Viime kuukausina olen pohtinut paljon treenikavereitani, ja eri yhdistyksissä ja porukoissa vallitsevia käytäntöjä noin ylipäänsä. Tämä teksti on ollut pitkään luonnoksena ja kirjoitin sen nyt valmiiksi. Jos tuntuu, että ajatus poukkoilee, se johtunee vain siitä että tätä on kirjoitettu ainakin viidellä eri kerralla. Normaalistihan mun järjen juoksu on hyvin selkeää ja miellyttävää. ;P
Havahduin tuossa kevätkesällä siis aika karulla tavalla siihen, että hyvät treenikaverit ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Jossain vaiheessa minulla varmaan oli asiat liian hyvin ja tuudittauduin kuvittelemaan, että se on ihan normaalia, eikä mitään super luksusta. Olinpa hirvittävän väärässä...
Havahduin tuossa kevätkesällä siis aika karulla tavalla siihen, että hyvät treenikaverit ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Jossain vaiheessa minulla varmaan oli asiat liian hyvin ja tuudittauduin kuvittelemaan, että se on ihan normaalia, eikä mitään super luksusta. Olinpa hirvittävän väärässä...
Millainen on hyvä treenikaveri? Koirankoulutuksessa ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa. On hyvin erilaisia koiria, hyvin erilaisia ohjaajia ja näiden yhdessä muodostama kokonaisuus, koirakko, se vasta ainutlaatuinen onkin. Hyvin erilaisilla menetelmillä voi päästä yhtä hyviin tuloksiin. Tietysti tulosten hyvyyttä voidaan mitata monella tapaa, koesuoritus ei välttämättä ole se ainoa tavoite tässäkään, mutta se on jo asia erikseen. Jota tapauksessa pitäisi aina muistaa, että elävien olentojen kanssa puljatessa yksikään menetelmä ei ole itsessään hieno, ellei sitä osata käyttää oikein. Siihenkään ei valitettavasti ole mitään kymmenen kohdan ohjeita, joita seuraamalla asia tulisi tehtyä kuten pitää, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen ja muuttujia on valtavasti. Mielivaltainen väkivalta oli se sitten henkistä tai fyysistä, voidaan varmaan yleisesti määritellä kielletyksi, mutta missä ne väkivallan rajat menee, onkin jo heti harmaampaa aluetta. Eettisen koulutuksen rajat on eri ihmisten mielestä hyvin erilaiset, mutta nyt ei puhuta siitä, vaan treenikavereista ylipäänsä.
Treenikaveri, joka ymmärtää puolesta sanasta mitä haluan, edellyttää varmasti jo lähtökohtaisesti samantapaista ajatusmaailmaa ja sen lisäksi myös pitkää yhteistä historiaa. Tiedetään, mitä kullekin koiralle on tehty, mikä on toiminut, miten ohjaaja toimii, miten koira toimii, mikä on tavoite. Se ei tapahdu hetkessä eikä itsestään, vaan vaatii kiinnostusta ja panostusta siihen kaverinkin koiraan.
Hyvä treenikaveri pystyy kuitenkin toimimaan vieraammankin ihmisen kanssa. Minun mielestä avainsanoja on sellainen tietty vilpittömyys ja keskittyminen. Kuunnellaan ohjeet ja jos ei ymmärretä tai olla aivan varmoja, kysytään niin kauan, että ollaan. Mä tykkään selittää omat toiveeni niin, että kerron mitä tehdään ja myös miksi tehdään ja mikä on tavoite tai kyseisen harjoituksen tarkoitus. Oletan, että kun selittää perusteellisemmin, asia tulee ehkä paremmin ymmärretyksi ja esim. ajoituksen tai palkan suunnan tärkeys korostuu paremmin kuin jos vaan sanoisin että ole tarkka sen tai tämän suhteen. Vilpittömyydellä tarkoitan sitä, että oikeasti halutaan kaverinkin koiralle hyvä, onnistunut, eteenpäin vievä harjoitus, eikä vain huitaista sinnepäin menemään jotta päästään nopeammin treenaamaan sitä omaa koiraa (jossa muiden pitäisi olla täysillä mukana, vaikka itse et jaksaisi panostaa vuorollasi niihin muiden koiriin, jep jep). Keskittyminen tarkoittaa sitä, että oikeasti keskitytään siihen koirakkoon. Ei jauheta paskaa kolmannen osapuolen kanssa, ei katsella muualle, ei räpelletä puhelinta, ei mietitä jotain ihan muuta. Ollaan valmiina kun koirakko tulee ja keskitytään siihen mitä on pyydetty tekemään. Jos se on esim. naksautus kun koira menee ruutuun ja astuu kosketusalustalle, kytätään silmä kovana sitä alustaa ja ollaan sormi naksuttimen kielen päällä valmiina sellaisessa sijainnissa, mistä näkee parhaiten täsmälleen oikean hetken klikata. "Oho sori! Ota uudestaan!" kun on kaksi sekuntia myöhässä tervehdittyään juuri kentälle saapunutta tuttavaa on aika vittumainen kommentti. Koiralle on hankalaa selittää.
