Kaikista kaikkein

"Miten voi noin pienessä koirassa olla niin paljon". Taannoisella motivaatiota operantisti -kurssin kolmoskerralla mudi pääsi häiriökoiraksi toiselle osallistuvalle koiralle. Mudin oli tarkoitus vain tulla autojen takaa näkyviin ja hengailla siinä 10m päässä, kun toinen teki kosketuskeppiä. No, ei tule kuuloonkaan että mudi voisi suoraan autosta otettuna "vain hengailla" kun sille vieras koira treenaa 10m päässä, joten käskyn alle se oli otettava. Normaalisti olisin ilman muuta ottanut Sienen, sille ei ole mikään ongelma olla löysällä remmillä tekemättä mitään, mutta koska se treenasi itse, se jäävättiin nyt tällasesta hengailukierroksesta. (Lisäksi toki nauratti sen ilme, kun koko aamupäivän vain se oli päässyt ja iltapäivän puolella otin mudin. "Erehdyit varmaan veräjän puolesta! Näidenhän piti olla holskujen treenit???" :D)

Mielestäni ei voi liikaa korostaa sitä, että vietikäs, sinnikäs, päämäärähakuinen, suurella moottorilla ja omalla tahdolla varustettu koira on oikein koulutettuna siellä harrastuskentillä makea näky. Jos käy katsomassa kokeita, näkee yleensä suht valmiita koiria, ja valmiina kaikki näyttää niin helpolta ja hienolta. Kokeessa kukaan ei myöskään voi millään tavalla puuttua koiransa tekemisiin joten meni niin tai näin, se yleensä näyttää silti jokseenkin sellaiselta... hallitulta? Ehkä olisi kannattavampaa mennä sinne tavallisiin treeneihin, missä pääsee näkemään mitä sitten tapahtuu, kun asiat ei mene kuten haluttiin ja joudutaan alkaa tekemään jonkinlaisia korjausliikkeitä. Miten se koira ottaa ohjausta vastaan ja antaa puuttua tekemisiinsä, kuinka se käsittelee sitä tilannetta jos ohjaaja on eri mieltä kuin koira ja haluaa koiran antavan periksi. Se mihin tähtään tällä, on se, että ihmiset ei ehkä aina tule ajatelleeksi sitä vietikästä ja sinnikästä loppuun asti. Koira ei ole sellainen vain treeneissä silloin kun se tekee toivomaasi asiaa ja olet iloinen sen superasenteesta. Se on sellainen myös junnuna, kun se on päättänyt, että aamuneljä on hyvä aika herättää koko talo, kun sen mielestä perheen kissaa on kivaa jahdata, talutushihnaa repiä tai ratsata kaikki pöydät ja komerot ruuan toivossa ja tassuja ei sitten ainakaan putsata kun sisälle tullaan. Tai isompana, kun se päättää, että auton lähelle ei sitten ole kellään mitään asiaa, miehet ei saa lähestyä muutenkaan, tai kun puoli kaupunkia on hänen valtakuntaansa ja toiset koirat voi suksia kuuseen. Näissä tilanteessa sen maastoissa itsenäisen ja tottiksessa voimakkaan koiran tulisi mielellään totella yhtä kieltoa ja ottaa oppi kerrasta vastaan, koska minä sanon sille että en tykkää sellaisesta ja lopeta heti. Ehhee.

Mudi on jollain tavalla siellä syvällä sielussaan hyvin alkukantainen eläin.

