My way

Eilen olin pitkästä aikaa metsäjäljellä. Töppöstä jarrutellessa kerkesin pohtia, että siinä on pian 7v koiralle vasta viime vuosina tulleet motivaatio, itsevarmuus, ongelmanratkaisukyky ja taito huippuunsa ja se on vaan niin kone nykyään. Ja sen koeura on jo ohi, eikö olekin järjetöntä? Mihin oli nuorena niin kiire? Onko kolmevuotiaana valioitunut koira parempi kuin seitsemänvuotiaana valioitunut koira? Minun osaltani kyse oli paljolti myös tietämättömyydestä ja kokemuksen puutteesta. Jos ei ole ihan varma, onko joku titteli ylipäänsä saavutettavissa, tekee mieli paniikinomaisesti yrittää äkkiä yltää siihen, eikä ehdi nauttia matkasta. Nyt kun perspektiiviä on ihan eri lailla, seuraavan koiran kohdalla osaan varmaan ottaa paljon rauhallisemmin. Titteli tulee kun tulee, se on kuitenkin vain sivuseikka. Koira ei edelleenkään osaa sellaisia kaivata eikä sen tarvitse tietää niistä tulospaineistakaan mitään.

Seuraava pentuni sitten joskus hamassa tulevaisuudessa tullaan kasvattamaan aivan eri tavalla kuin nämä kaksi. Varsinkin töppösen nuoruus on ollut kurjaa aikaa. Mulla oli silloin alussa omaa epävarmuuttani ja kokemattomuuttani vähän vinksahtanut kuvitelma "hallinnasta" ja siitä miten asioiden täytyy mennä... kun nyt on vähän enemmän perspektiiviä, oon monesti miettinyt, että niissä tilanteissa missä töppöstä on aikoinaan kurmuutettu ja pidetty hirveitä ja täysin tarpeettomia sulkeisia, aion sille seuraavalle vain iloisesti nauraa päin naamaa. Nauraminen ei tarkoita, että koira saa tehdä mitä haluaa ja terrorisoida ympäristöään, ei tietenkään. Mutta ei huutamisella ja kunnon torumisilla ole mitään tekemistä kunnoituksen kanssa, ja sen nauramisen jälkeen sitten ystävällisen määrätietoisesti ohjataan se pentu tekemään niin kuin minä alun perin halusinkin. Tee mitä haluat, mun itsetunto kestää sen nykyään kyllä, mutta jos ohjeistan jotain niin loppuviimein teet sitten kuitenkin niin kuin minä sanoin. :) Mun seuraavalle pennulle ehdottomasti kasvatetaan aivan rajaton itseluottamus ja siitä tulee hirveän sinnikäs ja määrätietoinen maailman napa. Ehkäpä se rodultaan on jo lähtökohtaisesti näitä asioita, mutta kasvatan sen silti itserakkaaksi possuksi (ja sitten ehkä joskus kadun, ja vannon, että se sitä seuraava taas lytätään tossun alle alusta saakka). Sen ei tarvitse tietää mistään koesäännöistä mitään, enkä yritä väkisin pakottaa sitä mihinkään koeohjeen määräämään tai vain minun tulkitsemaani muottiin.

