Kuolleet lehmät

BH-kokeen jälkeen sain Azuricoyotes-ryhmässä palautetta. Enemmänkin olisin toivonut mutta kiitos Sannalle ainakin tästä:

""miksei se pidä kunnolla kontaktia pää ylhäällä ja korvat hörössä vaan mulkoilee alta kulmain" Musta toi kuulostaa ihan siltä kuin mitä pitkäkarvalta "pitäisikin" odottaa jos rodunomaista esiintymistä arvostellaan, siis vaikka sitä kestävyyttä olisikin tarpeeksi siihen seuraamiseen niin kyllähän me tiedetään että ei niiden silti tarvitse/kuulu näyttää joltain muilta roduilta suorittaessaan, se on vaan helppo unohtaa. Monesti puhutaan niistä näyttelykehän kuolleista lehmistä jne. ;) mutta kyllä sen rodun matalaryhtisyyden voi odottaa näkyvän tässäkin. Ja sitten kun on tuollainen pehmeä ja kiltti otus kuin Sieni, niin se varmaan helposti näyttää just tosi piestyltä sieltä omasta silmäkulmasta katsottuna, vaikka totuus olisikin muuta? Jos videoisi treenejä tosi ahkerasti, niin muuttuisiko se oma mielikuva siitä miltä se koira näyttää huonona ja hyvänä (etenkin hyvänä!) päivänä ja uskaltaisi useammin olla ylpeä siitä - mikä sitten taas näkyisi ihan varmasti koirassakin?"

Kaikkina näinä vuosina en ole koskaan tullut ajatelleeksi rodunomaisuutta ja jo koiran rakenteen aiheuttamia rajoituksia esimerkiksi juuri seuraamisliikkeessä. Mulla on ollut päässäni ihannekuva siitä, mitä mun mielestä seuraaminen on, ja mihin haluaisin omat koirani kouluttaa. Olen kyllä ymmärtänyt, että koirani ovat henkisiltä ominaisuuksiltaan hyvin erilaiset ja siten metodien on oltava erilaiset. Koskaan ikinä milloinkaan minä tai liioin kukaan muukaan tuttu treenikaveri tai maksettu kouluttaja ei ole tajunnut ajatella rodunomaisuutta. Pitkäkarvainen hollanninpaimenkoira ei ole malinois eikä bordercollie eikä sen kuulukaan olla tai ilmentää samoja ominaisuuksia. Jep jep, tämän mantran ymmärtää ja allekirjoittaakin moni, myös minä. Miksi tätä ei sitten kuitenkaan ole osattu ajatella nimenomaan seuraamisessa ja siinä, millaiselta pitkäkarvaisen holskun hyvän seuraamisen voi odottaa näyttävän?

Luultavasti aivan totta on tuokin, että matalaryhtisen koiran olemus näyttää helposti ylhäältä katsottuna huonolta, ja heti kun alan yhtään ajattelemaan että miksi oot tollanen ja etkö voi nyt vähän skarpata, se lässähtää siitä vielä aivan oikeutetusti lisää. Jolloin kierre on valmis. Harmittaa ihan helvetisti, että se koe ei tullut videolle. Olen käännellyt ja väännellyt asiaa enkä oikein ole varma, miksi se tuntui kokeessa paremmalta kuin koskaan treeneissä. Voiko se olla kiinni vaan mun asenteesta? Olin päättänyt hymyillä koko kaavion ja joka ikisellä askeleella mun ainoa ajatus olisi "Sieni sä olet paras" meni se miten tahansa. Kun uskoin siihen niin poskettomasti, se täytti ja ylitti kaikki ne ajatukset ja oli paras.

Kyselin muutamalta BH-kokeessa olleelta tutulta miltä Sienen seuruu heidän mielestään näytti, ja tässä H, joka paikalla olleista eniten on nähnyt Sientä treeneissäkin: "Siinä oli jotan sellaista levollista keskittyneisyyttä (tai teissä oli), vaikea kuvata. No, kontakti pysyi, häntä nyt ei varsinaisesti liehunut, mutta Sienen askelluksen tempo oli koko ajan sama (pl. juoksu ja hidas tietty) ja Sieni sillain pehmeästi astahteli. Helppoa, vaivatonta, ei viettipommi vaan semmoinen keveys, tasalaatuisuus, hyvällä kontaktilla."

