Hehku

Kaveri kysyi reilu viikko sitten olisinko kiinnostunut hänen kaverinsa kasvattamasta käyttöbelgipennusta, omaksi tai vain hoitoon. Kasvattajalle jäi itselleen pentu kanssa, ja hän halusi tämän toisen maailmalle vaikka sitten vain hoitopaikkaan odottamaan oikeaa kotia, jottei syntymäkodissa leimaudu liikaa siskoonsa. En mä ole nyt kolmatta koiraa vailla, vastasin, ja unohdin koko jutun. Pari päivää sen jälkeen se yhtäkkiä palasi töissä mieleen, ja laitoin vielä viestiä, että siis mikä juttu se olikaan. Pönen tulevaisuus on murehdituttanut ja Sienenkin kanssa se seinä varmaan alkaa olla vastassa (haun tai siis sen tottiksen suhteen, rallya se kyllä saa jatkaa). Mun on kertakaikkiaan ehkä otettava kolmas koira aiemmin kuin olin ajatellut, tai sitten loppuu harrastus.

Kyseessä on High-Spirited Hehcu. Belgien suvuista en ymmärrä mitään, kiinnostuneet voivat itse katsoa sukutauluja, mutta mikään näyttelypiski ei siis ole kyseessä. Kaverin kanssa viestiteltyäni mulle tuli sellainen hyvin vahva tunne siitä, että elämässä ei koskaan saa mitään, jos aina on heti "emmä". En mä tartte kolmatta koiraa, enkä ota belgiä sitten kun sen pennun joskus otan, eikä todellakaan oikeastaan ole aikaa eikä tilaa millekään hoitopennulle. Toisaalta, miksi ei? Siis niinkun oikeasti, jos unohdetaan se "emmä"-ensireaktio? Hirveä vaiva siitä tietenkin on, mutta niin pennusta aina on, ja tulee olemaan sittenkin kun sellaisen itselle otan. Mikä huikea tilaisuus kokeilla vähän eri kaliiberin pentua kuin mitä omani tähän mennessä on olleet. Mikä huikea tilaisuus kokeilla miten raskasta se elämä kolmen kanssa on ja uupuuko täysin kun niitä pitää käyttää erikseen.

Loppuviimein asiat sitten meni niin, että pentu matkasi 450km ja saapui meille sunnuntaina illalla rankan koulutusviikonlopun päätteeksi n. klo 17 kun maanantaina aamukuudelta pitää olla töissä, aivan loistava ajoitus eikö! Vajaan vuorokauden tuttavuuden perusteella: puree kuin itse perkele (ja koulutuksessa palanut nahka on sitten kipeä!), kantaa kaikkea mahdollista (itseään isompi vesikuppi ym no problem), syö kuin sika, suhtautuu maailmaan jotenkin kauhean pikkuvanhasti ja tuntuu olevan joka paikassa heti kuin kotonaan. Se ei ole vielä pelännyt ketään eikä mitään, ulkona tulee tosi lähellä jaloissa eikä varmasti häivy mihinkään ja muutenkin tykkää huomiosta, mutta toisaalta palaute ei voisi vähempää kiinnostaa silloin kun olemme eri mieltä ja useampi erä on mennyt siihen, että se vastustaa tulemalla ihan kunnolla käsille, tosin joka erän se on myös surukseen hävinnyt :D Se on myös hyvin äänekäs kokiessaan mielestään vääryyttä, sori vaan naapurit kaikki ne öiset erimielisyytemme... aivan huikea tyyppi, tässä on varmasti sellainen koiratyyppi joka ei mene autoon itkemään kun ohjaajaa ahdistaa koetottis, ja jonka kanssa saa kyllä pentuna vääntää mutta en mä epäile hetkeäkäään etteikö siitä koira tulisi :) No, se ei silti ole jäämässä meille, koska yksi oleellinen vika siinä on: se ei ole mudi eikä mudiksi mulle muutu.

Sienen mielestä se oli ihana kun se tuli, mutta kun rajut leikit kiellettiin, Sieni vähän pahastui ja totesi että en sitten ollenkaan. Pönen mielestä se oli kanssa aika ihana kun se tuli, pöne meni sekaisin ja otti flirttiasenteen. Se ehkä ekan tunnin oli vähän vieraskorea, mutta sen jälkeen hepulit on olleet sitä luokkaa, että molemmat isot väistyy tieltä samalla muristen. Kummaltakin se on saanut pari kertaa kunnon rähähdyksen, ja silloin yleensä kyllä lopettaa mutta ei jää paikan päälle pyytelemään anteeksi, vaan viilettää samalla vauhdilla jonnekin muualle. Olen pitänyt isoja pahimpien hepulien aikana portin takana turvassa. Pöne parka, ajattelee moni, ja tavallaan olen samaa mieltä. Toisaalta mulle on aina ollut selvää, että tämä on ihmisten maailma ja ihmisten koti, ja jos minä halusin ottaa hoitopennun, mun aikuiset koirat saa luvan siihen sopeutua. Pöne oli ihan samanlainen kun Sieni tuli, Sieni ei tosin ollut ihan niin päällekäyvä, joskin ei sekään pönen mutinoita koskaan ottanut tosissaan. Jos tämä pentu olisi jäämässä meille, en epäile että mitään ongelmia jäisi, joten nyt eletään näillä ja joskus koittaa pönellekin se ilon päivä, kun se todella lähtee. :D

Tosi mielenkiintoista nähdä myös kuinka Sienen motivaatioon vaikuttaa se, että kotona on nyt pieni termiitti, joka vie paljon mun huomiota. Isot jää varsinkin alussa väistämättä vähän syrjään.