Mutta takaisin jälkeen. Töppönen on jäljestänyt jonkun verran kovalla alustalla ja ainakin hiekalla se pääosin selviää ihan hyvin, jos jäljestämme vain hiekalla. Alustan vaihdot sen sijaan on edelleen hirveän vaikeita, ja nytkin eilen kun se tuli metsästä ihan henkseleitään paukutellen siihen kivikovalle hiekkatielle, jonka yli olin mennyt suoraan ja kääntynyt juuri ennen piennarta oikeaan, sehän hukkasi koko jäljen. Sille on aivan liian usein laitettu vika keppi kun tie häämöttää (koska kokeessakin jälki yleensä loppuu niin, että näet tien), ja sitä se edelleen alkaa ensin etsiä kun jälki tulee tien reunaan. No ei ollut, ja sitten se rupesi lenkittämään sitä jälkeä uudelleen sieltä tieltä. Nenä ylhäällä kovalla hiekkatiellä yli tunnin vanhalla jäljellä ei vaan johda mihinkään, se haju ei ole siellä ilmassa enää. Laskin liinan käsistäni ja ajattelin, että nyt ollaan jännän äärellä. Koira lähti takaisin tulosuuntaan ihan hyvän matkaa, ja mietin siinä, että nyt sillä taisi mennä joku herne pahasti nyrjälleen, mitä ihmettä se tekee?! Annanko sen lähteä takaisin jos se niin meinaa? Jäljestääkö se koko jäljen takaisin alkuun ja miksi ihmeessä? Se ei ole koskaan tehnyt mitään sinne päinkään. No se etsi sen alkuperäisen jäljen sieltä meidän kävelemien jälkien seasta, nosti sen ja kääntyi takaisin menosuuntaan, tuli uudelleen tielle aivan eri tyylillä hitaasti ja tarkasti nenä hyvin alhaalla, ajoi tarkasti tien yli ja teki nätin kulman ja löysi pian viimeisen kepin, joka olikin vahingossa tosi sopivassa paikassa. Veti aika hiljaiseksi, olisi niin kiva voida "nähdä" sinne koiran nenään, koska aika ihmeellinen värkki sen on oltava. Joskus aiemmin mä olisin alkanut hyvin pian painostaa sitä siinä tiellä koska koesäännöt sitä ja tätä ja sen pitää tehdä niin tai näin, nykyään musta on kaikkein hienointa vaan katsoa sitä ongelmanratkaisua ja antaa sen tehdä ihan mitä se haluaa tehdä.

Sieni taas, no, se ei ole jäljestänyt sitten syksyn. Se on sielultaan niin hakukoira eikä se sen suuremmin nauti jäljestämisestä. Sille haku on the juttu ja kaikki muut lajit sitten suht tasaisella viivalla selvästi alempana. Se on myös varsin ilmavainuinen ja sille pitäisi tehdä tuntikausia vanhoja jälkiä, että nenä pysyisi alhaalla. Joka tapauksessa Sienikin oli varsin näpsäkkä peli, kulmat se veti ihan kiskoilla ja asenne oli muutenkin kiva. Lopussa sille tuli hukka, ja yllätyin miten paljon sekin oli tauon aikana saanut ongelmanratkaisukykyä ja ennen kaikkea tahtoa! Se osasi hienosti kanssa ruveta lenkittämään ja jaksoi yrittää vaikka heti ei tärpännyt. Sai jäljen ylös, ja senkin loppukeppi oli siinä hyvin pian sattumalta erittäin sopivassa paikassa palkkana. En tiedä, pitäisköhän tempaista jälkikokeeseen samoilla vauhdeilla kun nyt koeura korkattiin... Olis hauskaa nähdä millaista se tottis olisi, jos osaisin olla jännittämättä. Koska jälki on Sienelle vain sellainen sivulaji, ehkä ne paineet ei iskisi? Oman seuran koe olisi tuossa muutaman viikon päästä, joten ans kattoo nyt. Se janahan meillä eniten vaiheessa on, ei ole tehnyt kuin jotain 5m pituisia. Jäljen se varmastikin nostaa (johonkin suuntaan...) mutta kuinka suoraan se etenee, se on aika herran haltuun kun sellaista ei sille ole mitenkään opetettu.