Oma lukunsa on ne, jotka ei syystä tai toisesta lukuisista pyynnöistä huolimatta pysty tekemään niin kuin on pyydetty. Tai jotka tekee lopulta kuitenkin juuri eri tavalla kuin on ohjeistettu, varsinkin jos kaikki ei menekään putkeen. Silloin pitäisi tilanteesta riippuen joko olla täysin hiljaa tekemättä mitään ja odottaa ohjeita (jos ohjaaja näkee ja on puhe-etäisyydellä), tai ratkaista tilanne itse parhaaksi näkemällään tavalla (jos ohjaaja ei ole läsnä, esim. hakumaalimiehen luona kuusen juurella). Kumpikaan ei aina tunnu olevan helppoa, eli helposti aletaan soveltaa väärässä paikassa odottamatta että ohjaaja kerkiää sanoa mitään, tai sitten tehdään jotain hyvin kummallista mitä ohjaaja ei missään nimessä olisi halunnut, jos olisi ollut paikalla neuvomassa. En tarkoita, että se on välttämättä kenenkään vika, mutta tässäkin korostuu se yhteinen historia ja kyseisen koiran ja ohjaajan ajatusmaailman tunteminen. Tutumman kanssa on helpompaa osata toimia oikeammin. Jos nyt vaikka mietitään irtorullavaiheessa olevaa hakukoiraa, jonka pitäisi ottaa rulla maalimiehen jaloista, mutta jotain tapahtuu ja koira ei otakaan sitä välittömästi vaan alkaa pussata maalimiestä, pyörii mutta ei tajua rullaa maassa, ottaa rullan mutta sylkee sen heti tai pienen kiepin jälkeen suustaan, menee maahan kun sotkee kuvion näyttöön, alkaakin haukkumalla vaatia palkkaa (krhm Sieni taisi joskus yrittää), ihmettelee aikansa ja meinaa lähteä tyhjin suin pois, meinaa kiskaista maalimiehen lippiksen rullaksi, jne jne miljoona asiaa voi mennä pieleen. Onko tärkeämpää että koira yrittää itse vaikka se ensin pussaisi tai talloisi, vai että maalimiehellä on täysi koskemattomuus? Pysyykö maalimies passiivisena, jotta koira saa valita ja tehdä virheen ja ohjaaja sitten puuttuu ja laittaa koiran uudestaan pistolle tms, vai autetaanko mieluummin? Kauanko koiralla on aikaa yrittää itse ennen kuin autetaan tai kielletään? Jo omien koirieni kanssa tällaisiin tilanteisiin on hyvin erilaiset ohjeet, ja maailmassa on vielä vaikka miten paljon erityyppisiä koiria (ja ohjaajia), joiden kanssa pitäisi osata toimia oikein jos sellainen tilanne joskus tulee.
