Sienen ampumisprojektin yhteenveto. Tänään oli ampuminen numero 16, ammuttiin seuraamisessa koe-etäisyydeltä eikä korvakarvakaan värähtänyt, joten tavoite näyttää saavutetulta! Niin toivottomalta, tai lähinnä hitaalta, kuin tämänkin edistyminen joskus tuntui! Joka kerta ammuttiin 3-6 laukausta, aina samalla kaavalla: koira tökkimään kosketuskeppiä, eka lyhyt sarja ilman ampumista, sitten kun aloitan uuden ja koira on pari kertaa tökkinyt, eka laukaus. Koira tökkii sen jälkeen edelleen jonkun verran, kunnes namit on syötetty kädestä ja menen auton konepellille täydentämään nyrkkiä. Sitten alkaa uusi sarja, ampu taas kun koira on hetken tökkinyt. Jos se reagoi paukkuun, kukaan ei tee mitään. Pahimmillaan siinä on ollut sekunnin parin jäätymisiä ja korvien linttaan vetämistä, jatkaa kuitenkin aina itse. Mä olen ollut aika cool ja "kuuro" itse, en kehu enkä varsinkaan patistele tai millään tavalla koeta vaikuttaa koiraan. Aluksi sai usein vikasta paukusta koko ruuan, jotta saatiin se "toivomaan" laukauksia ja tietämään että niiden jälkeen tulee kunnon palkka. Koira oli myös aina vuorokauden syömättä ennen ampumaan menoa, jotta sillä oli iso nälkä. Siedättäminen pitää valitettavasti aloittaa tosi kaukaa, niin kaukaa, että koira juuri havaitsee ärsykkeen, mutta ei lamaannu tai ahdistu siitä niin, että toiminta lakkaa. Meillä se tarkoitti radiopuhelimia ja ampujan kävelyttämistä kentän vieressä menevän autotien yli reilusti metsän puolelle. Suurkiitos ihan kaikille ketkä siellä on meitä varten rymynneet, aivan erityisesti H! Ampumista tehtiin myös vain kerran viikossa, syystä että palautumiselle on jätettävä kunnolla aikaa. 16 kertaa tarkoittaa siis aika lailla 4kk pituista jaksoa. Kentällä käytiin monta kertaa viikossa myös niin että ei ammuttu, ja kosketuskeppiä tehtiin mahdollisimman paljon eri paikoissa, ettei koira yhdistä sitä vain ampumiseen.
Kerrat numero 9 ja 10 oli suurimmat käännekohdat. Ysillä oli hirveetä säätöä radiopuhelinten ja pyssyn kanssa ja paukut tuli siis ihan miten sattuu (tarkoitus olisi tietysti kun koira on aktiivinen ja tökkii keppiä, ei silloin kun täydennän nameja autolla ja koira hengailee siinä). Me kentällä olijat lopulta naurettiin ihan pissit housussa ja koira oli yhtä hervoton. Ahdistus oli tiessään. Kymppikerralla olen kirjoittanut, että reagoi ekaan paukkuun muuttumalla yhä intensiivisemmäksi ja tökkimällä seuraavat paukut sitä keppiä oikein raivolla, että tänne sitä palkkaa NYT! Jossain vaiheessa näiden jälkeen alettiin paitsi käydä vieraissa paikoissa ampumassa pitkästä matkasta, myös omalla kentällä tuomaan ampujaa pois puskasta ja yhä lähemmäs kentälle. Jossain vaiheessa koira myös alkoi omatoimisesti komentaa mua haukkumalla laukausten välissä kun olin täydentämässä nameja, ja hää olisi halunnut jo jatkaa. Loppuvaiheessa eli jossain ehkä 13.-16. kertojen välillä etäisyyden lyhentäminen tehtiin nopeasti - kun pohjat on tehty huolella, jossain kohtaa se kiitos sitten seisoo, kaikissa asioissa ja niin myös tässä :)
