Noh, mukavuusalue...

Viikolla S&C:n kanssa treenit. Hän kouluttaa koirastaan etsijäkoiraa ja ohjelmassa on siis ollut vieraan koiran tekemän jäljen seuraaminen ja maalin ilmaiseminen. Projekti on huikean mielenkiintoinen ja minullakin on ollut mietinnässä josko lähtisin samaan. Maalin voi (ja useimmiten kannattaakin!) ilmaista varsin kaukaa, joten töppösen epäsosiaalisuuskaan ei niin haittaisi.

Joka tapauksessa olin töppösen kanssa apukoirana ja tehtiin jälki vilkkaalle paikalla tuonne ihmisten ilmoille. Jäljestä tuli joitakin satoja metrejä pitkä, ja matkalla minun piti kusettaa koiraani jokusen kerran ja merkata kaikki pissakohdat pyykkipojalla (etsijäkoira opetetaan ilmaisemaan pissat, mutta eri tavalla kuin itse maali). Radiopuhelin oli koko ajan mukana ja pissakohdat piti jo etukäteen ilmoittaa, ja muutenkin kommentoida jos jäljellä tulee jotain outoa. Lopussa minun piti jäädä odottamaan 15-30min jäljen vanhentumista ennen kuin kaveri lähtisi ajamaan sitä, ja oltiin sovittu että loppu on yhden rannassa olevan rakennuksen nurkilla. Siellä minä sitten kyykin puskassa uimarannan lähellä koirani kanssa, pelkäsin että joku tulee ja koirani alkaa räyhätä sille ja se ihmettelee mitä ihmettä mä teen siellä. Tai että joku kadulta näkee ja luulee että kyttään esim. lapsia uimarannalla, miten sairasta!

Voi pojat että voi ihmistä hävettää! Se puhelimeen kommentointi "nyt se pissii" ja pyykkipoikien laittelu kun ihmisiä kävelee ohi, ja se puskissa lymyily. Oikeasti, mitä väliä? :D Puskissa mä piilottelin koiralle ensin nameja ja sitten käpyä mitä se sai etsiä, ja harjoittelin rally-tokon temppuja (mudin mielestä tottelevaisuusliikkeet puskassa oli aluksi ihan "ootsää hullu" -osastoa :D). Kukaan ei edes tullut ja nähnyt.

Toisena päivänä olin uusvanhan tuttavan kanssa lenkillä. Vain Sieni osallistui. Käveltiin ensin ns. koirapolkua, ja jossain vaiheessa koirat otti selvästi hajua metsästä. Siinä just mietittiin että mitähän siellä on ja pitäiskö ne käskeä pois, ja sitten nähtiin että nyt ne rynnistää johonkin. Siinä sitten sai ääntä korottaa aika lailla että ne palasi polulle. Hetken päästä vastaan tuli marjastaja, otettiin koirat kiinni. Kohdalla se mutisi jotain, että "tulihan ne sieltä". Luuli varmaan, että meinasivat aiemmin hyökätä hänen luokseen, eikä suinkaan olleet jonkun jäniksen perässä. En sanonut mitään, mutta voi pojat taas, että voi hävettää. Kaveri ei ollut millänsäkään. Käveltiin koirapolku loppuun ja uitettiin koiria kaupungin ainoalla koirien uimarannalla, ja jatkettiin siitä pururataa pitkin. Kai me nyt laitetaan nämä kiinni, kysyin, ja kaveri sanoi että miksi ihmeessä. Kello oli jotain yksi arki-iltapäivänä eikä siellä kuulemma juuri tule porukkaa vastaan. Meillä oli kaksi tottelevaista koiraa, joita kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa ne vastaantulijat, eikä kumpikaan myöskään ikinä menisi räyhäämään kellekään tms kuten mudi tekee ja mikä hävettää mua vielä potenssiin ziljoona. No, annettiin niiden olla irti. Vastaan tuli yksi ihminen, jolla oli myös koira irti, ja siinä sitten kaikki kytkivät omansa ohituksen ajaksi vaikka ne olisi varmaan menneet omia reunojaan ohitse ilmankin. Loppuun päästyämme olin silti ihan "huh", ja jos olisin ollut siellä yksin, olisin ajatellut, että harmi kun ei ilkeä pitää irti ja koirat joutuu peitsaamaan remmissä, mutta en olisi kuunaan kehdannut laskea edes Sientä vapaaksi kävelemään. Koska mitä jos joku tulee ja paheksuu! En murehdi sitä, että mun koira ei tottelisi tai että se karkaisi tai aiheuttaisi mitään häiriötä yhdellekään ihmiselle tai eläimelle, koska niin ei tapahdu. Murehdin sitä, että joku vastaantulija kommentoi ilkeästi tai vain hiljaa mielessään paheksuu minua! Mitä sitten vaikka paheksuisikin? Kävelen myös päin punaisia, syön välillä kuin porsas (muistan yhden koiraleirin, jossa oli makkaranpaistomahdollisuus ja makkaran kaverina mulla oli 400g purkki perunasalaattia, sellasta kermamössöä. Mätin sitä kertakäyttöhaarukalla suoraan purkista naamariini, ja purkin vajentuessa joku kysyi kauhuissaan, että meinaatko sä oikeesti syödä ton kaiken. No kuule niin meinasin kun ihan hyvin jaksan eikä sitä viitsi täällä lämpimässä koko päivää säästelläkään. Ei mua tällaiset hävetä yhtään :D), enkä esim. missään määrin voi sanoa olevani kiinnostunut siitä miltä mä näytän ja millaisia rytkyjä mulla on päällä. Ei kiinnosta yhtään mitä joku muu sellaisista ajattelee.