Oma lukunsa on ne, jotka ei syystä tai toisesta lukuisista pyynnöistä huolimatta pysty tekemään niin kuin on pyydetty. Tai jotka tekee lopulta kuitenkin juuri eri tavalla kuin on ohjeistettu, varsinkin jos kaikki ei menekään putkeen. Silloin pitäisi tilanteesta riippuen joko olla täysin hiljaa tekemättä mitään ja odottaa ohjeita (jos ohjaaja näkee ja on puhe-etäisyydellä), tai ratkaista tilanne itse parhaaksi näkemällään tavalla (jos ohjaaja ei ole läsnä, esim. hakumaalimiehen luona kuusen juurella). Kumpikaan ei aina tunnu olevan helppoa, eli helposti aletaan soveltaa väärässä paikassa odottamatta että ohjaaja kerkiää sanoa mitään, tai sitten tehdään jotain hyvin kummallista mitä ohjaaja ei missään nimessä olisi halunnut, jos olisi ollut paikalla neuvomassa. En tarkoita, että se on välttämättä kenenkään vika, mutta tässäkin korostuu se yhteinen historia ja kyseisen koiran ja ohjaajan ajatusmaailman tunteminen. Tutumman kanssa on helpompaa osata toimia oikeammin. Jos nyt vaikka mietitään irtorullavaiheessa olevaa hakukoiraa, jonka pitäisi ottaa rulla maalimiehen jaloista, mutta jotain tapahtuu ja koira ei otakaan sitä välittömästi vaan alkaa pussata maalimiestä, pyörii mutta ei tajua rullaa maassa, ottaa rullan mutta sylkee sen heti tai pienen kiepin jälkeen suustaan, menee maahan kun sotkee kuvion näyttöön, alkaakin haukkumalla vaatia palkkaa (krhm Sieni taisi joskus yrittää), ihmettelee aikansa ja meinaa lähteä tyhjin suin pois, meinaa kiskaista maalimiehen lippiksen rullaksi, jne jne miljoona asiaa voi mennä pieleen. Onko tärkeämpää että koira yrittää itse vaikka se ensin pussaisi tai talloisi, vai että maalimiehellä on täysi koskemattomuus? Pysyykö maalimies passiivisena, jotta koira saa valita ja tehdä virheen ja ohjaaja sitten puuttuu ja laittaa koiran uudestaan pistolle tms, vai autetaanko mieluummin? Kauanko koiralla on aikaa yrittää itse ennen kuin autetaan tai kielletään? Jo omien koirieni kanssa tällaisiin tilanteisiin on hyvin erilaiset ohjeet, ja maailmassa on vielä vaikka miten paljon erityyppisiä koiria (ja ohjaajia), joiden kanssa pitäisi osata toimia oikein jos sellainen tilanne joskus tulee.
Hyvä treenikaveri kommentoi treeniä
jollain tavalla, mutta vasta treenin jälkeen, ellei hänellä ole jotain
juuri käsillä olevaan asiaan liittyvää ehdotusta mielessään. "Ihan jees
se teki" ei ole rakentavaa palautetta, ja varsinkin jos kysytään
täsmällisesti oliko koira perusasennossa suorassa ja pysyikö suoruus kun
lähdettiin liikkeelle, "ihan hyvin kai" ei ole vastaus. Sillä ei ole
mitään arvoa. Joko se oli suora tai sitten ei ollut ja se nyt vaan on
nähtävä! Jos treenataan asiaa, jota ei ymmärrä, eikä ymmärrä mikä on
suoran ja vinon raja, on tietysti vaikea analysoida kuinka koira sen
teki. Kokemattomuuden voi kuitenkin hyvin saada anteeksi,
välinpitämättömyyttä ei. Toisaalta rakentavan, teknisemmän palautteen
lisäksi minusta on myös mukavaa, jos minun koirien tekemistä
kommentoidaan jollain tavalla suorituksen jälkeen. Nimenomaan siihen
koiraan ja sen historiaan peilattuna, esim. "olipas Sieni kiva tänään"
(=vire) tai "töppönen oli niin hieno". Vaikka tällainen on juuri
sellaista "ihan kiva" -tyylistä palautetta, joka ei kerro mitään koiran
suorituksen teknisestä virheettömyydestä eikä anna eväitä
jatkosuunnitelmia varten, se kuitenkin on täsmällistä palautetta ja
kertoo että treenikaveri on katsonut meidän treenit ja tuo tunteen, että
hän osallistuu ja on läsnä. Mikä on kaiketi myös kimppatreenien
tarkoitus?
