Tokotatti

Meinasin ensin poistaa koko blogin, sitten ajattelin tehdä uuden blogin, ja nyt päädyin kuitenkin jatkamaan tähän. Hitonko väliä. Luvassa seurantaa tokoliikkeiden (operantista) kouluttamisesta, haluan että nämä muistiinpanot jää talteen.

Sienellä on siis ollut nyt kaksi kertaa tokokurssia. Ekalla kerralla aiheena olikin heti kylmiltään tooosi kiva palkattomuus/sosiaalinen palkkaus :o ! Lyhyt käskytetty seuruukaavio, vain sosiaalinen palkka, toinen vähän erilainen käskytetty seuruukaavio, samanlainen sosiaalinen palkka, sen jälkeen konkreettinen palkka. Sieni se heitti volttia ohjaajan jännityksestä huolimatta. En oikeasti ollut tiennyt, että sen saa niin kovasti hyppimään - siis saa toki jos itse olen rento, mutta että ahdistuksesta huolimatta sen mielestä mun kehut oli nyt niin siistiii. Se sai ansaitut kehut aivan ihanasta ohjaajasta palkkautumisestaan - siinä on meillä iso voimavara. Kun sitä vaan koetilanteessa pystyisi hyödyntämään. En ole ikinä edes yrittänyt, eihän pk-kokeessa voi hillua niin kuin nyt hilluttiin, ainakaan jos on tällainen ajatustensa vanki niin kuin minä.

Toisella kerralla tehtiin palkatta liikkeestä istuminen ja edellistä kertaa pitempi seuruukaavio, sisältäen kokeenomaisen kehään menon ja kehästä poistumisen ennen palkkaamista. Liikkeiden välissä kunnon sosiaalinen palkkaus. Sieni oli hirveän kiva kehään mennessä, ja omaan tahtiin ennen meidän vuoroa tehdyt liikkeestä istumiset oli oikein hienot. Käskytettynä se oli sitten sarjassamme neverheard - itse olen siis jotenkin erilainen kun keskityn kuuntelemaan liikkuria vs. kun teen omaan tahtiin. On mulla ainakin aivan äärimmäisen tarkka koira! Kivasti se jaksoi yrittää vaikka se x kertaa epäonnistui, lopulta pysähdyin samalla kun annoin käskyn niin saatiin onnistumaan. Sosiaaliseen palkkaukseen se vastasi taas hyppimällä kuin hullu. Seuruukin meni ihan kivasti vaikka ne käännökset on kauheita. Hitto kun tietäisi mikä niissäkin on ja miksei ne ole ikinä tulleet paremmiksi, vaikka kaikkea on tehty. Sos.palkkaan reagoi taas hyvin ja siitä oli kiva mennä palkkaamaan oikeasti. Läksyksi nyt tosi paljon käskytyksen treenaamista.

