joka ymmärtää puolesta sanasta mitä haluan, edellyttää varmasti jo lähtökohtaisesti samantapaista ajatusmaailmaa ja sen lisäksi myös pitkää yhteistä historiaa. Tiedetään, mitä kullekin koiralle on tehty, mikä on toiminut, miten ohjaaja toimii, miten koira toimii, mikä on tavoite. Se ei tapahdu hetkessä eikä itsestään, vaan vaatii kiinnostusta ja panostusta siihen kaverinkin koiraan.

Hyvä treenikaveri pystyy kuitenkin toimimaan vieraammankin ihmisen kanssa. Minun mielestä avainsanoja on sellainen tietty vilpittömyys ja keskittyminen. Kuunnellaan ohjeet ja jos ei ymmärretä tai olla aivan varmoja, kysytään niin kauan, että ollaan. Mä tykkään selittää omat toiveeni niin, että kerron mitä tehdään ja myös miksi tehdään ja mikä on tavoite tai kyseisen harjoituksen tarkoitus. Oletan, että kun selittää perusteellisemmin, asia tulee ehkä paremmin ymmärretyksi ja esim. ajoituksen tai palkan suunnan tärkeys korostuu paremmin kuin jos vaan sanoisin että ole tarkka sen tai tämän suhteen. Vilpittömyydellä tarkoitan sitä, että oikeasti halutaan kaverinkin koiralle hyvä, onnistunut, eteenpäin vievä harjoitus, eikä vain huitaista sinnepäin menemään jotta päästään nopeammin treenaamaan sitä omaa koiraa (jossa muiden pitäisi olla täysillä mukana, vaikka itse et jaksaisi panostaa vuorollasi niihin muiden koiriin, jep jep). Keskittyminen tarkoittaa sitä, että oikeasti keskitytään siihen koirakkoon. Ei jauheta paskaa kolmannen osapuolen kanssa, ei katsella muualle, ei räpelletä puhelinta, ei mietitä jotain ihan muuta. Ollaan valmiina kun koirakko tulee ja keskitytään siihen mitä on pyydetty tekemään. Jos se on esim. naksautus kun koira menee ruutuun ja astuu kosketusalustalle, kytätään silmä kovana sitä alustaa ja ollaan sormi naksuttimen kielen päällä valmiina sellaisessa sijainnissa, mistä näkee parhaiten täsmälleen oikean hetken klikata. "Oho sori! Ota uudestaan!" kun on kaksi sekuntia myöhässä tervehdittyään juuri kentälle saapunutta tuttavaa on aika vittumainen kommentti. Koiralle on hankalaa selittää.