Sitten
voidaan puhua myös siitä, että hyvän treenikaverin kanssa pitäisi olla
jotakuinkin samalla taajuudella tavotteiden ja treeni-innon suhteenkin.
Jos toinen peruu joka toisen sovitun tapaamisen milloin säähän,
väsymykseen, huvittamattomuuteen tai muuhun enempi vähempi tekosyyhyn
vedoten, homma alkaa pian tuntua siltä, että ei tästä vain tule mitään.
Totta kai on ok treenata omaksi huvikseen silloin kun sattuu huvittamaan
ja tähdet on oikeassa asennossa, mutta jos toinen tähtää oikeasti
pitemmälle kokeisiin, hän ei sellaisella treenillä edisty mihinkään,
vaan tarvitaan aika paljon suurempaa sitoutumista. Samanhenkisten
ihmisten löytäminen on tärkeää. Tavoitteiden ei välttämättä tarvitse
olla samalla tasolla, jos ymmärretään se toisen näkemys ja osataan
kunnioittaa hänen toiveitaan. Esimerkiksi vino perusasento on toiselle
"ihansama" ja toiselle kauhistus, ja jos tämä jälkimmäinen haluaa
korjata sen, apusilmien pitäisi ymmärtää mitä tehdään ja mikä on
tavoite, vaikka itse ei niin tarkasti treenaisikaan. Ja sitten pitäisi
vielä keskittyä esim. naksuttelemaan ne oikeasti hyvät, eikä antaa
koiran kaiken tekemisen mennä läpi, koska itse ei ole mielenkiintoa
junnata tarkkuutta.
Palautteen vastaanottaminen on myös
ehdottomasti yksi hyvän treenikaverin ominaisuus. Asioilla on aina
kaksi puolta ja jokaisella on yhtä suuri oikeus pitää kiinni omasta
edustaan. Sellaiset tilanteet, missä oman koiran koulutuksen nimissä
toisen pitäisi laittaa oma koiransa mahdollisesti ikävään tilanteeseen,
on aina aika kaksipiippuinen juttu. Totta kai autetaan puolin ja toisin
ja olen minäkin antanut mun koiria sellaisiin vähän riskillä tehtäviin
juttuihin. "Leikitä koiraasi ihan mun koiran lähellä, jos mun koira
provosoituu ja nousee paikallaolosta, niin annan sille sitten huutia".
Nämä on aina ehdottomasti tuttuja ja tilanteeseen on varauduttu, ja
lisäksi jonkinlainen riskianalyysi on tehty ja todennäköistä on että
mitään ei tapahdu. Koska ne on kuitenkin aina eläimiä, on mahdollista,
että joudutaankin puuttumaan. Toisia ei kuitenkaan ole mitään oikeutta
käyttää vain oman treenaamisen välineenä. Pohjat tehdään hyvin varmoiksi
jossain ihan muualla ja vasta viimeistelyvaiheessa voidaan sopia
tällaisista provosointitreeneistä. Mä haluan myös tietää etukäteen millä
tavalla ohjaaja meinaa puuttua, jotta osaan ehkä vähän varautua. Omista
koiristani Sieni helposti ahdistuu jos joku muu ojentaa koiraansa.
Sienelle pahinta on sanallinen raivoaminen ja nimenomaan kun se näkee,
että ohjaaja on menettänyt malttinsa ja oikeasti vihainen. Jos toruu
asiallisena pysyen, Sieni kestää sen paremmin. Tämän kanssa on tehty
töitä ja nuorempana se oli vielä huomattavasti herkempi, mikä on aika
hankala ominaisuus, kun se kuvitteli heti että kaikki vihaa Sieniä jos
joku ojensi omaa koiraansa jossain kauempana. Töppönen taas helposti on
sitä mieltä, että jee tappelu, mä voin kanssa mennä vetämään jotakuka
lättyyn vaikken tiedäkään ketä pitäisi vetää mutta väliäkös tuolla.
