Jos kaikki muut asiat, eli suomeksi maastot, tuntuu rullaavan, tottis ei todellakaan. Ollaan käyty pari kertaa kentällä ja kummallakin kerralla olen pistänyt hyvin nopeasti koiran autoon, kun itsellä alkaa keittää. Se ei vain kulje, meillä on jokin solmu. Tavoitteet ja todellinen osaaminen ei vaan kohtaa, ja eilenkään ongelma ei ollut koiran vire, vaan tekniikka. Tein kolmannella kierroksella eteen tuloja, läheltä vielä ihan ok mutta kauempaa tulee edelleen oikeaan jalkaan. Neljännen virheen jälkeen parkaisin ääneen, että miksi tää ei vaan voi sujua ja eihän sitä tälleen tehdä, miksen saa sua tajuamaan. Ja siitäkös se sitten taas pahastui. Ihan ehdottomasti eniten vituttaa oma kykenemättömyyteni hallita tunteitani! Voi jeesus että pitää ihmisen olla idiootti! Tiedän että mun turhautuminen ei koskaan johda mihinkään hyvään, ihan kuin se tahallaan tekisi vähän huonosti ja mun ärsyyntyminen saisi sen tokenemaan, että no okei sitten, nyt teen kunnolla. Juu ei todellakaan. Se yrittää parhaansa ja kun se ei tee niin kuin haluan, SE EI VAAN OSAA. Ja se on ihan fakta, että kun mua alkaa tosissaan ärsyttää, se ei sitten tee enää mitään. On ihan turhaan käydä tämä sama kaava kerta toisensa jälkeen läpi.
Pistin sen remmiin kiinni kentän laidalle ja otin mudin. Kateusvietti ei tällaisissa kuitenkaan toimi, siis kun toi mielentila ehtii tulla niin Sienestä on vaan huojentavaa saada olla rauhassa eikä sitä kiinnosta yhtään, että mudi syö sen ruuat ja leikkii sen leluilla. Mudin vuoron jälkeen menin hakemaan Sientä. Edellisellä kerralla kentällä alkuviikosta se oli alusta alkaen jotenkin nihkeä ja silloin rupesin murisemaan sille niin kuin kotona leikimme, se auttoi ja se vähän syttyi siitä. Päätin kokeilla sitä nytkin. Härkin sitä niin kauan että se tekee jotakin ja aktivoituu koomastaan. Juttelin sille sellaisella supermöreällä äänellä (tsiisus jos joku olisi ollut katsomassa!) että sanotkos jotain ja koetas nyt vähän suuttua, murisin ja puhalsin sitä ja nipistelin eri puolilta niin nopeasti että se ei kerinnyt väistellä. Toimi, se suuttui :D Yllytin sen sitten haukkumaan mulle ja palkkailin sitä siitä niin, että se joutui ruokaa tavoitellessaan vielä ryysimään mun päälle. Lopputuloksena oikein virkeä Sieni ja kivat haavat reidessä. Siis mun. Tällaiset asiat toimii ehkä kun ollaan kahdestaan, mutta en mä muiden nähden saati missään kokeessa ikinä ilkeäisi, ja sekös iso ongelma onkin. Hissuttelen itsekin kun joku katsoo.