Oma lukunsa on ne, jotka ei syystä tai toisesta lukuisista pyynnöistä huolimatta pysty tekemään niin kuin on pyydetty. Tai jotka tekee lopulta kuitenkin juuri eri tavalla kuin on ohjeistettu, varsinkin jos kaikki ei menekään putkeen. Silloin pitäisi tilanteesta riippuen joko olla täysin hiljaa tekemättä mitään ja odottaa ohjeita (jos ohjaaja näkee ja on puhe-etäisyydellä), tai ratkaista tilanne itse parhaaksi näkemällään tavalla (jos ohjaaja ei ole läsnä, esim. hakumaalimiehen luona kuusen juurella). Kumpikaan ei aina tunnu olevan helppoa, eli helposti aletaan soveltaa väärässä paikassa odottamatta että ohjaaja kerkiää sanoa mitään, tai sitten tehdään jotain hyvin kummallista mitä ohjaaja ei missään nimessä olisi halunnut, jos olisi ollut paikalla neuvomassa. En tarkoita, että se on välttämättä kenenkään vika, mutta tässäkin korostuu se yhteinen historia ja kyseisen koiran ja ohjaajan ajatusmaailman tunteminen. Tutumman kanssa on helpompaa osata toimia oikeammin. Jos nyt vaikka mietitään irtorullavaiheessa olevaa hakukoiraa, jonka pitäisi ottaa rulla maalimiehen jaloista, mutta jotain tapahtuu ja koira ei otakaan sitä välittömästi vaan alkaa pussata maalimiestä, pyörii mutta ei tajua rullaa maassa, ottaa rullan mutta sylkee sen heti tai pienen kiepin jälkeen suustaan, menee maahan kun sotkee kuvion näyttöön, alkaakin haukkumalla vaatia palkkaa (krhm Sieni taisi joskus yrittää), ihmettelee aikansa ja meinaa lähteä tyhjin suin pois, meinaa kiskaista maalimiehen lippiksen rullaksi, jne jne miljoona asiaa voi mennä pieleen. Onko tärkeämpää että koira yrittää itse vaikka se ensin pussaisi tai talloisi, vai että maalimiehellä on täysi koskemattomuus? Pysyykö maalimies passiivisena, jotta koira saa valita ja tehdä virheen ja ohjaaja sitten puuttuu ja laittaa koiran uudestaan pistolle tms, vai autetaanko mieluummin? Kauanko koiralla on aikaa yrittää itse ennen kuin autetaan tai kielletään? Jo omien koirieni kanssa tällaisiin tilanteisiin on hyvin erilaiset ohjeet, ja maailmassa on vielä vaikka miten paljon erityyppisiä koiria (ja ohjaajia), joiden kanssa pitäisi osata toimia oikein jos sellainen tilanne joskus tulee.

Hyvä treenikaveri kommentoi treeniä jollain tavalla, mutta vasta treenin jälkeen, ellei hänellä ole jotain juuri käsillä olevaan asiaan liittyvää ehdotusta mielessään. "Ihan jees se teki" ei ole rakentavaa palautetta, ja varsinkin jos kysytään täsmällisesti oliko koira perusasennossa suorassa ja pysyikö suoruus kun lähdettiin liikkeelle, "ihan hyvin kai" ei ole vastaus. Sillä ei ole mitään arvoa. Joko se oli suora tai sitten ei ollut ja se nyt vaan on nähtävä! Jos treenataan asiaa, jota ei ymmärrä, eikä ymmärrä mikä on suoran ja vinon raja, on tietysti vaikea analysoida kuinka koira sen teki. Kokemattomuuden voi kuitenkin hyvin saada anteeksi, välinpitämättömyyttä ei. Toisaalta rakentavan, teknisemmän palautteen lisäksi minusta on myös mukavaa, jos minun koirien tekemistä kommentoidaan jollain tavalla suorituksen jälkeen. Nimenomaan siihen koiraan ja sen historiaan peilattuna, esim. "olipas Sieni kiva tänään" (=vire) tai "töppönen oli niin hieno". Vaikka tällainen on juuri sellaista "ihan kiva" -tyylistä palautetta, joka ei kerro mitään koiran suorituksen teknisestä virheettömyydestä eikä anna eväitä jatkosuunnitelmia varten, se kuitenkin on täsmällistä palautetta ja kertoo että treenikaveri on katsonut meidän treenit ja tuo tunteen, että hän osallistuu ja on läsnä. Mikä on kaiketi myös kimppatreenien tarkoitus?