Totta
kai voi myös tulla äkillinen ennakoimaton tilanne, jolloin koiralle on
kerrottava heti, että ei muuten ole sallittua ja anna olla viimeinen
kerta. Ei kenenkään tarvitse antaa oman koiransa karata rallattamaan,
purra käsille, nousta paikallaolosta rääkymään kentälle yllättäen
tulleelle henkilölle tai tehdä jotain muuta tyhmää, vaan kyllä mun
puolesta sen mitäperkelettäsäteet saa rääkäistä ja mennä korjaamaan niin
kuin tarpeelliseksi kokee. Jos Sieni ahdistuu, se on mun ongelma, ja
kyllä senkin nyt vaan pitää sietää elämää ja antaa toisten elää omaansa.
Mutta jos jokainen treeni sisältää monta tällaista puuttumisen
tarvetta, mun mielestä koira on silloin tuotu aivan liian vaikeaan
paikkaan. "Sen pitää oppia olemaan" on inhottava selitys, eikä suostuta
helpottamaan harjoitusta jotta koira saisi onnistumisia ja oikeasti
oppisi, vaan ajetaan se tahallaan virheeseen että päästään puuttumaan ja
"opettamaan". Siinä vaiheessa yleensä viimeistään ohjaajakin lakkaa
olemasta asiallinen ja alkaa purkaa omaa vitutusta tarpeettoman kovaan
rankomiseen. Minusta tällaista on kurjaa katsoa noin ylipäänsä, se on
kamalan epäreilua koiraa kohtaan. Ja nyt en tarkoita ettenkö minäkin
joskus olisi sortunut epäasialliseen koiran kohteluun... tämän tekstin
tarkoitus noin ylipäänsä ei ole kritisoida kaikkia muita ja nostaa
itseäni jalustalle. En ole jumala, en tule koskaan olemaan, enkä
haluaisi ollakaan. Haluan ja yritän oppia paremmaksi mutta täydellistä minusta ei tule koskaan.
Koira
harvoin menee kerrasta pilalle, vaikka olisit naksauttanut myöhässä
siellä ruudussa, joten palautteeseen voi suhtautua ihan rauhallisesti ja
miettiä sitä. Oletko oikeasti tehnyt parhaasi? Otatko kanssatreenaajat
huomioon niin hyvin kuin mahdollista? Oletko tasapuolinen oman ja
kaverin koiran edun suhteen? Käytätkö toisia välineinä, jolloin heidän
oikeutensa jäävät sinun oikeuksiesi alle? Onko teillä mukavaa yhdessä,
onko ilmapiiri avoin ja onko treeneihin kiva mennä? Voiko jokainen sanoa
mielipiteensä, vai jyrääkö yksi kaikki muut alleen? Kukaan ei koskaan
ole kouluttajana tai avustajana valmis, ja sokea "minä olen oikeassa ja
muut väärässä" -asenne on aika vaarallinen. Varsinkin, jos niitä muita
on huomattavasti enemmän kuin yksi ja itse ainoana ei näe omassa
toiminnassaan mitään mietittävää.
Oma lukunsa on se palautteen antaminenkin. Negatiivista palautetta on usein hankalaa antaa, ja positiivista tulee annettua syystä x turhan harvoin. Kiittäkää siis niitä hyviä treenikamujanne, ihan oikeasti! Ryhmätreeneihin voi viedä pullakahvit ja sanoa ääneen että kiitos vaan kun olette olemassa ja että kanssanne on mukavaa treenata. :) Jos on jotain negatiivista palautetta tai mitä tahansa pieniä toiveita, ne on paljon helpompi sanoa heti, eikä antaa niiden vuosikausia kasvaa isoksi möröksi. Kuten elämässä ylipäänsä, palaute kannattaa yrittää antaa nätisti, rakentavasti ja varoa syyllistämästä "mikset sä v*tun urpo koskaan" -tyylillä. Ja sitä negatiivistakin palautetta pitäisi yrittää osata arvostaa! Kyllä mä haluaisin kuulla, jos jollain on jotain mun treenaamisesta hampaankolossa, ja toivoisin että ihminen keräisi rohkeutensa ja sanoisi mulle. Eihän kukaan voi tietää että joku häiritsee, jos kukaan ei saa suutaan auki. Ennen muutosta on tiedettävä mikä on pielessä.