Tänään oltiin kimppatottiksissa ja pyysin kaverin kuvaamaan seuruuta. Yritin ottaa vähän kokeenomaista tunnelmaa, eli koira autosta, hetken odotus, kentälle tässä-käskyllä siirtyminen, aloituspisteessä odotus ja sitten liikkeelle. Tein kaavion pitkän suoran ja videolla se on tässä. Koira tuntui tehdessä ihan mukavalta, ei kuitenkaan niin kivalta kuin kokeessa. Mutta ei mulla ole enää lainkaan sellainen olo, että se jää matkasta hetkellä millä hyvänsä. Tämän videon alussa esim. vertailuna vuoden takainen avo-tokokoe, missä koiraa ahdistaa ihan kauheasti kun vein sen mökiltä jumalan selän takaa suoraan kehään käskytettäväksi. On se aika eri näköistä ja tuntuista varsinkin.

Tuoreella videolla täyskäännös on kauhea eikä se häntä vaan tuosta nouse tai juuri edes heilu, mutta jotenkin nyt videolta katsoessani se näyttää silti kokonaisuutena paljon, paljon paremmalta kuin miltä musta usein tuntuu. Hyvin voisin kommentoida jollekin muulle nimenomaan "kaunista" tai "sievää" tai jotain. Ehkä se fakta vaan on se, että pystyyn kuolleet lehmät on pystyyn kuolleita lehmiä ja jos haluaa sm-tason näyttävän showkoiran, rotuvalinta on jotain ihan muuta. Tällaisesta vaatimattomasta rakista on turhaa yrittää väkisin kaivaa jotain mitä se ei vaan ole. Ainakaan minä en osaa ja nyt lopetan sen, ja keskityn olemaan tyytyväinen siihen mitä mulla on.

Edellisessä postauksessa vihjaamani kosketuskeppi tuli hankittua. Tein ensin hätäpäissäni diy-version sukkapuikosta, jonka päähän kiedoin villalankaa, jonka sidoin kuumaliimalla pariin otteeseen. Totesin kuitenkin äkkiä, että koiran kuola ja mahdollinen sadesää ulkona tuhoaa tämän nopeasti ja googlasin oikeita kosketuskeppejä. Halvimmillaan Trixien malli oli zooplussalla alle 4e, mutta postikuluja tuli niin paljon, että samalla hinnalla hain sen paikallisesta Rahulan Rehusta (8,10e).

Sieni on joskus junnuna muistaakseni treenannut vähän, ja käsikosketuksen se osaa myös. Eihän tuo nyt ylipäänsä ole mikään työläs juttu opettaa. Paitsi mitä tekee Sieni: ehtii tarjota paljon haukkua ja lisäksi vähemmän mm. sivulle tuloja, hypätä katsomaan pöydälle missä on namit, hypätä mua päin, mennä maahan, purra keppiä päästä ja varresta sekä tempaista sen mun kädestä suuhunsa ja tyrkyttää jo takaisin. :D Ongelma on se että en tiedä missä mun pitäisi pitää nameja, se kyttää niitä ja kun olen liikkumatta ja hiljaa itse, jännitteen myötä koira aivan oikein alkaa tarjota haukkumista. Sitähän sille koko kevät on opetettu! No ehkä se siitä jää pois ja se tykittää vaan niitä kosketuksia. Mutta on kyllä hauska tämä "uusi" aktiivinen ja yritteliäs Sieni, pitäisi varmaan naksutella sille nyt jotain muitakin temppuja. Voi olla vähän eri meininki kuin ennen kun se ei oikein lähtenyt mitään tarjoamaan.

Jostain olen saanut päähäni sellaisen luvun kuin 12, eli kepin tökkiminen on sujuvaa, kun koira tekee vähintään 12 toistoa minuutissa. Ekalla kerralla kun mittasin aikaa, Sieni teki kaikkien haukkumisten ym ohessakin 14-16 toistoa minuutissa ja parhaimmillaan ylsi lukuun 20. Joku haaste on ilmeisesti myös ollut 10 toistoa 30 sekunnissa eli se 20 minuutissa. Enitenhän siinä menee aikaa namien jakeluun, ja ainakin koiran omilla nappuloilla se pureskeli yhtä jo sen sekunnin, lihapullat on huomattavasti nopeampia niellä ja olla valmiina uuteen toistoon. En nyt tiedä onko tässä mitään syytä jumiutua mihinkään lukuihin, tai siis mahdollisimman suurta ei liene tarpeellista tavoitella, mutta koiran normaali oma tempo olisi hyvä tuntea.