Hyvän treenikaverin kanssa ollaan myös verbaalisesti samalla taajuudella. Jos toinen antaa palautetta "sehän on ihan paska" ja toinen "nyt se ei ole kovin hyvä" kuvaillessaan samaa tilannetta, ongelmia on varmasti odotettavissa. Toinen pahastuu toisen roisista tyylistä ja toinen ei ymmärrä lainkaan että pitäisi korjata koiran tekemisiä. Mä olen noita ihan paska -ihmisiä, arvostan että mulle sanotaan suoraan, sanalla ei ole niin väliä kunhan ymmärrän heti että ei näin. Äänensävyllä on kuitenkin väliä, eli sellainen koppavasti ja ylenkatsoen tuhahdettu on aivan eri asia kuin hyvässä hengessä ystävällisesti naurahtaen todettu paska. Lisäksi jos en ymmärrä jotain, kuule, reagoi tai muuten vaan hissi mene heti ihan ylös asti ("pidätä liinasta"), niin mieluummin sitten ottaa vähän volyymiä ("kuulitko?! pidätä nyt perkele!" :D) kuin on hiljaa ja ihmettelee vaan yksinään miksen tee ja antaa samalla koiran oppia ja toistaa vääriä asioita. Mun mielestä koiran koulutuksen tulee olla intensiivistä ja sellaista, että asioihin reagoidaan heti. Jos ohjaaja on hidas, sitä pitää härkkiä sen verta, että koiran väärin tekemä aika jää mahdollisimman lyhyeksi. Joku toinen taas pahastuu moisesta tykityksestä ja ottaa nopean ja kiihkeän palautteen kamalan raskaasti.

Sitten voidaan puhua myös siitä, että hyvän treenikaverin kanssa pitäisi olla jotakuinkin samalla taajuudella tavotteiden ja treeni-innon suhteenkin. Jos toinen peruu joka toisen sovitun tapaamisen milloin säähän, väsymykseen, huvittamattomuuteen tai muuhun enempi vähempi tekosyyhyn vedoten, homma alkaa pian tuntua siltä, että ei tästä vain tule mitään. Totta kai on ok treenata omaksi huvikseen silloin kun sattuu huvittamaan ja tähdet on oikeassa asennossa, mutta jos toinen tähtää oikeasti pitemmälle kokeisiin, hän ei sellaisella treenillä edisty mihinkään, vaan tarvitaan aika paljon suurempaa sitoutumista. Samanhenkisten ihmisten löytäminen on tärkeää. Tavoitteiden ei välttämättä tarvitse olla samalla tasolla, jos ymmärretään se toisen näkemys ja osataan kunnioittaa hänen toiveitaan. Esimerkiksi vino perusasento on toiselle "ihansama" ja toiselle kauhistus, ja jos tämä jälkimmäinen haluaa korjata sen, apusilmien pitäisi ymmärtää mitä tehdään ja mikä on tavoite, vaikka itse ei niin tarkasti treenaisikaan. Ja sitten pitäisi vielä keskittyä esim. naksuttelemaan ne oikeasti hyvät, eikä antaa koiran kaiken tekemisen mennä läpi, koska itse ei ole mielenkiintoa junnata tarkkuutta.