Sieni on luonnetestissä testattu laukausvarmaksi, sille ammuttiin siellä kolmesti eli yksi ylimääräinen, kun etukäteen sanoin, että meillä on ollut ongelmia paukkujen kanssa tottiksessa. Se ei tehnyt siellä ammuttaessa oikein mitään, ja sehän se ongelma tottiksessakin oli. Tein paukuista aivan liian suuren jutun ja kokeilin vähän kaikkea. Jos seurautin koiraa hihnassa, ja ajattelin että jos se nyt jää niin tulkoon perkele vaikka kylkimyyryä perässä sitten, se ei reagoinut laukauksiin mitenkään. Jos taas kyttäsin että värähtääkö kulmakarva ja yritin kauheasti hetsata ja palkata laukauksesta, siitä ne ongelmat alkoi, niistä tuli Juttu ja koira ei tiennyt mitä sen pitäisi tehdä. Mun määrätietoinen asenne ja sellainen "ai mikä paukku, emmä ainakaan kuullut mitään" olisi ollut paras ratkaisu, mutta soppa oli jo keitetty ja koira ahdistunut. Ei se nyt oikeastaan koskaan meinannut liueta paikalta, joskus ei olisi oikein halunnut tulla autosta ja oli vaan surkea, ja sitten paukun hetkellä passivoitui. Passiivisuudesta sitä ei saa ajettua ylös millään jos se niin on päättänyt, joten ainoa ratkaisu oli "pakottaa" se pysymään alusta asti aktiivisena. Kosketuskeppi oli loistava väline tähän, ja kiitos sen idean esittelystä ja tuesta matkan varrella menee Tanjalle. :)
Kerrat numero 9 ja 10 oli suurimmat käännekohdat. Ysillä oli hirveetä säätöä radiopuhelinten ja pyssyn kanssa ja paukut tuli siis ihan miten sattuu (tarkoitus olisi tietysti kun koira on aktiivinen ja tökkii keppiä, ei silloin kun täydennän nameja autolla ja koira hengailee siinä). Me kentällä olijat lopulta naurettiin ihan pissit housussa ja koira oli yhtä hervoton. Ahdistus oli tiessään. Kymppikerralla olen kirjoittanut, että reagoi ekaan paukkuun muuttumalla yhä intensiivisemmäksi ja tökkimällä seuraavat paukut sitä keppiä oikein raivolla, että tänne sitä palkkaa NYT! Jossain vaiheessa näiden jälkeen alettiin paitsi käydä vieraissa paikoissa ampumassa pitkästä matkasta, myös omalla kentällä tuomaan ampujaa pois puskasta ja yhä lähemmäs kentälle. Jossain vaiheessa koira myös alkoi omatoimisesti komentaa mua haukkumalla laukausten välissä kun olin täydentämässä nameja, ja hää olisi halunnut jo jatkaa. Loppuvaiheessa eli jossain ehkä 13.-16. kertojen välillä etäisyyden lyhentäminen tehtiin nopeasti - kun pohjat on tehty huolella, jossain kohtaa se kiitos sitten seisoo, kaikissa asioissa ja niin myös tässä :)
Sieni on luonnetestissä testattu laukausvarmaksi, sille ammuttiin siellä kolmesti eli yksi ylimääräinen, kun etukäteen sanoin, että meillä on ollut ongelmia paukkujen kanssa tottiksessa. Se ei tehnyt siellä ammuttaessa oikein mitään, ja sehän se ongelma tottiksessakin oli. Tein paukuista aivan liian suuren jutun ja kokeilin vähän kaikkea. Jos seurautin koiraa hihnassa, ja ajattelin että jos se nyt jää niin tulkoon perkele vaikka kylkimyyryä perässä sitten, se ei reagoinut laukauksiin mitenkään. Jos taas kyttäsin että värähtääkö kulmakarva ja yritin kauheasti hetsata ja palkata laukauksesta, siitä ne ongelmat alkoi, niistä tuli Juttu ja koira ei tiennyt mitä sen pitäisi tehdä. Mun määrätietoinen asenne ja sellainen "ai mikä paukku, emmä ainakaan kuullut mitään" olisi ollut paras ratkaisu, mutta soppa oli jo keitetty ja koira ahdistunut. Ei se nyt oikeastaan koskaan meinannut liueta paikalta, joskus ei olisi oikein halunnut tulla autosta ja oli vaan surkea, ja sitten paukun hetkellä passivoitui. Passiivisuudesta sitä ei saa ajettua ylös millään jos se niin on päättänyt, joten ainoa ratkaisu oli "pakottaa" se pysymään alusta asti aktiivisena. Kosketuskeppi oli loistava väline tähän, ja kiitos sen idean esittelystä ja tuesta matkan varrella menee Tanjalle. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit tulevat näkyviin hyväksymisen jälkeen! Jos tulevat, eli nimettömiä/yhteystiedottomia kommentteja ei julkaista. Sinä tiedät kuka minä olen ja minäkin haluan tietää kuka sinä olet, tai muuten me ei tällä kanavalla keskustella :)