Mia Skogster puhuu siitä, että yksi hyvin tärkeä osa pennun kasvatusta on se, että ohjaaja pystyy aiheuttamaan koiralle pelkällä äänellä ja olemuksella joko todella suurta mielihyvää tai toisaalta myös pahaa oloa ("hyvä" ja "ei"). Mä olen ymmärtänyt tämän jollain ohjattavuuden esiasteella, ohjaaja pystyy vaikuttamaan koiraan. Tuosta ei-kohdasta en ole enää nykyään lainkaan varma, ainakin mun seuraavalle mudille tullaan kieltämisen sijaan hyvin huolella opettamaan toivotut korvaavat käytökset esim. juuri niihin ohituksiin ja vahtimistilanteisiin. Syystä että koiralle tärkeitä asioita, asioita joita siihen on jalostuksella pitkään nimenomaan haettu, on työlästä ja hankalaa tukahduttaa ja yrittää saada kokonaan pois. Vahtiminen on aivan ok, mutta sen sijaan että koira alkaa karjua, sillä voisi olla jokin muu sallittu tapa ilmoittaa, että nyt tuolla on jotain ja tilanne vaatii sen mielestä huomiota. Mutta se hyvä-kohta on tärkeä ja meillä se ei ole kovin vahvoilla kaikissa tilanteissa, tarkoitan, että en aina todellakaan saa koiraan hyvää oloa pelkällä äänellä. Ylipäänsä Luksi ei ole mikään nöyrä koira ja niissä asioissa, missä sillä on vahva mielipide, se ei kovin helposti alistu ohjailtavaksi eikä anna mun vaikuttaa mielipiteeseensä. Suurimpana esimerkkinä lienee juuri puolustustilanteet, eli esim. pimeällä vastaan tuleva epäilyttävän näköinen ihminen. Tai ne koirat. Luksi on sikäli aivan hallinnassa, että ei se hyökkäile käskyn alta mun vierestä ketään kohti, mutta sen mielipide tulee selväksi ja matalaa murinaa tai vähän isompaa rähinää ei välttämättä lopeta mikään mun kommentti.

Viime aikoina ulkoilut on taas tuntuneet raskailta. Tiedän, että se ei rähise minua ärsyttääkseen, mutta joskus vaan silti ne "miksi sun pitää olla tollanen" ja "etkö mitenkään voisi olla hiljaa" -ajatukset valtaa mielen. Olen pohtinut sitäkin, miksi rähinä ärsyttää niin kovin. Kanssaihmisten paheksunta? Mutta enhän minä ainakaan paheksu ketään kenen koira murisee, haukkuu tai jodlaa, jos se muuten näyttää olevan hallinnassa, eikä mun tartte hetkeäkään miettiä että riuhtaiseekohan se kohta hihnansa irti ja tuleeko se sitten päälle. Pikemminkin suon ymmärtäväisiä ajatuksia, erityisen suuria silloin, jos näyttää, että ihminen yrittää tehdä asialle jotain (myös zeniläinen tyyneys "en reagoi mitenkään" voi olla ihan hyvä ratkaisu). Kyllä maailmaan ääntä mahtuu ja oikeasti joku hetken murinako voi pilata loppupäivän? Huomattavasti suurempaa paheksuntaa koen silloin, jos näyttää, että taluttajaa alkaa vituttaa koiran toiminta ja se purkaa vitutustaan siihen koiran käsittelyyn.

Vituttaa, kun joka lenkille saa lähtiessä pilkkoa namit taskuun. Namien laatua joutuu kanssa miettimään ja varsinkin pimeään aikaan mitkään tavan nappulat ei riitä, vaan pitää olla lihapullaa, sydämiä tai jotain kunnollista herkkua. Muovipussi menee lyttyyn eikä niitä sitten aina saa kaivettua sieltä riittävän nopeasti, ja irrallaan taskussa ollessaan ne taas sotkee koko taskun ja kaikki mun takit onkin vasemman taskun kohdalta pinttyneessä rasvassa. No sitten kun on -25 ja tulee koira vastaan, narut oikeisiin käsiin, vasemman käden hanska veke ja kanssa sinne oikeaan käteen, koira käskyn alle viereen ja aletaan lappaa niitä nameja. Sormet palelee heti kun hanskan riisuu ja kun se koira on sitten x kertaa lipaissut niitä nameja kädestä, sormet kastuu ja kuola jäädyttää ne hyvin nopeasti ihan tosissaan. Eikä ne tahdo enää oikein lämmetä siellä hanskassakaan. Sieni saa yleensä liihottaa vapaalla fleksillä edellä, se pysyy omassa reunassa eikä suo silmäystäkään vastaantulijalle, tai sitten se tulee kanssa kärkkymään nameja. Narut on sotkussa ja käsi möhnässä. Joskus tuntuu, että en vaan jaksaisi. Joskus jätänkin ne namit ottamatta mukaan, ja jos tulee koira vastaan, niin muriskoon. Se on tässä kuuden ja puolen vuoden aikana jo monesti todettu, että ihan sama millaisen työn teen ja saan sen ohittamaan hiljaa, niin puolen vuoden välein viimeistään sitten tulee joku irtokoiratilanne ja koko työ meni kerralla siinä, ja voi aloittaa taas alusta.