Kaverin kanssa puhuin treenimotivaatiosta ja tuli siinä sitten esille tällainen: "Kerrankin yks tuttu oli kysynyt meistä kaveriltani, että "onko se [nimi] tulossa koiransa kanssa treenaamaan?", kaveri vastas "joo, sillä on se [koirannimi] mukana" ja siihen oli vastattu "niin niin mutta onko sillä koiraa?". Mä kestän roisiakin palautetta ja käsittääkseni mun huumori on varsin rumaa, mutta jos tällaista kuulee toistuvasti, niin ollaan jo asiallisuudesta kaukana ja "vitsi" ei todellakaan mene enää hyvänä vitsinä. Järkytyin. Onneksi en ole tavannut vastaavaa omissa porukoissani. Se nyt vaan on fakta, että täydellistä koiraa ei ole syntynytkään, ja kaikilla on puutteensa ja työstettävät asiansa. Hyvin harva koira oikeasti myöskään on joka lajissa täysin toivoton niin että sille ei pysty tekemään mitään ja sen treenaaminen on kaikkien kannalta silkkaa ajan haaskausta. Siinä tapauksessa mielipiteensä saa toki sanoa, mutta senkin voi tehdä asiallisesti eikä harrastaa ihme piilovittuilua. En tunne tätä kommentoijaa eikä mulla ole aavistustakaan mikä koira sillä itsellään on, mutta äkkiseltään tulee mieli ne "vain käyttömali on oikea koira" -ihmiset joihin muualla olen kyllä itsekin törmännyt... itse asiassa mullekin on aikoinaan nuoresta mudista sanottu, että ihan kiva mutta ota säkin tän jälkeen oikea koira (mali). Vedin herneet persiiseen ja päätin että mun mudi vielä näyttää tällekin ihmiselle mistä kana pissii, nii kerta! Nyt kun se on viimeistä vaille käyttövalio, sitä ja varsinkin minun panosta kouluttajana katsotaan palveluskoirapiireissä pääosin ihan eri silmällä. Vaikka jollain olisi vähän heikompi koira, niin suurimmalle osalle ne nyt onneksi on maailman rakkaimpia perheenjäseniä ja tuollaiset "laita se pois että saat tilaa paremmalle" -kommentit on mauttomia. Ajatelkaa miten paljon minäkin olen oppinut mun molempien "huonojen" koirien kanssa tuskaillessani, ja jos mulla joskus on sellainen kaikkien mielestä oikeasti hyvä the koira, vähän mahdan päästä sen kanssa pitkälle tällä kokemuksella. ;P

Palautteen vastaanottaminen on myös ehdottomasti yksi hyvän treenikaverin ominaisuus. Asioilla on aina kaksi puolta ja jokaisella on yhtä suuri oikeus pitää kiinni omasta edustaan. Sellaiset tilanteet, missä oman koiran koulutuksen nimissä toisen pitäisi laittaa oma koiransa mahdollisesti ikävään tilanteeseen, on aina aika kaksipiippuinen juttu. Totta kai autetaan puolin ja toisin ja olen minäkin antanut mun koiria sellaisiin vähän riskillä tehtäviin juttuihin. "Leikitä koiraasi ihan mun koiran lähellä, jos mun koira provosoituu ja nousee paikallaolosta, niin annan sille sitten huutia". Nämä on aina ehdottomasti tuttuja ja tilanteeseen on varauduttu, ja lisäksi jonkinlainen riskianalyysi on tehty ja todennäköistä on että mitään ei tapahdu. Koska ne on kuitenkin aina eläimiä, on mahdollista, että joudutaankin puuttumaan. Toisia ei kuitenkaan ole mitään oikeutta käyttää vain oman treenaamisen välineenä. Pohjat tehdään hyvin varmoiksi jossain ihan muualla ja vasta viimeistelyvaiheessa voidaan sopia tällaisista provosointitreeneistä. Mä haluan myös tietää etukäteen millä tavalla ohjaaja meinaa puuttua, jotta osaan ehkä vähän varautua. Omista koiristani Sieni helposti ahdistuu jos joku muu ojentaa koiraansa. Sienelle pahinta on sanallinen raivoaminen ja nimenomaan kun se näkee, että ohjaaja on menettänyt malttinsa ja oikeasti vihainen. Jos toruu asiallisena pysyen, Sieni kestää sen paremmin. Tämän kanssa on tehty töitä ja nuorempana se oli vielä huomattavasti herkempi, mikä on aika hankala ominaisuus, kun se kuvitteli heti että kaikki vihaa Sieniä jos joku ojensi omaa koiraansa jossain kauempana. Töppönen taas helposti on sitä mieltä, että jee tappelu, mä voin kanssa mennä vetämään jotakuka lättyyn vaikken tiedäkään ketä pitäisi vetää mutta väliäkös tuolla.