Jos
haluaa ohjelmoitavan robotin joka tekee kertakoodauksella aina samalla
tavalla täydellisen suorituksen, kannattaa mennä tavaratalon
leluosastolle. Koiran koulutus on aivan erilaista. Aloitetaan nollasta
ja opetetaan se asia vaihe kerrallaan, pienin askelin, ja nautitaan
siitä että kaikki on mahdollista ja lopputuloksen sijaan se yhteinen
matka on kaikkein arvokkain. Tulokset on hienoja ja kyllä mä toivon
molempien rotujeni osalta, että kaikki kynnelle kykenevät hakee myös
niitä koetuloksia. Niillä on iso merkitys harrastuskoiraa miettivälle.
Mutta henkilökohtaisesti yksilötasolla ne on vaan titteleitä. Mä muistan
ikuisesti miten tokovalioituminen oli lähinnä pettymys. Olin odottanut
että leijun pilvissä ja halkean riemusta ja se olotila olikin vaan
sellainen "no, tässäkö se oli" ja olin hämilläni siitä kun en tuntenut
sellaisia tunteita mitä odotin ja se hämmennys alkoi ärsyttää. Oikeasti,
ihan sama koira se oli ennen TVA, TK2 tai BH -titteliäkin ja heti sen jälkeen.
Onhan se hienoa saada onnitteluja ja virallinen tunnustus tehdystä
työstä, mutta elämässä niin moni muu asia on arvokkaampaa. Joo, mäkin
olin vielä pari vuotta sitten huomattavasti tittelinkipeämpi ja esim. se
mudin TVA:n viimeisen ykkösen metsästys oli sellaista pakkopullaa, että
kellään ei ollut hauskaa. Ei siinä ollut järjen hiventäkään. Sen
jälkeen sitten onkin ollut terveysmurheita ja Sienen kanssa tänä keväänä
uudelleenasennoituminen kaikkeen tekemiseen, ja nyt musta tuntuu että
olen oikealla tiellä. Mä osaan oikeasti nauttia siitä harrastamisesta ja
olemisesta ja tittelit on vain sen sivutuote. Ei pääasia. Treenaaminen
titteleitä varten on aivan eri asia kuin onnellisen ja laadukkaan
treenaamisen myötä tulevat tittelit vaikka sitä eroa ei tietysti koiranetin tilastoista näekään.
Oma lukunsa on se palautteen antaminenkin. Negatiivista palautetta on usein hankalaa antaa, ja positiivista tulee annettua syystä x turhan harvoin. Kiittäkää siis niitä hyviä treenikamujanne, ihan oikeasti! Ryhmätreeneihin voi viedä pullakahvit ja sanoa ääneen että kiitos vaan kun olette olemassa ja että kanssanne on mukavaa treenata. :) Jos on jotain negatiivista palautetta tai mitä tahansa pieniä toiveita, ne on paljon helpompi sanoa heti, eikä antaa niiden vuosikausia kasvaa isoksi möröksi. Kuten elämässä ylipäänsä, palaute kannattaa yrittää antaa nätisti, rakentavasti ja varoa syyllistämästä "mikset sä v*tun urpo koskaan" -tyylillä. Ja sitä negatiivistakin palautetta pitäisi yrittää osata arvostaa! Kyllä mä haluaisin kuulla, jos jollain on jotain mun treenaamisesta hampaankolossa, ja toivoisin että ihminen keräisi rohkeutensa ja sanoisi mulle. Eihän kukaan voi tietää että joku häiritsee, jos kukaan ei saa suutaan auki. Ennen muutosta on tiedettävä mikä on pielessä.
