lauantai 6. helmikuuta 2016

Ampumisongelman juurilla

Mindfulness-kurssin jälkeen olen miettinyt meidän ampumisongelmaa, ja tänään oli aika tehdä eräänlainen eläinkoe. Olin ajatellut ottaa koiran autosta ja seistä auton vieressä "täydentämässä namivarastoja" niin kuin normaalistikin teen tauon aikana, mutta nyt en toki tekisi mitään. Lähinnä siis sellaista hengailua vaan. Ampuja oli alkuun kentän päässä, missä hänen oli käsketty aloittaa ampumaan kun olen koiran kanssa asemissa, ampua, laskea pyssykäsi alas, kävellä rauhallisesti 5-6 askelta lähemmäs, nostaa käsi, ampua, siirtyä taas lähemmäs jne. Paukkujen väliksi tuli täten joku kymmenkunta sekuntia. Ampuja ampuisi pyssyn tyhjäksi (8 paukkua) tai lopettaisi kun nostan oman käden ylös. Olin ajatellut vain tarkkailla koiraa ja sen tekemisiä, mahdollisesti palkata sitä välillä namein jos tekee jotain palkkaamisen arvoista, ja lopuksi ottaa sen seuraamaan lyhyen pätkän josta iso purkki hevosen lihaa.

Alku meni aika lailla kuten odotin: koira alkoi haukkua mulle ja komentaa aloittamaan. Palkkailin niitä räkäisimpiä haukahduksia. Ekaan paukkuun reagoi säpsähtämällä, se siis yllättyi siitä, vaikka edelliselle koiralle oli ammuttu ja olihan sen täytynyt kuulla se autoon. Sen jälkeen reagointi pieneni ja muistaakseni vikalla pamauksella koira ei häiriintynyt lainkaan, kun ampu sattui kesken haukun. Tässä vaiheessa pyysin ampujaa lopettamaan, en ollut pystynyt laskemaan montako oli tullut, mutta tuskin kahdeksaa ihan kuitenkaan, ehkä 6-7. Joka tapauksessa jos koiraa olisi katsonut vain tämän setin, niin kukaan tuskin olisi uskonut, että meillä on mitään laukausongemaa, ne sen isoimmatkin reaktiot oli sellaisia korvien luimuun vetämisiä, ei mitään suurempia. Se myös jatkoi aina toimintaa itse.

Kun pyysin koiran seuraamaan, tapahtui iso muutos. Sitä alkoi ahdistaa, se meni selvästi litteäksi ja luimuun. Tämä nyt viimeistään vahvisti mulle sen, että ampumisongelma on tekemällä tehty. Minä ihan itse olen sen tehnyt. Jee, että voikin olla varsinainen voittajaolo... no siinä sitten tsemppasin ja kehuin ja yritin saada sen vapautumaan. Se siis kyllä laahusti mukana koko ajan, mutta ilme oli kauhea. Kaveri sanoi, että se kivasti reagoi kuitenkin tsemppaamiseen ja heti kun korvat nousi ja koira näytti suht normaalilta, palkkasin sen ja se oli siinä.

Nyt on sitten vaan taas ajatukset sekaisin, en tiedä yhtään mitä tässä kannattaisi tehdä. Koska olen osannut opettaa sen ahdistumaan niistä paukuista, voin varmaan opettaa sen myös ilahtumaan niistä, mutta miten? Tai siis suuri ero on nyt jo siinä, jatkaako niin, että koira on aktiivinen ampumisen aikana (kosketuskeppi, tehdään jotain vaan ja ampuja ampuu kun ampuu?), vai lähestyäkö sillä tyylillä, että ampumista kuuluu ja sen jälkeen ruvetaan hommiin, vähän niinkuin tänään tehtiin? Jollekin "normaalille" koiralle mä tekisin varmaan ihan sillä perinteisellä ampu = lelu lentää, mutta Sienelle se ei ole toiminut. Ja kun niistä paukuista seuraamisen tai muun tekemisen yhteydessä on tullut niin iso juttu, niin tuntuisi että toimivanta voisi olla istua kentällä kuuntelemassa niitä ja antaa koiran nyt oppia, että ne ei ole todellakaan yhtään mikään juttu. Niistä ei tule palkkaa enkä odota sen tekevän mitään niiden aikana, mutta jos tekee (haukkuu mulle), niin siitä palkataan tai jopa aktivoidutaan hommiin. Tai onhan sitten aina myös se vaihtoehto, että luovutan ja antaa olla.... 





Meillä oli tänään hakutreenit lumikuoppateemalla, Sieni teki kaksi toistoa irtorullailmaisulla ja oli oikein hieno. Yllä oleva vituilleen tarkentunut kuva on juuri sopivan tärähtänyt kuvaamaan tällaista toimintaa - kaivaa nyt ensin hiki päässä jotain monttuja ja sitten maata niissä palelemassa valkoisen lakanan alla! :D Mutta oli selvästi erilainen nenänkäyttöharoitus ja hajujen tarkentaminen oli paljon normaalia vaikeampaa. Olihan se myös hyvä rullantuontitreeni, ihan erilaista pitää rullaa umpihangessa kuin normi metsässä.