Omaan tahtiin tunnari oli kovin jännää ja muutama otos (3 kapulaa) epäonnistui, onnistuneet sitten taas oli varman oloisia. Sivuaskeleet oikeaan peilin edessä jees. Lopuksi tehtiin vielä kahden muun koiran kanssa evl:n paikallaololiikettä: istuminen 1min, koirat maahan, makuu 1min, luoksetulot. Palkkasin istumisessa puolessa välissä kerran ja kehuin äänellä pari kertaa, olin itse piilossa mistä näin koiran peilin kautta. Istumista pitäisi ruveta taas tekemään, kylmiltään epäilin että ei jaksa istua vaan vajoaa maahan, mutta ihan skarppina se siellä tönötti. Luoksetuloissa eka hidas ja ilme aika "ai saanko oikeasti tulla". Tehtiin vielä erikseen i-m -vaihtoa rivissä ja kutsuja. Siinä sitten tuli kaikenlaista, viereistä koiraa ojennettiin sekä Sienen maahan-käskyyn että luoksetulokutsuun reagoimisesta, vähän meinasi alkaa (enemmän ohjaajaa...?) jänskättää mutta ihan hyvin tatti selvisi. Kävin joka kerta palkkaamassa sen, kun joku huomautti omalle koiralleen mistä tahansa. Kyllä se on kovasti kehittynyt tässä kupla-asiassa ja sietää paljon paremmin nykyään ympäristön tapahtumia ahdistumatta niistä. Ehkä tämä asia ahdistaa enemmän mua, pelkään että koira ahdistuu jostain ja siksi aina alkaa kurkkua kuristaa kun joku rupeaa torumaan koiraansa, ja ajattelen että älä viitsi, lopeta pliis nyt ainakin siihen. Ja silti joskus itsekin edelleen menetän hermoni varsinkin pönen kanssa, ja kivahdan sille jotain, vaikka oikeasti koira tekee just niin kuin se osaa. Jos se lähtee viereisen luoksetulokutsulla, sen paikallaolo ei ole tarpeeksi vahva eikä koira ymmärrä millainen käytös tuottaa palkkion. Siinä se karjaisu "sun piti prkl istua!!" on kovin inhimillistä, mutta kuitenkin samalla jotenkin niin epäreilua. Miksei voi viedä eleettömästi takaisin paikoilleen, helpottaa treeniä ja palkata kun onnistuu ja tätä kautta oikeasti opettaa koiralle, mitä sen halutaan tekevän?

Kurssikirjeessä käskettiin ottaa paljon nameja ja sitten olikin palkaton treeni!

Yleisesti liikkeistä tunnari on herkässä tilassa. Koira noin periaatteessa kyllä tietää mitä sen kuuluu tehdä, ja esim. kotona häiriöttömässä tilanteessa ei-ruoka-aikaan (valmiiksi ladottu kuppi on liian suuri häiriö) se osaa tehdä kokonaisen tunnarin. Jos vire on yhtään liian korkea tai ympäristö vaativampi, haistelu hajoaa todella herkästi ja ainakin eka toisto menee pelkäksi noutamiseksi ja kapuloiden näpsimiseksi. Tämä on aika jännää, koska Sieni ei todellakaan ole muuten mikään säheltäjätyyppi. Tunnari on myös oikeastaan aina ollut sellainen liike, että se kestää yhden tai kaksi toistoa ja sitten alkaa samanlainen sähellysnäpsiminen. Kaipa se on vaan niin vaikea liike sitten kuitenkin, vaikka onkin näennäisen yksinkertainen? Jotenkin kun siinä koiran pitää itse tehdä niin iso päätös ja se on joko oikein tai väärin, se lisää sen kuormittavuutta. Jos väärän tuominen ei olisi mikään juttu, tuskin kapulan valinta olisi mitenkään raskas tehtävä, mutta Sientäkin on aikoinaan kielletty väärän tuomisesta niin siinäpä se painolasti on ikuisesti luotu...

Jos homma sujuu kotona mutta ei muualla, ei kotona treenaaminen opeta koiralle mitään uutta, olisin ajatellut joskus muutama vuosi sitten. Nyt ajattelen, että nimenomaan kotona tehdään ne vahvat pohjat, joten meillä on nyt ollut ohjelmistossa muutama toisto tunnaria vähintäänkin kerran päivässä. Istun itse edelleen lattialla, jotta noutoasetelma vähenee. Olen myös nyt tietoisesti yrittänyt kasvattaa toistojen määrää. Palkkaan koiran heittämällä sille useamman namin toiselle puolelle huonetta, jotta saan aikaa järjestellä kapulat sen selän takana uutta toistoa varten. Oivalsin, että onnistumista lisää kovasti se, että koira ei saa tulla vapaasti jatkamaan sen löydettyä kaikki namit, vaan pysäytän sen ensin istumaan, palkkaan siihen, ja vasta luvalla se saa tulla kapuloille. Kapuloita on tyypillisesti ekassa toistossa vain kaksi, jotta valinta on helpompi. Toisaalta jos koira keskittyy asiaan, ei sille ole mitään eroa, onko niitä kaksi vai kuusi. Koen kuitenkin, että määrän lisäämisellä ei ole kiire, ensin on tärkeää saada koira "kestämään" toistoja ainakin joku 5-6 ja onnistumisprosentti niissä sataan heti alusta. Virheeseen reagointia pitää edelleen harjoitella, ongelmahan on tietysti hyvinkin suuresti minun eli se "voi ei!" -ajatus tulee niin helposti jos koira ottaa väärän. Sen pitäisi todella olla täysin neutraali tilanne ja koiran pysyttävä rentona uutta yritystä varten, joten tässä mulla on vielä työsarkaa.