Sitten
on vielä erikseen ne "pitää olla täydellinen ennen kuin voi treenata
(julkisesti)" -ihmiset, jotka on kaikessa perfektionismissaan suorastaan
ahdistavia (eh, minähän en ainakaan kuulu tähän kategoriaan! No ainakin
olen tietoisesti opetellut vähemmän pahaksi kuin mitä joskus olin!).
Jos ne kokeilee jotain uutta lajia tai juttua, eikä se mene heti
täydellisesti oikein - siis koira ei tajua, ohjaaja ei tajua, pitää
harjoitella mitä tehdään, miten, missä tempossa jne ihan lajista ja
jutusta riippuen. Mutta silti jos temppu ei onnistu kuin oppikirjassa
tai neljä vuotta harjoitelleella kaverilla, vedetään se "ei tästä tule mitään"
-kortti. Minä koin tällaisia hetkiä agilityssä, koska en vain osaa,
mikä on myös yksi syy siihen miksen enää aksaa. Opettelin kyllä
itkupotkuraivarin sijaan nauramaan ääneen, kun tuli taas se hetki, että
mulla oli viisi jalkaa, sata kättä ja nolla aivoa ja ai niin missä
hitossa se koirakin on... sitä ennen mua oli varmaan rasittavaa katsoa
kun pahimmillaan rääyin koiralle että EI SINNE!!!1 kun se meni just
sinne minne tahtomattani ohjasin. Koulutuksissa on tarkoitus kouluttaa
sitä aihetta koirakolle, siis ohjaajalle ja koiralle molemmille, tai
jossain tapauksessa lähinnä ohjaajalle. Ei siellä ole tarkoitus loistaa
jo olemassa olevalla osaamisella ja hermostua jos ei osaakaan.
Minä sitten. No, minähän olen nipo. Jos hakutreenit alkaa klo 18, se tarkoittaa sitä, että radan tallaus alkaa kuudelta ja kaikki on valmiina silloin. Tavarat on kassissa olalla lähdössä metsään, palkat valmiiksi pilkottu purkkeihinsa, koira pissatettu ja niin edelleen. Jokainen myöhästyy tai unohtaa joskus jotain ja se on aivan ok, mutta ihmiset jotka aina kurvaa paikalle paria minuuttia yli ja alkaa sitten heitellä tavaroita autosta tantereelle ja huutelee itsekseen että missähän on se ja tämä ja onko kellään veistä että saa namit pilkottua.. no ne saa mun verenpaineen kiehumaan enkä mä yksinkertaisesti treenaa sellaisten kanssa ainakaan kauaa.
Lisäksi minä tykkään järjestelmällisyydestä, suunnitelmista, sujuvasta koulutuksesta, täsmällisyydestä ylipäänsä ja varsinkin siinä mitä treenataan (sisältää ymmärryksen että montaa asiaa ei voi opettaa tai korjata yhtä aikaa), loogisuudesta ohjaajan tekemisissä ja tekemättä jättämisissä, rehellisyydestä niin koiralle kuin treenikaverillekin, jälkianalyyseista ja viimeisenä muttei vähäisempänä, ihmisistä jotka vaikeuksienkin hetkellä muistaa miksi ne tekee tätä ja joista näkee että ne nauttii siitä.
Lisäksi minä tykkään järjestelmällisyydestä, suunnitelmista, sujuvasta koulutuksesta, täsmällisyydestä ylipäänsä ja varsinkin siinä mitä treenataan (sisältää ymmärryksen että montaa asiaa ei voi opettaa tai korjata yhtä aikaa), loogisuudesta ohjaajan tekemisissä ja tekemättä jättämisissä, rehellisyydestä niin koiralle kuin treenikaverillekin, jälkianalyyseista ja viimeisenä muttei vähäisempänä, ihmisistä jotka vaikeuksienkin hetkellä muistaa miksi ne tekee tätä ja joista näkee että ne nauttii siitä.