Alkuviikosta juttelin yhden kokeneen, tuomarikoulutuksessa olevan ihmisen kanssa, joka kyseli mun tavoitteista. Hän on nähnyt Sienen toisen koetottiksen (hakukoe) ja koiraa aina pari kertaa vuodessa maastoissa. "Jos vaan saat sen tottiksen kulkemaan edes jotenkin, teillä on tie auki vaikka minne asti". En tiedä, tuntuiko kommentti hyvältä vai surulliselta. Jos kyse olisi asiasta, johon treeni auttaisi, minä kyllä olisin valmis panostamaan ja treenaamaan yötä päivää. Mutta mistä sen voi tietää? Olenhan mä jo aiemmin miettinyt, että ehkä me vaan ollaan nyt siellä rajalla, mihin koiran ominaisuudet ja mun osaaminen yhdessä on riittänyt. Silloin ei mikään treeni enää tuo parannusta. Toisaalta en voi ymmärtää, miksi se rallykokeissa on ollut ihan eri moodilla kuin koetottiksissa. Jännitänhän mä sielläkin. Voiko mun kehumisella olla niin suuri merkitys? Onko se se ampuminen mitä me molemmat pelätään?

***

Illan pimeydessä käytiin tämän kauden ekassa (ja vikassa) pulkkamäessä. Onhan ne aiempinakin vuosina lietsoneet itsensä aika sfääreihin siitä, mutta nyt oli kyllä sellainen meno, että ensi kerralla jäävät kotiin. Sieni puri mua kyynärpäähän niin että tärähti ja piti maata hetki pulkassa, että tähdenlennot silmissä hieman hälvenee. Ei siinä ole kuin ihan minimaalinen reikä, mutta osui just johonkin hermoon sitten vissiin. Polvista ne napsi kumpikin ja mustelmia luvassa sinnekin. Ihan sama miten siellä karjuu, Sienikin vaan räkyttää. Kun pulkka pysähtyy, sittenhän ne vielä kivasti meinaa käydä toistensa päälle. Aiemmin tämä siis on ollut ihan hallittavissa kuitenkin, ja musta on ollut vaan hauskaa kun Sienestäkin löytyy iso vaihde. Enää ei ole. Mietin tässä nyt vaan, mistä löytäisin sellaisen syrjäisen mäen, missä ilkeäisi ampua kanssa... nyt meinaan olisi sitä viettiä ja virettä niin ettei tosikaan :P

Kiepit jäi sen verta päälle, että kotona kun mudi päätti taas aloittaa raiskaamisen, Sieni turahti sillekin oikein kunnolla, että mee hittoon siitä nyt. Mudi hämmentyi totaalisesti. :D Yleensähän Sieni lähinnä tuijottaa surkeana että voisko joku ottaa ton pois tosta...

4 kommenttia:

Kata kirjoitti...

Me oltiin eilen oikein hedelmällisessä tokokoulutuksessa, jossa pohdittiin kouluttajan ja treenikavereiden kanssa meidän seuraamisen tunnetilaongelmaa. Hyviä ajatuksia sikisikin lopun keskustelusta - muun muassa se, voisiko ongelmia aiheuttaa se, että hetkenkin mietin "äänteleeköhän se tänään" tai "miten mä nyt reagoin, jos ääni tulee". Mulla koira peilaa hillittömän vahvasti mun tunnetilaa, ja veikkaan että mun jännitys yhdistettynä noihin ajatuksiin mahdollisista ongelmista on aika isossa roolissa koko jutussa. En tiedä miten hyvin pystyt pitämään omat ajatuksesi kurissa, mutta voisiko vastaava olla teilläkin ongelman taustalla/vaikuttimena?

laura kirjoitti...

Uskon, että meidän ampmisongelma nimenomaan pitkälti on sitä, että kun tiedän että tänään ammutaan, stressaan tai vähintään mietin jo etukäteen että mitenköhän se mahtaa sujua. Sitten kyttään koiraa, että värähtääkö kulmakarva, ahdistaako sitä, miten se nyt siihen reagoi ja blaa blaa ja soppahan on jo keitetty ennen kuin koko laukausta on tullutkaan. Tämän takia luulen, että ongelmaa olisi parasta työstää nyt ns. nollatilassa eli juuri noin, että me hengaillaan ja ampuja ampuu pyssyn tyhjäksi. Mitään ei tapahtunut enkä odottanut koiralta mitään, joten ei ole syytä ahdistuakaan. Jos teen seuraamista tai edes jotain kosketuskeppiä, siinä on tosi paljon vahvemmin mukana se "lässähtääköhän se nyt", koska kyse on toiminnasta ja sen rytmi tai koiran ilme tai jokin muuttuu, mikä ahdistaa mua, koska koen että ei ole keinoja palauttaa sitä hyvään tilaan.

Minna kirjoitti...

Onko teillä ampuminen ollut osa treenirutiineja ? Ts. voisiko sinua (ja sitäkautta Sientä) auttaa se, että ampuminen nyt vaan kuuluu treeniin?

laura kirjoitti...

Ei ole ollut. Siitäkin voisi olla hyötyä, että se tapahtuisi aina eikä siihen kiinnitettäisi mitään huomiota, mutta rajanveto on niin vaikeaa. Siis milloin on the treenit ja milloin turaan jotain pientä olkkarissa/omalla pihalla/lähipuistossa tms jolloin ei ammuta.