***

Tänään yhdistyksen eri hakuryhmien kimppahakutreenit. Haku on laji, jossa treeniporukan merkitys on valtava. Haku, niin kuin moni muukin laji, on myös ehdottomasti sellainen, jossa tapoja kouluttaa on hyvin paljon erilaisia. Jokaisella on eri visio siitä mitä haluaa, eri tyyli yrittää saada koira ymmärtämään se ohjaajan visio ja lopputulos sitten riippuu monesta muustakin muuttujasta. Kyse ei missään nimessä ole "paremmasta" ja "huonommasta" vaan lähinnä siitä, että jokaisen toivoisi löytävän itselleen samanhenkisen treeniporukan.

Kokeen jälkeen minulle jotenkin kirkastui oma visioni. Ehkä sain täysillä pisteillä vahvistusta ajatuksilleni. Se, että koira toimi ventovieraassa maastossa palkattomassa suorituksessa ohjaajan ollessa jännityksestä sekaisin, vahvisti kovasti uskoani siihen, että olen tehnyt oikein. Löytänyt tälle koiralle toimivat menetelmät. En ole enää lainkaan niin herkkä sille, mitä muut tekee, en halua läheskään kaikilta neuvoja siihen mitä mun pitäisi tehdä, ja uskallan suunnitella sellaisen treenin kun koen tarpeelliseksi riippumatta siitä, mitä mieltä joku muu siitä mahdollisesti saattaa olla. Olen ehkä maistamassa Sienenkin kanssa sitä tunnetta, kun koiraan voi luottaa enemmän kuin useimpiin kanssaihmisiin.

Tottista en ole treenannut kokeen jälkeen yhtään, ei ole ollut fiilistä. Koepaikalla olisi voinut kokeen jälkeen mennä kentälle, kysyin luvan, mutta enpä sitten mennyt. Koira oli jo maksalaatikkonsa syönyt, ja ylipäänsä se on jotenkin niin turhaa opettaa, että ekalla kerralla tehdään koe ja tokalla sitten treenit joissa taas saa palkkaa. Auttaa tosi paljon kun seuraavan kerran menee vieraaseen paikkaan kokeeseen? Palauttaviksi treeneiksi ihmiset sitä kutsuu, ja olen minäkin joskus niin tehnyt, mutta en oikein usko sillä olevan mitään merkitystä, positiivista ainakaan. Sieni kävi kokeen jälkeen tiistaina uudestaan hieronnassa ja oli edelleen kireä. Ekaa kertaa koskaan missään se rentoutui ihan täysin ja nukkui osan ajasta kun takaosaa käsiteltiin. Se on aina pitänyt päätä paljon ylhäällä ja olen vain ihmetellyt, että muuten niin lunki koira ei käsittelyssä oikein malttaisi olla paikallaan. Malttaisi? Se on vaan ollut niin kireä ja se on tuntunut pahalta eikä se ole voinut rentoutua. :( Nyt sillä on vielä kolmas käynti lyhyen ajan sisällä ja sitten kokeillaan jatkoa kuukauden välein. Sieni ei ole koskaan käynyt hierojalla aiemmin. Kaikki kun aina puhuu, että hieroja hoitaa vain seurausta, fyssari/osteopaatti myös syytä, ja että hieronnasta ei ole kovin paljoa hyötyä. Mä nyt kyllä koen, että hieronta nimenomaan on auttanut meitä ehdottomasti eniten, ja sitä aion jatkaa. Kun ei se syy, löysä lonkka, sieltä millään jipolla poistu.

Joka tapauksessa tein tuossa oku ilta pihalla vähän eteentuloja, jotka oli tosi paljon suorempia ja ihan hemmetin nopeita ja sähäköitä. Pari istumista ja seuraamisen käännöksiä ja jumankekka mikä vauhti ja takaosan käyttö! Tauko on tehnyt ihan hyvää vaan. Nyt pitäisi ehkä kuitenkin yrittää taas ryhdistäytyä ja treenata ihan ajatuksella. Joka tapauksessa olo on tuntunut viime aikoina tosi mukavalta, jollain tapaa kevyeltä ja helpolta. Kesä tulee ja elämä on vaan niin laiffii :)