Ehkä mä hommaan kuulokkeet ja alan kuuntelemaan musiikkia lenkillä, niin en ainakaan itse kuulisi niitä murinoita. En sitten varmaan kuule myöskään takaa tulevia autoja tai lenkkeilijöitä. Joskus muistaakseni kokeilin korvatulppia ja sellainen eristetty kupla ei tuntunut liikenteen seassa yhtään hyvältä.

Entäs sitten iltapissatus, jonka jälkeen usein saa ruuan. Ainakin jos olen erehtynyt ottamaan lihat sulamaan vähän aiemmin. Iltapissalla mudilla on hirveä kiire ja se on koko ajan kääntymässä takaisin kotiin. Ulko-ovella se ei pysty enää pidättelemään, vaan siitä pääsee surkea "piiiiiiiiiiiiiiiiiih!".

Joskus aiemmin joku kommentoi mulle muualla, että miksi aina haukun koiraani ja pitäisi ajatella sen kasvattajankin tunteita. Tiedän, että kasvattajakin lukee tätä blogia, ja toivon, että hän myös tietää, että kaikista puutteistaan huolimatta tuo koira on mulle äärimmäisen rakas. En myöskään koskaan ole tarkoittanut millään tavalla syyttää kasvattajaa mistään - Luksin pentuehan on loistava esimerkki mudien heterogeenisyydestä, koska tässä tapauksessa omena taisi pudota aika kauas puusta. Pentueessa on useampi "vaikea" pentu ja niissä on ominaisuuksia, mitä kummallakaan vanhemmalla ei ole. Lisäksi ympäristön vaikutus on suuri, ja olen varma, että jos Luksia olisi osattu pentuna rakentaa aivan eri tavalla, se voisi olla nyt hyvinkin erilainen koira. Totta kai tietyt ominaisuudet on koirassa eikä niitä mikään koulutus voi poistaa, mutta se mitä koira ilmentää, on kuitenkin paljolti myös opittua, ja siitä voin syyttää ihan vain itseäni. En ymmärrä ihmisiä, joiden mielestä heidän koirat on täydellisiä ja kaikenlainen arvostelu on hirveää, mutta ehkä mä olen välillä vähän turhan siellä toisessa ääripäässä :) Toisaalta koira ei ole ihminen, se ei tarvitse yksityisyydensuojaa eikä se kärsi siitä, että analysoin julkisesti sen ominaisuuksia.

Ylempi teksti on ollut blogissa luonnoksena pitkään. Alla olevan sen sijaan kirjoitin FB:n mudiryhmään tällä viikolla, ja nyt tuli mieleen, että nämähän sopii ihan hyvin samaan postaukseen, niin saadaan tämäkin joskus valmiiksi.

Tiedättekö sen tunteen, kun koiraan voi luottaa enemmän kuin useimpiin ihmisiin? :) 

Viime kesänä oltiin vaelluksella. Kolme päivää eteenpäin, täyskäännös ja samaa reittiä takaisin. Jonakin aamuna huomattiin, että yksi teltan maakiila on hukassa. Pikasilmäyksellä ei näy missään, joten purettiin leiri ja laitoin mudin tekemään tarkkuusruutuna pienetsintää. Ei löydy, ei vaikka ohjasin sitä tutkimaan teltan reunakohdat erityisen huolellisesti. Kaveri meinasi alkaa kääntää sammalta ihan tosissaan, mutta totesin, että se kiila ei ole täällä. Meinattiin saada siitä tappelu aikaan, kun kaverin mielestä se edellisessä leirissä oli tallessa ja sen olisi pakko olla täällä. Sanoin, että olkoon vaikka haihtunut savuna ilmaan, mutta täällä se ei nyt vaan ole. Sammaleet sai olla ja ylläri, kiila löytyi edellispäivän osoitteesta. Sielläkin kyllä tarvittiin koiran nenää, oli sen verta mättäässä että omiin silmiin ei näkynyt.