Kaukot on sellaisessa tilanteessa, että mitä se muistaa -kokeilun jälkeen pitäisi ryhdistäytyä ja tehdä a) paljon takajalkakorokkeelle menoa eri paikoissa b) pienentää koroketta c) opettaa koira hakeutumaan korokkeelle myös niin että minä olen eri paikoissa korokkeeseen nähden ja lopulta sen vieressä d) tehdä kotona paljon toistoja asennonvaihtosarjoihin e) tehdä vaihtoja eri ympäristöissä. Nyt treenaan kotona vaan pari vaihtoa kerrallaan, jotta varmasti ei tule virhettä: 100% onnistumisprosentti kuitenkin tässä tapauksessa tarkoittaa liian mukavuusalueella junnaamista eikä kehittymistä tapahdu. Lisäksi en oikein ole osannut päättää missä järjestyksessä näitä kannattaisi ruveta tekemään. Luultavasti esim. alustalle menoa eri paikoissa voi tehdä samalla kun tekee asennonvaihtoja kotona, ne on kuitenkin aika eri asia koiran mielestä.

Ruutu on aika unholassa, oikeastaan huonoimmalla tolalla näistä kaikista. Kokeilin vähän mitä koira muistaa, ja eihän sillä ollut paikasta mitään käsitystä, tarjosi alkuun merkkejä ja sitten vaan haahuili vaikean oloisena ruudussa. Onneksi olin kirjoittanut kattavat muistiinpanot parin vuoden takaa, en olisi todellakaan muistanut miten sitä lähdettiin tekemään, mm. ensin merkit hetkeksi pois ja siis vain pelkkä ruutunauha, ei käsimerkkiä lainkaan, palkataan heti kun etujalat ylittää vasta mennessä ruutunauhan eikä ehdi tehdä virhettä (=päätyä väärään kohtaan ruudussa). Kokeilin yhden treenin myös kosketusalustalla ja se kyllä toimi sikäli, että koira loikki innoissaan suoraan sinne minne piti. Alustan käytössä on kuitenkin ongelmansa ja kaipa se on maltettava, vaikka se nopeammalta edistymiseltä tuntuukin.

Suuntia se ei osaa lainkaan, ne pitäisi kosketusalustalla laittaa aluilleen. Ja sitten pitäisi ehtiä treenata sitä rallya, Sieni on menossa SM-joukkuekisaan. Kylläpäs tässä nyt yhtäkkiä onkin taas hirveästi kaikkea, harmi vaan kun ohjaajalla on vähän käynnistymisvaikeuksia. Miksi musta on ihan ok treenata tokoa vailla koeajatuksia, mutta hakuun en vaan pysty menemään? Mitä väliä niillä kokeilla oikeasti on? Elämä on koirieni todellisuudessa jossain ihan muualla, esim. pikainen peltoralli varsinaisen lenkin ja pönen jäljen jälkeen näytti niin liikuttavalta että oikeasti hävettää olla niin turhamainen että joku koemenestys ja pettymys itseeni saa maailman romahtamaan...