Viime kokeessa se ei tehnyt yhtään eteen tuloa, joten ehkä mun nyt vaan pitäisi höllätä tavoitetta ja palkata se joka kerta treeneissä kun se tekee sen, vaikka se olisi mun oikeassa jalassa eikä keskellä, tai vähän vino, tai väljä? Ainakin jos se tekee sen hyvässä vireessä? Tämä on varmasti meidän suurin ongelma, mä en osaa minkään koiran kanssa saada sekä tekniikkaa että hyvää virettä samaan pakettiin. Sieni varsinkin on sellainen koira, että se hyvä vire hyvin nopeasti lässähtää jos tarvii monta kertaa jättää palkatta ja ottaa uudestaan, niin mitä järkeä siinäkään oikeasti on? Ehkä mun pitäisi vähän höllätä? Toisaalta operantti koulutus nimenomaan on hyvin teknistä ja jollain tapaa sekin on sopinut Sienelle, se täsmällisyys, että on yksi tarkka mielikuva mitä kohti mennään, ja se joko tekee oikein tai ei tee oikein. Mudillekin kyllä teki tosi hyvää tokovalioitumisensa jälkeen se, kun tehtiin puoli vuotta pelkkää virettä ja palkkasin kaikesta vain lelulla, annoin sen keulia ja olla tuhma ja lakkasin lainkaan murehtimasta esim. seuruun paikkaa tai jos törmää eteentulossa. Kadutti, että olin niin monta vuotta ollut niin tekninen sen kanssa. Ehkä mä nyt vaikka tän kesän teen samaa Sienen kanssa, ja unohdan ne täsmälliset kriteerit ja palkkaan kun se nyt vaan tekee mitä sanotaan ja on reipas? Koetan myös palkata enemmän lelulla ja saada sen toimimaan? Koen että ongelma on myös tämä kahden lajin loukku. Tiedän että moni harrastaa sekä tokoa että pk-puolta samaan aikaan hyvällä menestyksellä, mutta kuten sanottu, minä en ole koskaan osannut enkä näytä nytkään osaavan saada samaan aikaan tekniikkaa (toko) ja virettä (tottis), ja pitäisi valita kumpaa painottaa. Ehkä se on nyt taas vaihteeksi palveluskoira joten antaa olla vähän sinnepäin, kunhan on sikahauskaa.
Tässä Koirakoulu Verkossa uusin artikkeli: linkki. Periaatteessa tykkäsin ajatuksesta, ja jotain tuon tapaistahan on munkin koirien kanssa tehty. Mudia auttaa koepaikoilla jos pelataan look at that -peliä vierailla koirilla ennen omaa vuoroa. Tai Sienen ampumisprojektihan jossain määrin kaiketi oli tuota samaa, siedättämistä helpon ja runsaasti vahvisteita tuovan käytöksen avulla. Jäin miettimään, että joko mä en ole osannut tehdä asioita oikein tai sitten kirjoittajan koirat on kuitenkin hyvin erilaisia kuin mun koirat, koska ei meillä mikään muutama kerta riitä mihinkään. Jäi silti kytemään ajatus siitä, että ehkä sitä kosketuskeppiä voisi silti järjestelmällisesti käyttää niissä tilanteissa, kun mua meinaa alkaa ärsyttää ja koiraa ahdistaa se. Tuskin siitä ainakaan haittaakaan olisi.
Viime päivinä teemana on ollut myös koejännitys. Mikä kokeissa jännittää? Mikä on pahinta mitä voisi käydä? Muuttuuko jännitys vuosien varrella, miten ja miksi? Miten valmistautua, sekä edelliset päivät että viime minuutit kehään menoa odotellessa, ja erikseen siis se mitä koiran osalta tapahtuu ja toisaalta prosessi ohjaajan päässä? Parhaat vinkit jännityksen hillitsemiseen? Olen puhunut aiheesta usean ihmisen kanssa, mutta mua kiinnostaa tämä edelleen. Jos joku haluaa kirjoitella ajatuksiaan niin lukisin suurella mielenkiinnolla!
Sanotaan, että koejännitykseenkin tottuu kun kehittyy jonkinlainen rutiini. Kyllä minuakin hieman auttaa se, että tiedän etukäteen täsmälleen miten suoritus tulee menemään (siksi esim. tämä eka hakukoe oli niin karmean stressaava, kun en tiennyt). Olen kisannut mudin kanssa 40 virallista agilitystarttia, 10 pk-koetta, 21 tokokoetta, 6 rally-tokokoetta plus kaikki möllit/epäviralliset/tms päälle. Sienen osalta ollaan vasta 2 pk-kokeessa, 4 tokokokeessa ja 3 rally-tokokokeessa ja epiksiin sekin on jonkin verran osallistunut. Jännitän niitä melkein yhtä paljon kuin oikeitakin kokeita. Tässä on 76 virallista koetta. En ole tottunut paskan vertaa, mutta ehkä en vaan ole vielä kisannut tarpeeksi, ja se tottumus tulee jossain 500 kokeen tienoilla...?