Totta kai voi myös tulla äkillinen ennakoimaton tilanne, jolloin koiralle on kerrottava heti, että ei muuten ole sallittua ja anna olla viimeinen kerta. Ei kenenkään tarvitse antaa oman koiransa karata rallattamaan, purra käsille, nousta paikallaolosta rääkymään kentälle yllättäen tulleelle henkilölle tai tehdä jotain muuta tyhmää, vaan kyllä mun puolesta sen mitäperkelettäsäteet saa rääkäistä ja mennä korjaamaan niin kuin tarpeelliseksi kokee. Jos Sieni ahdistuu, se on mun ongelma, ja kyllä senkin nyt vaan pitää sietää elämää ja antaa toisten elää omaansa. Mutta jos jokainen treeni sisältää monta tällaista puuttumisen tarvetta, mun mielestä koira on silloin tuotu aivan liian vaikeaan paikkaan. "Sen pitää oppia olemaan" on inhottava selitys, eikä suostuta helpottamaan harjoitusta jotta koira saisi onnistumisia ja oikeasti oppisi, vaan ajetaan se tahallaan virheeseen että päästään puuttumaan ja "opettamaan". Siinä vaiheessa yleensä viimeistään ohjaajakin lakkaa olemasta asiallinen ja alkaa purkaa omaa vitutusta tarpeettoman kovaan rankomiseen. Minusta tällaista on kurjaa katsoa noin ylipäänsä, se on kamalan epäreilua koiraa kohtaan. Ja nyt en tarkoita ettenkö minäkin joskus olisi sortunut epäasialliseen koiran kohteluun... tämän tekstin tarkoitus noin ylipäänsä ei ole kritisoida kaikkia muita ja nostaa itseäni jalustalle. En ole jumala, en tule koskaan olemaan, enkä haluaisi ollakaan. Haluan ja yritän oppia paremmaksi mutta täydellistä minusta ei tule koskaan.

Koira harvoin menee kerrasta pilalle, vaikka olisit naksauttanut myöhässä siellä ruudussa, joten palautteeseen voi suhtautua ihan rauhallisesti ja miettiä sitä. Oletko oikeasti tehnyt parhaasi? Otatko kanssatreenaajat huomioon niin hyvin kuin mahdollista? Oletko tasapuolinen oman ja kaverin koiran edun suhteen? Käytätkö toisia välineinä, jolloin heidän oikeutensa jäävät sinun oikeuksiesi alle? Onko teillä mukavaa yhdessä, onko ilmapiiri avoin ja onko treeneihin kiva mennä? Voiko jokainen sanoa mielipiteensä, vai jyrääkö yksi kaikki muut alleen? Kukaan ei koskaan ole kouluttajana tai avustajana valmis, ja sokea "minä olen oikeassa ja muut väärässä" -asenne on aika vaarallinen. Varsinkin, jos niitä muita on huomattavasti enemmän kuin yksi ja itse ainoana ei näe omassa toiminnassaan mitään mietittävää.

Oma lukunsa on se palautteen antaminenkin. Negatiivista palautetta on usein hankalaa antaa, ja positiivista tulee annettua syystä x turhan harvoin. Kiittäkää siis niitä hyviä treenikamujanne, ihan oikeasti! Ryhmätreeneihin voi viedä pullakahvit ja sanoa ääneen että kiitos vaan kun olette olemassa ja että kanssanne on mukavaa treenata. :) Jos on jotain negatiivista palautetta tai mitä tahansa pieniä toiveita, ne on paljon helpompi sanoa heti, eikä antaa niiden vuosikausia kasvaa isoksi möröksi. Kuten elämässä ylipäänsä, palaute kannattaa yrittää antaa nätisti, rakentavasti ja varoa syyllistämästä "mikset sä v*tun urpo koskaan" -tyylillä. Ja sitä negatiivistakin palautetta pitäisi yrittää osata arvostaa! Kyllä mä haluaisin kuulla, jos jollain on jotain mun treenaamisesta hampaankolossa, ja toivoisin että ihminen keräisi rohkeutensa ja sanoisi mulle. Eihän kukaan voi tietää että joku häiritsee, jos kukaan ei saa suutaan auki. Ennen muutosta on tiedettävä mikä on pielessä.