Mutta olenko minä hyvä treenikaveri? Olen kouluttanut jokusen vuoden ja saanut eri tahoilta palautetta, että olen hyvä kouluttamaan. Uskon, että voisin kimppatreeneissä paneutua treeneissä vielä enemmän toisten koiriin. Toisaalta varsinkin vieraampia koetan olla neuvomatta pyytämättä. Saatan kysyä aluksi, että haluatko että katson mitä teet ja kommentoin jotenkin vai teetkö omaan tahtiin, ja jos jälkimmäinen, yritän pitää pääni kiinni, vaikka joskus silti tekisi mieli sanoa jotakin. Jos ollaan vieraammalla porukalla "kaikki tekee mitä haluaa" -tyylillä yhtä aikaa kentällä, yritän myös jossain vaiheessa ehtiä kysymään jokaiselta, varsinkin aloittelijoilta, tarvitseeko hän apua johonkin. Jos ja kun vastaus on se perinteinen vaatimaton ei, saatan vielä kysyä suoraan, että haluaisitko ottaa esim. luoksetulon, jos mä pidän koiraasi kiinni. Tuntuu, että moni ei ehkä uskalla pyytää, vaikka jotain olisi mielessä. Jos käydään useammin yhdessä, sanon myös jossain vaiheessa, että en sitten ole mikään jumala ja mun mielipide ei ole totuus, se on vain yksi mielipide, ja niitähän koiran koulutuksessa riittää. Sanon myös, että mulle saa sanoa että ole hiljaa, jos ei halua palautetta. Pyrin myös olemaan posiviitinen ja jos annan kritiikkiä, yritän sanoa myös jotain kivaa.
Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin vain koirat, vain harrastus ja vain pieni osa elämää. Siitä ei kannata tehdä elämän ja kuoleman kysymystä ja ottaa kaikkea niin hirveän vakavasti. Ei ole mitään syytä vetää yhdestä kerrastra hirveitä pultteja ja velloa pahassa mielessä viikkokaupalla, tapahtui sitten mitä tahansa. Pääasia että kaikilla on hauskaa. Hyviä treenejä ja toivottavasti jokainen lukija viettää hetken näitä asioita pohtien :)
3 kommenttia:
Huh, hyvä teksti! Tiivistetysti paljonkin sellaista, mitä oon viime aikoina omassa päässäni pyöritellyt. Loppukaneetti oli ehkä se paras, pitäisi varmaan tulostaa se remminaulakkoon ja jääkaapin oveen ja sitoa naksuttimeen. :P Viime viikolla jollain tasolla (mun mielestä) epäonnistuneiden agiepisten jälkeen tuo oli ensimmäisiä asioita, mitä mukana ollut, kylmän rauhallinen kaveri viisaasti sanoi. Että nyt niitä valoja päälle, nainen. :D
Perfektionismi on halvaannuttavaa. Mä oon lähes täysin sen ja sen lieveilmiöiden takia ollut sairauslomalla ja pois opiskeluista... Miksi sitä pitäisi ympätä vielä rakkaaseen harrastukseen ja pilata ilo vielä elukaltakin? :P Nyt yritän varovasti haalia kasaan sellaisia samalla aallonpituudella seilaavia ihmisiä, joiden kanssa voisin aloittaa kunnollisia yhteistreenejä ja päästä hiljalleen eroon siitä epäterveestä osasesta. Just nyt mulle olisi kauhistus sellainen suoraan asiat täräyttävä kouluttaja tai treenikaveri, vaikka terve osa mua kyllä arvostaa suoraa palautetta. Sairas osa vaan ei kestä.
Miks tästä tuli tuli tällainen henkilökohtainen vuodatus? :P Have it, anyway.
"Tiivistetysti"? :D No joo, ymmärsin kyllä, mutta olihan se ihan riittävän pituinen tekstikin vaikka sain vain murto-osan ajatuksistani sanottua!
Perfektionismista on pitkä ja kivinen tie opetella pois, mutta on se ainakin jollain tasolla mahdollista. Munkin kyllä piti käydä aika pohjalla ensin. Nämä on sellaisia asioita, jotka ehkä pitää itse kantapään kautta oppia ja elää läpi, pelkkä toisten sanominen ei vaan riitä...
Hyvä teksti! Kannattaa lukea läpi ajatuksen kanssa. :)
Lähetä kommentti