***

FB:n holskuryhmän linkattiin Mujusen artikkeli paineistumisesta ja ohjaajaherkkyydestä. Se kannattaa lukea ajatuksella, miettiä niitä juttuja ja lukea sitten vielä toisen ja vaikka kolmannenkin kerran.

"Toinen puoli oppimistilanteen laadukkuudesta tulee ohjaajan asennoitumisesta. Hyvän ohjaajan ominaisuuksiin kuuluu oman käyttäytymisensä ja tunnetilojensa hallita niin, että opetustilanteessa ohjaaja ei tiedostamattakaan paineista koiraa. Tämä tuntuu olevan huomattavasti vaikeampaa kuin ympäristön järjestäminen soveliaaksi. Ohjaaja sallii valitettavan usein omien luonteen heikkouksiensa romuttaa opetustilanteen. Hermoileminen ja tyytymättömyys nyrjäyttävät oppimisilmapiirin aivan varmasti negatiiviseksi."

"Jos asetut itse koiran asemaan, niin kummanlaisen ohjaajan valitsisit yhteistyökumppaniksesi: ihmisen joka kehuu, kannustaa ja tsemppaa onnistumaan vai sellaisen, joka vaatii aina hieman enemmän kuin osaat ja on silti tyytymätön suorituksiisi?"

"Olisi melko helppo todeta, että koiran ns. ohjaajaherkkyys olisi nimenomaan koirassa oleva negatiivinen luonteen ominaisuus. Mutta onko sittenkään näin? Monilla "ohjaajaherkillä" eli ohjaajastaan paineistuvalla koiralla ongelman syy on seuraamusta ohjaajan korostuneesta "ylivahvuudesta", jonka taakan alle koira on painettu ja latistettu. Ei koira herkistele tai väistele ohjaajaansa ilman syytä, vaan tuolla toiminnalla on oma, usein konfliktipohjainen historiansa."

Vaikka mä olen kohta vuoden (aika mihin menet!) kouluttanut Sientä vain positiivisesti, luulen, että meillä on silti jonkinlainen pieni ongelma jo lähtökohdissa. Usein treeneissä mä päätän jonkun asian, jonka pitää onnistua, ja asetan siis mielessäni sen tavoitetason jo etukäteen valmiiksi. Sitten haen koiran, ja jos läsnä on vaikka jotain tiettyjä ihmisiä, alan jo etukäteen jännittää yltääkö mun koira nyt siihen suoritukseen jonka olen päättänyt saada esiin. Saatan jännittää sitä kahdestaan ollessammekin. Sen sijaan olisi varmaan hedelmällisempää ottaa se koira ja katsoa mitä se tänään tarjoaa, ja asettaa vain lähtötaso ja jättää tavoitetaso täysin auki. Uskon, että positiivisellakin kouluttamisella mun koira kokee paljon sellaista hienoista riittämättömyyden tunnetta, juuri tuota, että ohjaaja vaatii aina hieman enemmän kuin koira osaa (tai pystyy) ja sitten on tyytymätön tai pettynyt. Vähän niinkuin se meidän maali aina karkaisi juuri kun koira on pääsemässä sinne, eikä sellaista täydellistä tyytyväisyyttä ole koskaan. Haussa ja esineissäkin mä olen viime viikkoina monta kertaa meinannut kesken kaiken pillahtaa itkuun ja kapsahtaa koiran kaulaan, kun se on ollut niin liikuttavan täydellisen erinomainen, upein ja mahtavin koira. Tottiksessa en koe tällaisia tunteita sen kanssa juuri koskaan. Miksi? Epäilemättä vikaa ei ole koirassa, vaan väärin asetetussa "maalissa".