Olen ollut vaeltamassa myös yksin, tai siis koirien kanssa kolmisin. Moni kysyy, että miten uskallan ja eikö pelota. Nuorempi koirani saattaa alkaa murista jos se esim. herää unesta siihen että orava hyppii laavun katolla, eikä se ole siis millään mittarilla mitenkään luotettava ja sille voi vaan nauraa että höpöhöpö. Niin terävä ja puolustusviettinen kuin Luksi onkin, ja niin paljon kuin se arjessa kilahteleekin "turhasta", maastossa se on hyvin luotettava. Se ei murise tyhjästä, se erottaa kyllä oravan ja kuun valossa pilkottavan hassun muotoisen kannon oikeista huomion arvoisista asioista. Toisaalta sitten se tunne, kun pilkkopimeässä leirissä mudi sanoo, että tuolla on jotain... no silloin siellä on jotain. Jotain muuta kuin se orava. Kyllä joskus on meinannut olla jännäkakat housussa, mutta ei mua koskaan ole varsinaisesti pelottanut. Eläimet väistää, ihmiset on yleensä ihan niinku normaaleja ja jos nyt joku marginaalinen kirvesmurhaaja tulisi, niin ainakin mudi taatusti suojelisi mua paremmin kuin mukana oleva kaveri. Se siitä yksin menemisestä.

Täällä on ollut tänä talvena just sopivasti lunta. Tunnin kun rämpii umpihangessa niin jalat on mukavasti hapoilla meillä kaikilla. Pari viikkoa sitten menin vähän turhan pitkälle, oli liikaa vaatetta ja järkyttävä hiki ja alkoi tulla epätoivo tuleeko se tie koskaan vastaan... pysähdyin 20m välein huohottamaan ja sitten jossain kohtaa tajusin, että toinen hanska on oikeasti pudonnut. Treenaan pudonneen esineen noutoa paljon, ja nyt se on varmasti siinä missä edellisen kerran huilin, joten mudihan noutaa sen nopeasti. Sinne paineli mutta vetää ajattelemastani kohdasta hidastamatta yli ja katoaa näkyvistä. Oliko hanska mennyt lumen alle talloessani eikä koira huomannut sitä? Eikö se ollutkaan siinä missä viimeeksi seisoin? Huusin perään, että antaa olla ja tulis takaisin, sitten karjuin ihan tosissani, mutta eihän se sieltä tule tyhjin suin pois. Tuttu ongelma esineruudusta, viime vuodet sen kanssa on treenattu paljon sitä hallintaa ja että on olemassa käsky "täällä päin" mikä tarkoittaa että jos pikkuhiljaa tulisit kohti, ja sitten erikseen se napakka "TULE!" jolloin jätät kesken kaiken ja tulet just nyt heti niinkun olis jo. On laitettu koira tyhjään ruutuun ja on haettukin se sieltä ei-niin-nätisti että on saatu tämän käskyn merkitys sen kalloon :p Nyt kun se ei käyttövalioitumisen jälkeen ole ajatuksella treenannut hallintaa maastohommissa niin eihän se mitään taas tottelekaan. Siinä mä seisoin sitten toisen koirani kanssa, katsottiin toisiamme ja mietin että jos se hanska oli oikeasti uponnut hankeen niin että mudi juoksee yli, sehän painelee varmaan tielle ja kotiin asti eikä tuu ikinä takas kun mitään ei löydy ja saan kerätä sen raatona jostain penkasta sitten. Eihän siinä auta kuin lähteä lampsimaan perään ja hetken päästä vastaan tulikin musta mudi, ja tiesin jo erottamatta että sillä on musta hanska suussa. Se rojahti siihen mun jalkoihin ja näytti ryökäle siltä, että olipas kerrankin mukavan rankka ja haastava pudonneen nouto!

Huikea työmoraali on upea asia, mutta ei ole kiva tunne ehtiä hetkeäkään miettiä, että kohtaakohan se loppunsa koska mä lähetin sen ja se teki mitä pyydettiin, ja cancel-nappula oli vain jumissa. Hallintasulkeisia luvassa.