Sanotaan, että koejännitykseenkin tottuu kun kehittyy jonkinlainen rutiini. Kyllä minuakin hieman auttaa se, että tiedän etukäteen täsmälleen miten suoritus tulee menemään (siksi esim. tämä eka hakukoe oli niin karmean stressaava, kun en tiennyt). Olen kisannut mudin kanssa 40 virallista agilitystarttia, 10 pk-koetta, 21 tokokoetta, 6 rally-tokokoetta plus kaikki möllit/epäviralliset/tms päälle. Sienen osalta ollaan vasta 2 pk-kokeessa, 4 tokokokeessa ja 3 rally-tokokokeessa ja epiksiin sekin on jonkin verran osallistunut. Jännitän niitä melkein yhtä paljon kuin oikeitakin kokeita. Tässä on 76 virallista koetta. En ole tottunut paskan vertaa, mutta ehkä en vaan ole vielä kisannut tarpeeksi, ja se tottumus tulee jossain 500 kokeen tienoilla...?
 |
| Kesä on keltainen. |
7 kommenttia:
Minulla on Sienen tapainen koira, pehmeäksi luonnetestissä mitattu ja äärimmäisen herkkä omille fiiliksilleni. Sehän ei sitten olekaan helppo paketti kun itse haluaisi hinkuttaa äärimmäisyyksiin saakka täsmällisyyttä ja koiraa taas alkaa heti ahdistamaan jos ärsyynnyn/ahdistun/hiillyn. Ollaanpa saatu muutamakin asia tehdä pidemmän kaavan kautta kun kivasta onkin tullut liian ahdistavaa koiralle, jopa niin ahdistavaa että poistui kentältä autolle. Niin vaan pitkä tie mentiin ja nyt noitakin asioita tehdään taas iloisesti.
Se oma ahdistus... itselläni joskus oikein korvissa kohisee kun adrenaliinit jyllää ja hiki nousee pintaan, kuplaannun ja pahasti. Välillä turhaumasta, välillä ärsytyksestä, välillä kisajännityksestä. Ensisijaiseti pitää opetella itse oman vireyden säätelyä ja tunnetilojen hallintaa (vaikeaa se on, mutta vaaditaanhan me sitä koiriltammekin miksei siis itseltämmekin?). Toisena olen alkanut systemaattisesti totuttamaan koiraa myös siihen ettei maailma kaadu vaikka mamman maailma meinaakin kaatua. Kun itseäni alkaa ahdistaa alan pyytämään koiralta käsikosketusta (koska olen ollut niin laiskimus etten ole ikinä jaksanut kosketuskeppiä opettaa). Ja usko tai älä, koiran itseluottamus on parantunut näiden kertojen jälkeen (kuukausien aikana) niinkin paljon että lievissä omistajan ahdistustapauksissa koira toteaa että "pyh, annappa mamma olla ja mennäämpäs tekemään homma. Minä hoidan!" On muuten ihan pikkasen palkitsevaa (ja samalla itse saa positiivista vahvistetta). Olenkin nauranut etten välillä tiedä kumpi meistä kantaa toista eteen päin, mutta ehkä tavoite olisikin että toinen toistaan tukien?
Tsemppiä omien tunnetilojen kanssa!
Kiitos viestistäsi, koin suurta helpotuksen tunnetta! Mun koirat on varmasti tottuneet siihen, että mua jännittää enempi vähempi ihan kaikki, ei tartte kuin mennä jonnekin outoon paikkaan treenaamaan (talvella oltiin esim. kaverin kanssa keskustan jalkakäytävällä bussipysäkin kohdilla, ja ihmiset kyllä tuijotti ja pahasti), niin olen pyörtymisen partaalla. Koe ei siis sikäli ole sen kummempi tilanne.
Jännitys ja ne omassa päässä olevat paineet on kuitenkin ainakin Sienelle selvästi eri asia.
En ole koskaan tajunnut ajatella asiaa tuolta kannalta, että ottaisin jonkun tietyn jutun mitä pyydän aina kun minua alkaa ärsyttää. Itse asiassa ennen tuota artikkelia en kauheasti ollut ajatellut ylipäänsä sitä, että koiralla voisi olla joku aina samana pysyvä käytös, mitä voisi käyttää juuri noihin ahdistumiseen. Olen keskittynyt enemmän vain tunnetilaan ja abstrakteihin juttuihin ("osoita nyt vähän aktiivisuutta"), mutta joku selkeä käytös voisikin olla paljon toimivampi.