Sitten on vielä erikseen ne "pitää olla täydellinen ennen kuin voi treenata (julkisesti)" -ihmiset, jotka on kaikessa perfektionismissaan suorastaan ahdistavia (eh, minähän en ainakaan kuulu tähän kategoriaan! No ainakin olen tietoisesti opetellut vähemmän pahaksi kuin mitä joskus olin!). Jos ne kokeilee jotain uutta lajia tai juttua, eikä se mene heti täydellisesti oikein - siis koira ei tajua, ohjaaja ei tajua, pitää harjoitella mitä tehdään, miten, missä tempossa jne ihan lajista ja jutusta riippuen. Mutta silti jos temppu ei onnistu kuin oppikirjassa tai neljä vuotta harjoitelleella kaverilla, vedetään se "ei tästä tule mitään" -kortti. Minä koin tällaisia hetkiä agilityssä, koska en vain osaa, mikä on myös yksi syy siihen miksen enää aksaa. Opettelin kyllä itkupotkuraivarin sijaan nauramaan ääneen, kun tuli taas se hetki, että mulla oli viisi jalkaa, sata kättä ja nolla aivoa ja ai niin missä hitossa se koirakin on... sitä ennen mua oli varmaan rasittavaa katsoa kun pahimmillaan rääyin koiralle että EI SINNE!!!1 kun se meni just sinne minne tahtomattani ohjasin. Koulutuksissa on tarkoitus kouluttaa sitä aihetta koirakolle, siis ohjaajalle ja koiralle molemmille, tai jossain tapauksessa lähinnä ohjaajalle. Ei siellä ole tarkoitus loistaa jo olemassa olevalla osaamisella ja hermostua jos ei osaakaan.

Jos haluaa ohjelmoitavan robotin joka tekee kertakoodauksella aina samalla tavalla täydellisen suorituksen, kannattaa mennä tavaratalon leluosastolle. Koiran koulutus on aivan erilaista. Aloitetaan nollasta ja opetetaan se asia vaihe kerrallaan, pienin askelin, ja nautitaan siitä että kaikki on mahdollista ja lopputuloksen sijaan se yhteinen matka on kaikkein arvokkain. Tulokset on hienoja ja kyllä mä toivon molempien rotujeni osalta, että kaikki kynnelle kykenevät hakee myös niitä koetuloksia. Niillä on iso merkitys harrastuskoiraa miettivälle. Mutta henkilökohtaisesti yksilötasolla ne on vaan titteleitä. Mä muistan ikuisesti miten tokovalioituminen oli lähinnä pettymys. Olin odottanut että leijun pilvissä ja halkean riemusta ja se olotila olikin vaan sellainen "no, tässäkö se oli" ja olin hämilläni siitä kun en tuntenut sellaisia tunteita mitä odotin ja se hämmennys alkoi ärsyttää. Oikeasti, ihan sama koira se oli ennen TVA, TK2 tai BH -titteliäkin ja heti sen jälkeen. Onhan se hienoa saada onnitteluja ja virallinen tunnustus tehdystä työstä, mutta elämässä niin moni muu asia on arvokkaampaa. Joo, mäkin olin vielä pari vuotta sitten huomattavasti tittelinkipeämpi ja esim. se mudin TVA:n viimeisen ykkösen metsästys oli sellaista pakkopullaa, että kellään ei ollut hauskaa. Ei siinä ollut järjen hiventäkään. Sen jälkeen sitten onkin ollut terveysmurheita ja Sienen kanssa tänä keväänä uudelleenasennoituminen kaikkeen tekemiseen, ja nyt musta tuntuu että olen oikealla tiellä. Mä osaan oikeasti nauttia siitä harrastamisesta ja olemisesta ja tittelit on vain sen sivutuote. Ei pääasia. Treenaaminen titteleitä varten on aivan eri asia kuin onnellisen ja laadukkaan treenaamisen myötä tulevat tittelit vaikka sitä eroa ei tietysti koiranetin tilastoista näekään.