Ollaan nyt kolme päivää tehty tätä kotona, olen vaihtanut omaa asentoa (seisoo, istuu, makaa lattialla), kepin sijaintia koiraan nähden (edessä, pään jommalla kummalla sivulla, alaviistossa, yläviistossa) ja eilen kokeilin myös niin että peruutan kepin kanssa ja koira tulee perässä. Sienestä tämä on kauhean hauskaa. Kosketus ei vieläkään ole vakio, ja jo kerran kun naksuttaa hieman väärällä hetkellä, käytös alkaa heti muuttua. Sieni tarjoaa edelleen pallon ottamista suuhun ja nopeasti sain sen vahingossa myös laittamaan nenän kepin varteen ja liu'uttamaan sen siitä pallo-osaan mitä sen siis kuuluisi koskea. En tiedä, onko tällä niin väliä, tarviiko mun edes saada se koskemaan suoraan siihen palloon.

Suunnitelma on siis käyttää kosketuskeppiä apuna ampumiseen siedättämisessä. Sain idean Tanjalta, ja vaikka tällainen lähestyminen on minulle varsin vierasta, homma tuntui alkuihmettelyn jälkeen loogiselta ja Sienelle sopivalta, niin kokeillaanpa. Sieni ei reagoi arjessa laukauksiin eikä sillä ole mitään ongelmia esim. uuden vuoden tai ukkosen kanssa. Tottiskentällä sillä ei juuri ilmekään värähdä jos se on paikallamakuussa ampumisen aikana, mutta seuruussa koira hyvin mielellään passivoituu laukauksista(kin). Kepin tökkimisen on tärkeää olla yksittäisiä aktiivisia tökkäämisiä mistä tulee jokaisesta palkka, ei siis yhtä pitkäkestoista esim. minuutin pituista kuonokosketusta. Kyse on koiran aktiivisesta tekemisestä. Kuonon painaminen minuutin ajan keppiin on toki jossain määrin aktiivista toimintaa sekin, mutta tökkiminen on vielä selkeämpää.

Eli kun kepin tökkiminen on sujuvaa häiriöttömässä ympäristössä, aletaan siihen lisätä pikku hiljaa erilaisia häiriöitä. Oma ja koiran sijainti varmaan ensin, ja sitten itse voinee häiritä koiraa esim. pitämällä kättä tai jotain esinettä jotenkin oudosti kiinni koirassa tai kepissä, silittää koiraa, pitää yhtä tassua ylhäällä, jne. Sitten voidaan varmaan lisätä vieras ihminen tai koira johonkin lähelle ja pikku hiljaa antaa senkin häiritä yhä enemmän ja lähempää. Ehkä jotain erilaisia ääniä kanssa. Tökkiminen on helppo laskea ja minuutissa onnistuneiden toistojen määrä kertoo rehellisesti ottiko koira häiriötä ja koska se on siedättynyt niin että voidaan edetä eteenpäin, eli lisätä häiriötä tai tuoda se lähemmäs. Ampuminen ajatellaan vaan yhdeksi häiriöksi muiden joukossa ja sekin aloitetaan ensin kauempaa ja tuodaan pikku hiljaa lähemmäs. Tanjan mielestä oli oletettavaa, että kun koira pystyy tökkimään keppiä omalla normaalilla tempollaan ammuttaessa halutulta etäisyydeltä (15 askelta), voidaan vaihtaa suoraan seuraamiseen eikä ampumisen pitäisi aiheuttaa siinäkään enää mitään reaktiota.

Ainoa ongelma on nyt sitten käytännön toteutus. Niinhän se on muutenkin, jos tarvii ampua kauempaa, oli menetelmä mikä tahansa. Radiopuhelimella tai isoin käsimerkein kommunikoitaessa mun molemmat koirat jotenkin meinaa alkaa ahdistua niistä eleistä. Pitäisi melkein olla kolme ihmistä, että mä voin keskittyä vaan koiraan, yksi on mun luona ja ohjaa ampujaa joka on alkuun ainakin varmaan pk-kentällämme ihan tiellä asti näkymättömissä.

Tänään aloitin keppitreenit myös kentällä, muut lähti jo pois kun otin pari sarjaa. Hyvin tökkii. Minä uskon että tämä on hyvä systeemi.