Ja siitähän voisi sitten nopeasti jalostaa sellaisen ärsytyksen ilmaisimen, koiralla olisi vähän niinkuin tehtävä ilmaista jollain käytöksellä, että hei, nyt sua alkaa ärsyttää. :D Vähän niinkuin syöpää tai hometta tai mitä tahansa ilmaisemaan opetetut koirat.
Koska olen itsekin kova jännittämään ja jonkin verran pilannut koesuorituksia sen takia niin koin kovasti tarvetta tulla kirjoittamaan jotain tsemppaavaa ja lohduttavaa. En vaan oikein tiedä mitä se olisi :) Kaikki jännittää, osa enemmän ja osa vähemmän ja syyt varmaan jossain määrin vaihtelee. Itsellä on auttanut ehkä eniten se, että olen yrittänyt kovasti pohtia syitä kauhealle paniikille ja puuttua niihin. Minulla on ollut kova tarve onnistua kokeessa (apua - ihmiset näkee ettei me osatakaan mitään, Koiranettiin ja kisakirjaan tulee rumia merkintöjä :D, koepaikka "menee hukkaan"....) ja se ei tietysti ole kauhean rento ote lähteä valmistautumaan kisaan ajatuksella että on PAKKO tehdä tulos. Nyt olen hirveästi yrittänyt kääntää ajatusmaailmaa niin, että mennään kokeeseen testaamaan osaamistaso, siis katsomaan että minkälaiseen suoritukseen ylletään sinä päivänä, niissä olosuhteissa sillä hetkellä. Saatko yhtään ajatuksesta kiinni..? :)
Jotenkin koen helpommaksi vielä ajatella maastojen osalta noin, koska kaikki tietää, että välillä jälki voi vaan hukkua tai tuulet käydä niin että kertakaikkiaan koira ei saa hajua. Mutta onhan se tavallaan vähän niin tottiksessakin. Se tulos tehdään semmoisella vieraalla kentällä, mikä kenttä nyt sattuu olemaan, niillä esteillä mitä siellä on jne. Ylipäätään eihän se suoritustaso koskaan pysy vakiona, että tottis menisi aina samalla lailla. Tai ei meillä ainakaan :D Aina voi tulla yllättäviä juttuja eikä se tarkoita sitä, että sitten ollaan ihan huonoja. Pääasiassa koirakot ei taida edes tehdä täysiä pisteitä aina kokeessa vaan aina sinne jotain virheitä mahtuu mukaan.
Itselle näistä pohdinnoista on ollut jotain apua. Kävin myös mentaalivalmennuksessa kerran ja sieltä ehkä parhaiten jäi mieleen se, ettei kannata panikoida siitä, että apua nyt alkaa jännittämään. Vaan voi todeta ihan rauhallisesti että näemmä jännittää sen verran että kädet tärisee ja hengitellä rauhassa.
Niin ja jos keksit, miten herkähkön koiran saa olemaan paineistumatta liikkurista tokokokeessa jännittävän ohjaajan kanssa niin tule ihmeessä kertomaan sitten minullekin. :)
Kiitos Kati ajatuksista! Eniten jäin miettimään tuota "pakko tehdä tulos" -kohtaa. Olen ennenkin todennut, että kisoja on hyvin vähän ja ne muut on pääasiassa vain kokeita, juurikin senhetkisen koulutustason tarkastusta varten. Mutta blaablaa, voin sanoa tämän sata kertaa ääneen ilman että ajattelen sitä sen kummemmin kuitenkin, mutta nyt ehkä yritän ajatella. Koska se on ihan totta.