 

Minä sitten. No, minähän olen nipo. Jos hakutreenit alkaa klo 18, se tarkoittaa sitä, että radan tallaus alkaa kuudelta ja kaikki on valmiina silloin. Tavarat on kassissa olalla lähdössä metsään, palkat valmiiksi pilkottu purkkeihinsa, koira pissatettu ja niin edelleen. Jokainen myöhästyy tai unohtaa joskus jotain ja se on aivan ok, mutta ihmiset jotka aina kurvaa paikalle paria minuuttia yli ja alkaa sitten heitellä tavaroita autosta tantereelle ja huutelee itsekseen että missähän on se ja tämä ja onko kellään veistä että saa namit pilkottua.. no ne saa mun verenpaineen kiehumaan enkä mä yksinkertaisesti treenaa sellaisten kanssa ainakaan kauaa.

Lisäksi minä tykkään järjestelmällisyydestä, suunnitelmista, sujuvasta koulutuksesta, täsmällisyydestä ylipäänsä ja varsinkin siinä mitä treenataan (sisältää ymmärryksen että montaa asiaa ei voi opettaa tai korjata yhtä aikaa), loogisuudesta ohjaajan tekemisissä ja tekemättä jättämisissä, rehellisyydestä niin koiralle kuin treenikaverillekin, jälkianalyyseista ja viimeisenä muttei vähäisempänä, ihmisistä jotka vaikeuksienkin hetkellä muistaa miksi ne tekee tätä ja joista näkee että ne nauttii siitä.

Mutta olenko minä hyvä treenikaveri? Olen kouluttanut jokusen vuoden ja saanut eri tahoilta palautetta, että olen hyvä kouluttamaan. Uskon, että voisin kimppatreeneissä paneutua treeneissä vielä enemmän toisten koiriin. Toisaalta varsinkin vieraampia koetan olla neuvomatta pyytämättä. Saatan kysyä aluksi, että haluatko että katson mitä teet ja kommentoin jotenkin vai teetkö omaan tahtiin, ja jos jälkimmäinen, yritän pitää pääni kiinni, vaikka joskus silti tekisi mieli sanoa jotakin. Jos ollaan vieraammalla porukalla "kaikki tekee mitä haluaa" -tyylillä yhtä aikaa kentällä, yritän myös jossain vaiheessa ehtiä kysymään jokaiselta, varsinkin aloittelijoilta, tarvitseeko hän apua johonkin. Jos ja kun vastaus on se perinteinen vaatimaton ei, saatan vielä kysyä suoraan, että haluaisitko ottaa esim. luoksetulon, jos mä pidän koiraasi kiinni. Tuntuu, että moni ei ehkä uskalla pyytää, vaikka jotain olisi mielessä. Jos käydään useammin yhdessä, sanon myös jossain vaiheessa, että en sitten ole mikään jumala ja mun mielipide ei ole totuus, se on vain yksi mielipide, ja niitähän koiran koulutuksessa riittää. Sanon myös, että mulle saa sanoa että ole hiljaa, jos ei halua palautetta. Pyrin myös olemaan posiviitinen ja jos annan kritiikkiä, yritän sanoa myös jotain kivaa.

Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin vain koirat, vain harrastus ja vain pieni osa elämää. Siitä ei kannata tehdä elämän ja kuoleman kysymystä ja ottaa kaikkea niin hirveän vakavasti. Ei ole mitään syytä vetää yhdestä kerrastra hirveitä pultteja ja velloa pahassa mielessä viikkokaupalla, tapahtui sitten mitä tahansa. Pääasia että kaikilla on hauskaa. Hyviä treenejä ja toivottavasti jokainen lukija viettää hetken näitä asioita pohtien :)