Jäljellä on lukemattomia kertoja käynyt niin, että jäljen tekijä on ollut mukana ajamassa jälkeä ja metsässä sitten jossain vaiheessa sanonut, että hänen mielestään ei kyllä ole kävellyt tästä ja toi iso kivi ainakin jäi toiselle puolelle jne. Tai jos koira on esim. mennyt yli kulmasta ja joutunut hetken pyörimään, ja valinnut sitten suunnan, joka avustajan mielestä on väärä. Olen saattanut pysäyttää koiran ja käskenyt sen uudestaan etsimään jälkeä eri suunnasta. Koira vetää kuin hinaaja sinne minne alun perinkin halusi mennä, ja avustaja mutisee takana, että ei se tänne kyllä voi mennä. Koira on ollut aina oikeassa. Muistan, miten ekoissa jälkikokeissa oli hirveän jännää mennä koiran kanssa kaksin ventovieraaseen metsään. Muistan, että kaikessa koomassakin olen siellä kerinnyt ajatella, että nyt jos tulee hukka niin täällä me sitten ollaan eikä mitään hajuakaan mihin suuntaan pitäisi mennä. Se on aika jännä tunne kävellä sen koiran perässä, kun ei voi kuin luottaa. Nyttemmin janalta lähtiessä mä aina henkäisen syvään ja hymyilen itselleni, että taas mennään, minä seuraan sinua, sinä tuot meidät myös pois täältä. Aina on tuonut.

Esineruudussa sitä käytetään monesti kimppatreeneissä tyhjentämään ruutu. Kun useampi koira on treenannut, eikä lopuksi kukaan välttämättä muista onko siellä vielä yksi vai kaksi esinettä jäljellä, laitetaan töppönen. Se tuo kaiken mitä löydettävissä on, ja voidaan olla varmoja, että mitään ei jäänyt. Tokon tunnaria treenatessa jos avustaja ei olekaan kapulat laskettuaan varma oliko oma toka vai kolmas vasemmalta, eikä sitä ole merkattu, ei sillä ole mitään väliä. Moni ei halua lähettää koiraa sitten treeneissä ollenkaan ja laitetaan kokonaan uusi setti. Mäkään en laittaisi toista koiraani ilman että kukaan tietää mikä oli oikea. Mutta mudi hoitaa kyllä homman. :)

Meitä on kosiskeltu pk-seuramme pelastuskoirajaokseen. Hyvin motivoitunut, mieletön nenänkäyttäjä ja haasteista syttyvä koira olisi varmasti omiaan sinnekin. Valitettavasti vaan kaikki pelastuskoiratoiminnan esittelyt alkaa "pelastuskoiran tulee olla avoin ja sosiaalinen niin toisten koirien kuin ihmistenkin suhteen" eikä se mitenkään päin istu tähän koiraan. Mä en voi nähdä sitä pelastuskoirana tositoimissa. Olen kuitenkin monesti miettinyt asiaa, viimeeksi tänään lenkillä, mistä tämäkin postaus sai inspiraationsa. En missään nimessä väitä, että se olisi nopeasti valmis - työn määrä olisi varmasti melkoinen. Mutta voin silti kuvitella hyvin elävästi sen tunteen, sen luottamuksen, sen uskon. Kun laittaa koiran tarkistamaan alueen, se tekee työtä käskettyä ja tulee pois, ja voi käsi sydämellä vannoa sen jälkeen, että siellä ei ole mitään. Se vaatii vuosien työn, rutiinia, saumatonta yhteen hitsautumista, luottamusta, tiiminä toimimista. Kun se koira oikeasti ei tee vaan jotain opetettuja temppuja nakin kuvat silmissä niin kauan kun olosuhteet on mukavat, vaan oikeasti työskentelee koko sielullaan ja antaa kaikkensa tehtävälle. Kaikki ei varmasti pääse siihen koskaan - en minäkään toisen koirani kanssa, ainakaan vielä. Oletko sinä päässyt? 

Töppönen <3

***

Ninalta tuli viikolla töppöselle tunnaribiisiehdotus. :D "Koko maailma mua vastaan! Mut mä päihitän sen!"