Ja tuokin, että suoritustaso ei (valitettavasti...) ole mikään vakio. Ainakaan meidän tavallisten kuolevaisten koirilla, en tiedä onko niillä MM-nimillä kisakirjat täynnä pelkkää 290+ pistettä. ;P
Mä kyylään koiranettiä paljon, sekä omia rotuja että jonkun verran muitakin, usein esim. katson käymästäni kokeesta muutkin osallistujat ja miten heillä on aiemmin mennyt. Ei mulla nimet kyllä jää mieleen, enkä mitenkään yritä olla ilkeä tai nauraa kellekään, se on vaan hauskaa kun oon tällanen tilastofriikki :D Mutta kyllä se aina pistää silmään, jos jollakin on useita nollia yhtä tulosta kohden, tulee mieleen, että on menty kokeilemaan vähän liian aikaisin ja luotettu tuuriin osaamisen sijaan. Ja sitten taas paljon tuloksia ja yksi nolla väliin, niin ekana tulee juuri mieleen, että jotain yllättävää on sattunut. Juurikin haastavat olosuhteet, marjastaja jäljellä, suunnistajalauma hakuradalla, olematon tuuli, ei parhaassa kunnossa oleva koira tms. Sellaista se vaan on ja ei muuta kuin uutta koetta katsomaan. Jos kaikki saisi aina tuloksen niin eihän tässä olisi mitään järkeä. (Mutta olisi silti kivaa jos MINÄ voisin aina saada tuloksen, ykkös-sellaisen :P)
[osa2]
Nykyään koira pujottelee hienosti, mutta edelleenkin huomaan virheiden seurauksena paineistuvani. Toisaalta olen oppinut katkaisemaan oman kierteeni temputtamalla koiraa ja jo 10s temputus auttaa sekä minua että koiraa nollaamaan niin että koiran on mahdollistua onnistua seuraavalla toistolla. Välillä koira suoriutuu pujottelusta myös paineistuessani ja sekös on tehnyt koiran itsetunnollekin hyvää- ja miksei minunkin. Ääriesimerkki, mutta toivottavasti luo uskoa että vaikka kävisi ”syvällä” niin sieltä voi halutessaan myös nousta. Meidän kohdalla nousu kesti noin vuoden, ja luulen että itse tein matkan hankalimman kautta ennen kuin ymmärsin ongelman ytimen. Nykyään kisaamme agilityssa kolmosissa, ja vaikka joka ikinen kerta sydän jättää hetkeksi lyönnit väliin pujottelun kohdalla niin kertaakaan ei koira ole pujotteluvirhettä kisassa tehnyt.
Rally-tokon olen kohdallani pitänyt tietoisesti lajina, missä tavoitteena on harjoitella koiran kanssa kisaamista, yhdessä tekemistä ja kummankin ahdistuksen hallintaa. Mitä sitten jos ei tule tulosta, ei se maailma saa kaatua siihen (tässä lajissa, päälajissa en vain pysty,kykene tai oikeastaan edes halua ajatella näin vaan haluan mennä onnistumaan). Olen kevään mittaan kisannut rallyssa seitsemän kisaa ja miten ilolla havaitsin sen että viimeisimmässä kisassa kyllä jännitti niin vietävästi mutta itse säilytin aivot päässä ja pysyin toimintakykyisenä. Koira yrtti kyllä kuplaantua (onko se oppinut tietyn toimintamallin aikaisempien kisojen pohjalta?) ja ei vaan pystynyt suorittamaan kahta ensimmäistä kylttiä niin kuin tiedän sen oikeasti pystyvän. Onko se sitten puutteellista osaamista, vaiko ahdistuksen hallintaa koiralta? Toisen kyltin kohdalla pidin lyhyen hengähdystauon, koitin nollata itseäni ja totesin koiralle että oletpas sinä hassuun paikkaan joutunut mutta eiköhän jatketa hommia. Kolmas tehtävä meni jotenkuten mutta neljännellä kyltillä alkoi koira olla mukana ja viides kyltti olikin jo aivan super. Näki oikein miten koiran ilme muuttui ja se tuntui huutavan ”mä osaan tän!”. Tässä kohtaa itsekin pystyin rentoutumaan täysin ja rallateltiin loppurata maaliin. Usko tai älä, meillä oli oikeasti kivaa Seuraavaan kisaan pientä lisäpainetta luo mahdollisuus RTK2seen, mutta siitäkin huolimatta jatketaan rallyssa kisaamisen harjoittelemista. Tähtään tokoon, mutta turha kisoihin on mennä jos koira hyytyy ensimmäisen 10m seuraamisen aikana. Haluan uskoa että jos me pystytään rallyssa suoriutumaan koko radasta kivalla fiiliksellä, niin sen jälkeen on mahdollisuus siirtää sama tunnetila tokoonkin.
Tulipas tarinaa… jotenkin tekstisi kuullostaa vaan niin tutulta, että poikkeuksellisesti päätin jopa kommentoida.
[osa1]
Itse olen kokenut "temputtamisen" myös mainioksi oman vireen hallintakeinoksi. Kun alkaa vaatia koiralta sellaista missä se onnistuu niin itsellä on mahdollisuutta myös laskea kierroksia/ahdistusta/jännitystä/hengähtää. Kun taas omat aivot toimivat normaalisti niin voi jatkaa - ja yleensä ahdistumisen syy on myös poissa kun koira toimiikin kivasti.
Oma koira on/oli oppinut siihen kun itse paineistun niin se passivoituu tai pakenee tilanteesta. Ja sekös oli omiaan lisäämään omaa painetta. Negatiivinen kierre oli valmis :( Negatiivisen kierteen syytä ei voi aina poistaa (toki poistan jos mahdollista), mutta olen koittanut opetella itselleni tapoja katkaista negatiiviseen kierteeseen ajautumista (tai joskus jopa heittäytymistä). Jokainen kerta kun kierteen onnistuu katkaisemaan niin siitä saa itselle positiivista vahvistetta ja koirakin oppii kokemuksen kautta (ehkä, toivottavasti) ettei paineistuva ohjaaja aina tarkoita negatiivista asiaa.
Ihan hillittömän pitkä matka itsellä on oman paineistumisen ja viretason hallintaan, mutta jollakin tasolla myös koira on oppinut ohittamaan lievät paineistumiseni. Helpommallakin voisi tietty päästä, mutta toisaalta tämä pehmo-koira on opettanut ja tulee opettamaan ehkä eniten eläinten oppimisesta, opettamisesta ja omien tunnetilojen hallinnasta. Aivan varmasti hyviä taitoja hieman kovemmankin/normaalin koiran kanssa. Vanha klisee, mutta koirani kanssa on osoittautunut että matkasta on tullut päämäärää tärkeämpi - joskin päämäärään unohtamatta. Onneksi asetettuja tavoitteita ollaan saavutettukin :)
Jos yhtään helpottaa tieto, niin olen itse kerran istunut agility-kentän keskellä, parkunut kuin pieni lapsi (ja hävennyt silmät päästäni kun aikuinen ihminen ja käyttäytyy noin… ja vielä kesken treenien kaikkien katseiden alla) ja miettinyt samalla että miksi kiusaan sekä itseäni ja koiraa kun koira oli pujottelua tehdessä juossut pakoon autoon. En ollut edes huomannut miten olin opettanut itseni painostumaan "kepit" -käskystä. Jo ennen kuin koira oli kepeillä niin varmaan puoli hallia haisi ahdistumistani koiran nenään ja koira kesti painetta aina toiseksi viimeiseen väliin saakka. Se ei ikinä mokannut sisäänmenoa tai pujottelua mutta lähti AINA toiseksi viimeisestä välistä. Väisti tilannetta mahdollisimman kauas, meni omaan kuplaansa. Muutama päivä itkuparku-kohtauksen jälkeen kokeilin mielikuvissani koiran lähettämistä kepeille, ja vain kuvittelemalla tilanteen sain samat fyysisen paineistumisen oireet itselleni aikaiseksi! Eihän koiralla ollut mitään mahdollisuutta onnistua kun itse paineistuksissani pilasin mahdollisuudet. Ymmärsin viimein ettei koira ole se ongelma vaan minä. Ei toistojen määrä olisi tilannetta miksikään muuttanut, vaan ainoastaan se että opettelin itse uusia tapoja selvitä tilanteesta (ja kyllä, kävin mentaaliharjoituksessa minäkin).
Omastakin mielestä koejännityksestä ei voi puhua liikaa tai miettiä, eikä siinä ole ainoata oikeaa ratkaisua. Itse olen ollut aika rohkea aina kisaamaan lähtemisessä ja ajatellut lähinnä, että mennään nyt kokeilemaan tosin eri kriteerit kuin joillakin ehkä.
Jokaisen koiran kanssa ekat kisat, ennen tiettyä kokemusta jännittää hirveästi. Kaikkein vähiten jännitin Rasmus tollerin kanssa, joka oli varma koira kilpailuissakin. Tehtiin töitä yhdessä ja luotin siihen, että se tekee parhaansa. Pettymyksen tunne oli taas aika suuri, kun 1/10 tai harvempi epäonnistuttiin. Nykyinen kisakoira vähän kovempi ja kekseliäämpi Ruuti bc taas on tuloksia katsoessa tosi epävarma, irtoava ja ottaa helpommin häiriötä. Sen kanssa opin ajattelemaan, että pääasia että olisi hauskaa ja en ottanut huonoja tuloksia itseeni. Ruutin kanssa jännitin erityisesti tokossa aika paljon, ennen kehään menoa saattoi iskeä hirveä jännitys ja hyvä että muistin mitään kisasta. Välillä mokailin jotain käskyjä ja aluksi stressasin myös niitä liikevälejä, että lähteekö huitelemaan. Ajankanssa on auttanut se, että on harjoiteltu siirtymätkin/liikevälit omana liikkeenä hallituksi. Tehty kisamaisia ihan perustreeneissä esim 2-5 liikettä tai tuttujen kanssa tehty "möllikisat".
Ajattelen välillä väärin, että mitkä liikkeet voi epäonnistua, mitä kaikkea koira voi keksiä väärää missäkin liikkeessä, mitkä mahdollisuudet on ykköseen... kun taas pitäisi ajatella jokainen liike omana palanaan ja 100% keskittyminen siihen mitä tehdään. Joskus ajatus karkaa liikkeessäkin, että ei kai mokaa tossa seuraavassa kohdassa. Nyt yritän miettiä juuri paloina kisaa, hyvällä fiiliksellä tehdystä kokeesta seuraa mahd. se hyvä tuloskin. Ajattelen jotain onnistumisen tunnetta, jossain kilpailussa tai vaan hauskaa asiaa. Jos virheitä tulee niin ajattelen kisan täydellisenä kisatreeninä. Itse kisoissa ja kisamaisissa taas saanut opetella, kuinka paljon milloinkin pitää koiraa innostaa välikehuilla yms. Myös mikä on mieleen jäänyt niin, jossakin kerran luki, että kisoissa kun ollaan jäykkiä ja treeneissä rennompia niin helpommin muuttaa itsensä treeneissä jäykemmäksi, kuin saa kisoissa rennoksi.
Rutiinina taas (tokokisassa) lenkitän koiran paikalla, tuon katsomaan kehän laidalle. Jos ehdin katson miten seurauskaavio menee ja mistä jokainen liikealkaa, että tiedän mihin siirtyä sekä muistan liikejärkän. Aiemmin kotona tai matkalla saatan kerrata kaikki käskyt ja kuinka toimin liikkeissä, ainakin osasta. Tehdään jotain helppoja juttuja virittelyksi ja pari kisamaista palkalle vapauttamista tai siirtymää. Ruutia ei voi liikaa nostattaakaan. Mutta tolleri Rasmusta saatoin vähän hetsatakin. Gavan nuorimmaisen kanssa varmaan aika paljon innostan ja leikin ja sitten hommiin, mahdollisesti virittelyä jos pk-puolesta kyse. Nuorimmainen tykkää hyppiä niin kohotan kädet ja saa hyppiä ja siitä joko jotain tai suoraan palkka. Joskus olen tehnyt myös jalkojen pujottelua tai itsensä ympäri pyörähdystä kaikille näistä eli temputtanut. Tollerin kanssa oli aina suht itsevarma olo ja tiesin kuinka toimia ennen kisaa, bc:n kanssa en voi vieläkään sen kisattua 6v sanoa mitä pitäisi varmasti tehdä..
Moni puhuu myös "kuplasta". Tietyllä tavoin suljen yleisön, en katso numeroita, tiedän aloituspaikat ja keskityn vain koiraan. Tarvittaessa koitan tsempata itseä -> samalla koiraa, jos on joku liike mennyt huonosti. Muistan, kyllä myös että kun aloitti kisaamista niin oli ajatuksia mitä muut ajattelee, jos mikään ei suju. Nyt sentään ne on unohtuneet. Tai jos sellaisia ajatuksia on niin yritän ajatella niistä huumorilla.
Lähetä kommentti